Neidon keskustelukumppani

 Moikka!

Hän inhosi mökissä kahta asiaa: ne olivat kylmyys ja pelko. Kylmän saattoi toki saada pois sytyttämällä tunnelmallisen tulen kamiinaan ja kääriytymällä viltteihin – tai toisen ihmisen syleilyyn. Pelko sen sijaan asusteli nurkissa jatkuvasti. Ari huokasi syvään. Todellisuudessa hän pelkäsi vain silloin, kun Laura oli poissa, neuvottelemassa viekkaan ja arvaamattoman jumalattaren, Neidon, kanssa. Aallot pauhasivat nytkin vasten niemeä, jolla mökki sijaitsi. Laura ja Neito keskustelivat pohjukassa, jossa oli edes hieman rauhallisempaa. Ari ei kyennyt näkemään heitä, mutta tiesi heidän olevan siellä. Lauran täytyi olla jo läpimärkä sadevaatteista huolimatta, jumalatarta myrsky tuskin haittasi. 

Teepannu vihelsi kamiinan valurautaisen levyn päällä. Ari kaatoi kuuman veden lehtien sekaan mukiin ja mökkiin lehahti heikko mausteiden tuoksu. Kun hän ja Laura olivat saapuneet niemelle, aluksesta oli kannettu useampi laatikko tavaraa sisälle mökkiin. Siellä oli tietysti ollut jo vaatimattomia perustarpeita, kuten keittoastioita, ämpäreitä, pöytä, tuolit ja sängyt. Laatikoissa olikin lähinnä ruokaa ja etukäteisenä kiitollisuuden osoituksena ylellisyystavaroita: hienoa teetä, lämpimiä peittoja ja kaksi kalliista, mutta käytännöllisistä kankaista valmistettua vaatekertaa kummallekin. Ja kirjoja, Lauran pyynnöstä. 

Ari katsahti ulos ikkunasta, jonka lasia pitkin pisarat valuivat valtoimenaan. Täällä pimeys ei koskaan ollut mustaa, siihen sekoittui aina harmautta ja meren kuohujen likaista valkoista. Tämä puolittainen pimeys kuitenkin ympäröi heidät, sillä aurinko oli näyttäytynyt viimeksi juuri silloin tulopäivänä. Tee lämmitti sisuskaluja matkalla alas. Ari kiersi sormensa lähes polttavan tinakupin ympärille ja sulki hetkeksi silmänsä. Ovi rämähti auki ja viima puski sisään, kunnes se läimäistiin takaisin kiinni. 

”Jos päälleni tiputtaisi muutaman pisaran pesuainetta, minulla voisi kuurata tämän rötiskön lattiat”, Laura murahti tervehdykseksi. Hän oli lähes saman tien alkanut väristä. 

Ari jätti mukinsa ajopuista hiotun pöydän kulmalle. Hän nappasi mukaansa yhden viltin harpatessaan Lauran luo. ”Riisu nuo märät vaatteet, kietoudu tähän ja mene kamiinan eteen lämmittelemään.” 

”Mieluusti, sir”, Laura sanoi ilkikurisesti ja alkoi kasata lattialle lotisevaa kekoa.

Ari käänsi katseensa häveliäästi pois antaakseen toiselle hieman yksityisyyttä. Kohta peite kiskaistiin hänen kädestään ja hänen katsoessaan uudestaan se oli Lauran ympärillä. 

”Parempi”, nainen totesi tyytyväisenä astuttuaan muutamat askeleet kamiinan luo. 

Ari meni perässä ja kosketti tämän olkaa varovasti. ”Laitanko jotain syötävää?” 

Laura ravisteli märkää tukkaansa tiputellen vettä ympäriinsä. ”Se olisi ihanaa, kiitos. Taisin seisoskella tuolla lähemmäs neljättä tuntia?” 

Ari kohautti harteitaan mennessään etsimään paistinpannua, munia ja pekonia. ”Niitä luokkia.” 

Laura irvisti. Tämä oli kertonut jo aiemmin, että Neito oli pysäyttävä näky. Pää oli aina seppelöity joko maan kukilla tai meren ja kauniista, harsomaisesti laskeutuvasta mekosta ei tiennyt oliko se silkkiä vai pitsiä vai kumpaakin yhtä aikaa. Ari pyöritteli päätään käännellessään tiriseviä aineksia. Jumalatar oli juuri sellainen henkilö, olento, jonka hän tiesi vetävän Lauraa puolensa kuten lyhty kiiltomatoa. Onneksi nainen oli nyt täällä, sisällä lämpimässä – tai ainakin lämpimämmässä kuin ulkona. Hän kattoi heille lautaset pöydän ääreen ja Lauralle vielä teekiponkin. Laura kävi hymyillen istumaan häntä vastapäätä. 

”Minusta tuntuu, että tänään pääsimme eteenpäin”, hän mumisi suu täynnä. 

Ari tunsi hartioidensa kireyden helpottavan. ”Toivottavasti. En halua istua täällä enää kovin kauan peläten, että palellut viimassa ja myrskyssä kuoliaaksi.” 

Laura nieli loputkin pekonit ja alkoi vasta sitten nauraa. ”Sitäkö sinä pelkäät? Olen minä säitä ennenkin kestänyt. Sitä paitsi onpahan syy tunkea viereesi öisin.” 

Laura oli tosiaan nukkunut Arin käsien lujassa otteessa joka yö. Olivat he vaihtaneet pari pikaista suudelmaa ja ohimenevää hyväilyäkin, mutta yön pimeys kuului lepäämiselle eikä ollut viisasta antaa tunteiden hulmahtaa liekkiin, kun todellisuuteen palaaminen koittaisi kuitenkin enemmin kuin myöhemmin. 

”Minähän olen täällä suojelemassa sinua”, Ari totesi sivuuttaen viimeisen lauseen olankohautuksella. Hän yllättyi nähdessään Lauran silmien sulavan lempeiksi. 

”Minä arvostan sitä. Tunnen oloni varmemmaksi Neidon edessä, kun tiedän, että olet turvaamassa selustaani.” Kuin puhuisi asetoverille, Ari ehti ajatella ja sitten Laura jo istuikin hänen sylissään. ”Ja sinä tiedät, että halusin lisätä tuohon loppuun ne kolme pientä sanaa. Mutta ehkä on viisainta jättää ne mykiksi ja mennä vain nukkumaan. Kanna minut sänkyyn.” 

Ari teki työtä käskettyä. Laskettuaan naisen kapealle vuoteelle hän riisui päällysvaatteensa ja veti sitten makuulle asetuttuaan vällyt heidän kummankin päälle. Ja tulevankin yön he nukkuivat lusikassa, joka lämmitti sekä istutti varmuutta huomisen koitoksia varten.

-Roona-

Ikävöimästä itseni yllätin

 Moikka!

Katselin pikkupoikaani, joka pystytti palikkatorniaan juuri upottavan maton reunan ulkopuolelle. Ikkunoista siivilöityvässä auringon valossa hänen hiuksensa hohtivat kullansävyissä. Aivan niin kuin hänen isälläänkin, ajattelin. Pian Henry varmaan kävelisi ovesta sisään ja kaappaisi lapsensa syliinsä. Saatoin kuulla hänen koputuksensa. 

”Sisään”, vastasin sen kummempia miettimättä. 

Kohta käsi laskeutui ranteelleni. ”Sinä itket, Amata”, Dzina kuiskasi lempeästi ja vilkutti samalla meitä katsomaan kääntyneelle pikku-Henrylle. 

Poskeni olivat kosteat. Kuinka minua inhottikaan olla näin hauras, että saatoin vain upota kuvitelmiini ja puhjeta kyyneliin. Kuinka inhosinkaan sitä, että ikävöintini kohteen olisi pitänyt olla täällä kanssani, mutta hän ei ollut. Yli kaksi vuotta oli kulunut, eikö tämän kivun olisi pitänyt olla jo ohi. 

Dzina kiersi käsivartensa ympärilleni. ”Se johtuu riiviöstämme, vai mitä? Hänestä tulee päivä päivältä enemmän Henryn näköinen. Isänsä poika.” 

Nostin katseeni häneen, silmistä heijastui sama suru kuin omistani, vaikka huulilla asuikin pieni hymy. ”Ei hän ole riiviö”, kykenin sammaltamaan. 

”No, enkeli sitten”, Dzina myönsi. 

Siirryin tuijottamaan seinää ja yritin keskittyä tapetin kauniisiin kuvioihin. Astridin kaupunkikoti oli ollut turvasatamamme siitä asti, kun olimme saapuneet Konstansiin. Jos asiat olisivat olleet toisin, olisin nauttinut ajastani täällä täysin sydämin. Dzina oli ollut minulle kaikkein suurin tuki, vaikka hänellä oli omatkin haavat paranneltavanaan. Nytkin hän oli täällä, huolehtimassa meistä. 

”Kiitos”, nyyhkäisin ja nojasin päätäni hänen rintaansa. 

Dzina huokasi syvään. ”Olenko koskaan kertonut, miten Henry vannotti minua lupaamaan, että pidän teistä huolta ja saan sinut hymyilemään joka päivä? Jälkimmäisessä olen ainakin epäonnistunut, mutta toivotaan, että hän suo sen anteeksi tai on juuri niinä päivinä katsonut muualle.” 

Kuulosti hyvin henrymäiseltä vaatia jotain tuollaista, vaikka en ollutkaan kuullut siitä aikaisemmin. Minua hän oli käskenyt raskaudesta kuultuaan lähtemään mahdollisimman kauas Venetosta. ”Henry olisi ylpeä siitä, mitä olet tehnyt meidän hyväksemme”, sanoin hiljaa ja puristin Dzinan sormia. 

Hän suuteli hiuksiani. ”Rakastan pikku-Henryä kuin omaani ja sinuakin kuten tiedät. Vaikka olenkin tehnyt oikein, on silti ristiriitaista, koska tunnen, että olen varastamassa parhaan ystäväni pojan ja vaimon.” 

Vilkaisin sivusilmällä Henryä, joka puuhaili edelleen keskittyneesti palikoidensa parissa. ”Et sinä meitä varasta”, henkäisin. ”Sinä… tajuat, etten voi koskaan rakastaa sinua samalla tavoin kuin sinä rakastat minua… Henryn vuoksi, mutta olen iloinen, että pojallani on eläväkin isä. Ja ehkä minä itsekin… ansaitsen rakkautta, vaikken voikaan antaa sitä takaisin.” 

Dzina halasi minua tiukemmin. ”Huomasitko, että kutsuin sinua taas vahingossa hänen vaimokseen”, hän kihersi kyyneltensä takaa. ”Mutta tunsin hänet niin hyvin, että minulle oli alusta asti selvää, että menisitte naimisiin. Vaikka omalla päätöksellänne, jos vanhempanne olisivat olleet sitä vastaan.” 

Kaikki tuo oli totta ja kipeintä oli, ettemme me olleet ehtineet vaihtaa sormuksia ennen Henryn teloitusta. Nuo päivät olivat muistoissani niin sekavia, etten ollut varma oliko se tullut kummallekaan edes mieleen. Tämä sai itkuni vuolastumaan. 

”Ei ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi enempää”, Dzina sanoi hieman säikähtyneen kuuloisesti. 

Nostin varmasti ryvettyneen näköiset kasvoni ylös hänen paitansa poimuista. ”Ei”, onnistun mumisemaan yllättävän vakaasti. ”Kaipaan vain niin kovasti sitä pahuksen tulenkaitsijaa.” 

Hän sipaisi poskeni kaarta. Poika oli kääntynyt polvilleen ja lähti konttaamaan luoksemme. 

”Äiti!” hän kiljaisi iloisesti aivan kuin ei näkisi minua jo kymmenettä kertaa sinä päivänä. 

Kurotin käsivarteni ottamaan hänet vastaan. ”Äidin rakas”, supisin terävälle lapsenkorvalle. 

Dzina oli siirtynyt kauemmas meistä, vaikka oli edelleen kosketusetäisyyden päässä. Tunsin, että uusi itkunpurkaus oli jälleen tulossa. ”Tuletko leikkimään zio Dzinan kanssa?” Dzina tiedusteli Henryltä osoitellen itseään suurieleisesti. ”Annetaan äidin vähän levätä.” 

”Joo”, poikani huusi ja pyrki jo pois sylistäni. 

Päästin hänet ja vetäydyin huoneen nurkassa sijaitsevaan nojatuoliin. Ripseni kostuivat, mutta pisaroiden välistä olin näkevinäni Henryn katsomassa onnellisena lattialla leikkiviä miestä ja poikaa ja sitten katsahtavan minuun silmät täynnä rakkautta.

-Roona-

Ei ole kohtaloa karvoihin katsominen

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Noituri-sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Silloin tällöin Geralt piti äärimmilleen viritetyistä noiturin aisteistaan. Esimerkiksi, kun piti tapella selän taakse hiipiviä hirviöitä vastaan. Mutta tänä kuutamoisena yönä, jona hän olisi mieluiten nauttinut niistä Jaskierin kanssa tavernassa, hän istui nuotion ääressä tuijottamassa kohtuullisen mitäänsanomattoman näköistä nuorta naista. Eipä ulkonäkö tietysti naisen syy ollut ja epäilemättä tämän reidet ja pakarat olisivat olleet pehmeät koskettaa, jos Geraltilla olisi ollut taipumusta ottaa naisia väkisin. 

”Arvioitko toistamiseen missä asennossa minut olisi helpointa ottaa?” Ruusu – siksi tämä todella oli itsensä esitellyt – tiedusteli yhtäkkiä. 

Kysymys oli tyyni, vaikka Geralt aistikin taustalla pragmaattista pelkoa, koska tämä tuntui hyvin tietävän, mitä matkalta mukaan poimitulle naisenpuolikkaalle saatettiin illan päälle tehdä. ”Miten niin toistamiseen?” hän murahti tarttuen korvaansa kirahtaneeseen sanaan. 

”No, kun me tapasimme silloin päivällä, mittailit minua samaan tapaan, mutta ehkä pohdit, onko minusta myytäväksi. Et muuten vastannut kysymykseen.” 

Nainen hytisi hieman viileydestä, ei varmaan ollut juuri tottunut viettämään öitä ulkona. Geralt saattoi havaita pystyyn nousseet ihokarvat, kanannypyt, joita hän ei koskaan itse saanut, koska noiturit kestivät kylmää. 

”En minä sinulle mitään tee. Rupea nukkumaan. Ihmisten ei ole hyvä valvoa.” 

Ruusu irvisti koko hammasrivillään. ”Sinä se et paljoa pukahtele. Ja minä luulin olevani vähäpuheinen.” 

Nainen kuitenkin asettui kuuliaisesti kyljelleen ja sulki silmänsä. Geralt rentoutui huomaamattaan ollessaan jälleen tavallaan yksin ja asetti aistinsa automaattivaihteelle. Ne kyllä varoittaisivat häntä, jos tulisi tarve. Sitä paitsi heidän kimppuunsa ei hyökättäisi salaa, niin erinomaisen paikan yöpymiselle hän oli valinnut. Hän katsahti kuuta ja murahti happamesti. Aistiensa takia hän oli naisen lopulta vaivoikseen ottanut. Kohtalon kellot olivat nimittäin alkaneet soida päässä heti, kun hän oli nähnyt Ruusun kasvot. Ja kohtaloa noiturilla kuin noiturilla oli velvollisuus kuunnella. Siksi hän törötti nyt tässä. 

”Minä saatan nähdä unta siitä, että antaudun sinulle ihan vapaaehtoisesti”, Ruusu ynähti yhtäkkiä edelleen nukkuvan näköisenä. 

Geralt värähti. ”Minä olen noituri.” Hän saattoi haistaa naisen vienon tuoksun, joka oli paljon tämän ulkonäköä miellyttävämpi. 

”Niinhän sinä sanot”, Ruusu mumisi maasta. ”Ihan kuin minun pitäisi epäillä sinua sen takia. Onko kalusi kiskottu irti vai kasvaako siinä piikkejä?” 

”Ei. Minä en voi saada lapsia.” 

Ruusu räväytti silmänsä auki ja kohotti päätään. Hän tuoksuun ilmestyi kitkerä vivahde, Geralt huomioi. ”Kuvitteletko sinä, että minä haluan lapsen jonkun satunnaisen yhdenyönjutun kanssa? En sentään, vaikka oletkin komea, salaperäinen ja siksi kiihottava. Sitä paitsi luulen, että pidät enemmän miehistä.” 

Geralt oli harvinaisesti tuiskahtaa selälleen, koska tuollaista vastausta eivät hänen kehittyneet aistinsakaan olleet osanneet odottaa. ”Mitenkä niin?” hän murahti yksinkertaisesti. 

Nainen hymyili tietäväisesti. ”Se soittoniekka, jonka mainitsit pariin otteeseen, kun yritin välillä hieman kysellä. Jaskierko hänen nimensä oli? Äänsit nimen perin hellästi.” 

Geralt, joka oli piilottanut Jaskieria kohtaan tuntemansa tunteet varsin syvälle, sillä aina naisseikkailuistaan kehuskeleva bardi tuskin niihin vastaisi, tuhahti. ”Kyselysi ärsytti.” 

Ruusu oli noussut uudestaan istumaan. ”Huomasin. Mutta miksi olet täällä minun kanssani, kun voisit olla ties missä tämän Jaskierin kanssa?” hän pohdiskeli leukaansa hieroen. 

Geralt oli väsynyt koko keskusteluun. ”Koska tunsin koko kehossani sinut nähdessäni, että liityt jotenkin kohtalooni tai minä sinun. Velvollisuuteni oli siis katsoa, että selviydyt. Nuku nyt.” 

Ruusu ei vaikuttanut kuulevan, sillä oli vaipunut mietteisiinsä. Kohta hänen silmiinsä kuitenkin syttyi tajuamisen valo. ”Jaskier ei taida tietää, että haluaisit olla hänen kanssaan? Minä kyllä kannustaisin sinua kertomaan… ja niin… kaipa kohtalo yrittää sitä minun kauttani.” 

Geralt tuijotti koko terästettyjen noiturin silmiensä laajuudella. ”Ei kohtalo välitä minun ja Jaskierin väleistä.” 

Ruusu naurahti karkeasti. ”Sanoo mies, joka tunsi velvollisuudekseen persluissaan saakka vahtia minua vain intuition puuskan vuoksi. Kohtalo on oikukas ja sen suunnitelmaan voi hyvinkin kuulua, että tunnustat tunteesi. Etkä sitä paitsi häviä mitään, vaikkei se olisikaan kohtalon juttu. Saatpahan asian pois mieltäsi painamasta.” 

Geralt olisi halunnut väittää vastaan, mutta hänen sanainen arkkunsa tuntui jäätyneen kiinni. ”Nukutko, jos lupaan tehdä niin kuin ehdotat?” hän lopulta murahti. 

Ruusu hymähti ja kävi jälleen mitä pikimmin levolle. Pian Geralt kuuli, kuinka nainen hengitti uinuvan rauhallisia henkäyksiä. Kenties… Geralt kirosi kohtalon mitä synkimpään paikkaan. Kenties hän paljastaisi sydämensä Jaskierille huomenna ja siinä Ruusu saisi toimia hänen onnenkalunaan.

-Roona-