Rosa ja kumppanit tulevat taas (esittelyssä vanhemmat!) (Adanat 5)

Woop woop!

Muistatteko vielä viime vuoden puolelta (viimeksi syyskuulta) Rosan ja kumppanit? Minä luulin julkaisseen kaiken, minkä olin jo heistä kirjoittanut ja kirjoitikin hiihtolomalla uuden pätkän nyt julkaistavaksi. Mutta, mutta... siellä olikin vielä tällainen lyhyt pätkä julkaisematta entisiä. Joten tässä se nyt on:

Alana Lashia koputti Agoroiden näyttävin puuleikkauksin koristeltuun oveen. Oven avannut palvelija jäi sen taakse ja Lili Agora tuli tervehtimään häntä. ”Rakas Alana. Muut ovat jo tuolla. ” Hän osoitti komeaa yläkertaan johtavaa portaikkoa. Alana soi hänelle kaikessa rauhassa lämpimän halauksen ja poskisuudelmat ja lähti vasta sitten ylös. Isännän huoneessa vallitsi odottava tunnelma ja Alana tunsi olonsa kohtuullisen epämukavaksi tuolissaan. Petrelli, Agoran suvun johtaja, kaatoi vielä kiireettä itselleen viiniä ja antoi heidän odottaa. ”Toivottavasti olette tyytyväisiä vaatimattomiin tarjoiluihin”, hän sanoi vähätellen. He olivat luonnollisesti saaneet lähes toisen illallisen. 

Alana kalautti viinipikarinsa pöydälle ja sanoi: ”Menisit ystävällisesti asiaan Petrelli niin meidän ei tarvitse olla täällä koko iltaa.” Petrelli tuli arvokkaasti istumaan omalle tuolilleen. ”Tiedättehän, että lapset järjestävät varjotapaamisia ja ovat sellaisessa tälläkin hetkellä.” Joukossa syntyi levotonta liikehdintää ja vastustelevia äännähdyksiä. ”Eivät kolmoset ainakaan ole. Heillä on parempaaki  tekemistä”, Hefa Twill tuhahti. Brave Adana nyökytteli. ”Minä yhdyn Twilliin. Maverickilla on muita asioita hoidettavana.” Petrelli hymyili jäykästi ja sanoi inhottavasti: ”En minä toki tarkoittanut kunniallisia vanhimmaisianne vaan niitä nuorempia.” Alana kyllästytti. Miehet käyttäytyivät kuin olisi puhuttu jostain täysin uudesta ilmiöstä. Mutta heidän täytyi esittää, se kai vain kuului miesten luontoon. 

”Älkää nyt. Jopa minä vain vallankaapanneena pikkusiskona tiedän, että noita tapaamisia on järjestetty iät ja ajat. Joseph ravasi niissä alituiseen, joten epäilemättä tekin olitte paikalla.” Kaikki paikallaolijat Melkioria lukuunottamatta tuntuivat yllättäen saaneen jotain kurkkuunsa. ”Ehkäpä isännällämme on jokin muu huoli, johon hän meitä tällä alustuksella johdatteli”, Melkior totesi, kun pikku rykimismyrsky oli laantunut. Alanaa hymyilytti. Onneksi sentään Capotet eivät koskaan muuttuneet. ”Aivan Melkior hyvä, aivan. Kysymys on siitä, että tapaamisissa on sellaisia, jotka eivät sinne kuulu”, Petrelli sanoi ja katsoi erityisesti Bravea. Alana paransi ryhtiään. Hän tiesi ketä vastaan hyökättiin ja että tästä tulisi mielenkiintoista. 

”Brave soisin, että pitäisit lellikkisi poissa tapaamisista ja mieluiten Rottenin läheltä ylipäänsä”, Petrelli julisti yhtenä puuskana. Braven sormet jännittyivät puristamaan tuolin käsinojia. ”Rosa on kunnon tyttö ja ei Rotten häntä kiinnosta, hänellä on jo ystävä, mikä ei ole suuri salaisuus.” Brave loi paljon puhuvan katseen Twilliin. Petrelli hymyili rumasti. ”Sinä olet tyhmä, Brave. Luulet, että Rosa on yhä suloinen pieni iltatähti vauvasi. Hänestä on kuitenkin kasvanut nokkava ja vallanhaluinen nuori nainen.” Alana huokasi syvään ja näki ettei Braven suuttuminen ollut kaukana. Hän nousi seisomaan kuin korostaakseen sanojaan. ”Pelkäätkö mahdollisesti, että Rosa tekee samat temput kuin minä ja yrität kaukokatseisesti varoittaa rakasta ystävääsi? Muutenhan tuon voisi tulkita silkaksi ilkeilyksi.” 

Huoneessa oli tullut hiljaista. Petrelli naputti kiusaantuneena sormiaan pöytään. ”Enpä toki, Alana. Ei ole kysymys mistään sellaisesta...” Alana keskeytti hänen sanansa tuntiessaan, että oli päässyt vauhtiin. ”Eipä tietenkään. Eiköhän päädytä tässä vanhempain neuvottelussa siihen, että Brave pitää Rosalle tiukan puhuttelun, jossa käskee tämän olla työntämättä nokkaansa asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Vai mitä Twill ja Capote?”. Mainitut nyökkäsivät hyväksyvästi. Alana istahti takaisin tuoliinsa. Muut katsoivat tapaamisen ilmeisesti loppuneeksi, koska alkoivat tehdä lähtöä. Petrelli oli kääntynyt ikkunaan ja kiristeli hampaitaan. Kaikkien mentyä hän kääntyi katsomaan Alanaa. ”Brave ei pidä sille tytölle minkäänlaista saarnaa, korkeintaan taputtelee päähän.” 

Alana tyrkkäsi kiinni oven, jonka oli jo ehtinyt avata. Hän huokasi: ”Eipä kai, mutta onko sillä oikeastaan niin väliä. Minä olisin enemmän huolissaan siitä, että Danny saattaa olla kiinnostunut Rosasta.” Hän oli saanut sanotuksi sen, mikä häntä oli vaivannut jo jonkin aikaa. Petrelli puristi kätensä nyrkkiin. ”Mitä väliä Dannyllä muka on? Hänen on pian unohdettava kaikki tytöt joka tapauksessa... ansionsa mukaan.” Alana irvisti lisäykselle ja koko toteamukselle. ”Sinä olet tosiaan kovettanut sydämesi yhdeltä, joka tiettävästi aika usein syö sinun pöydässäsi edelleen.” Petrelli tuijotti häntä silmät kipunoiden. ”Tämä kokous on päättynyt, joten sinäkin voisit mennä. Osaat varmasti ulos.” Alana lähti huoneesta vihaisena, mutta piti ilmeensä tyynenä. Hänen hyvästeli Lilithin yhtä sydämellisesti kuin oli tervehtinytkin. Suokoon jumalatar, että edes me äidit välitämme siitä pojasta, hän ajatteli kävellessään kotia kohti.

                                                                -Roona-

Elokuvissa VII: Silence

Moikka!

Silence kertoo kristinuskoa levittävistä jesuiittapapeista Japanissa 1600-luvulla, jolloin kristittyjä vainottiin siellä laajamittaisesti. Pääosissa jesuiittoja näyttelevät Andrew Garfield, Liam Neeson ja Adam Driver.

Taustaksi voi todeta, että kristinusko tuli Japaniin jesuiittojen ja Francisco Xavierin, joka mainitaankin elokuvassa useaan kertaan, johdolla vuonna 1549. Kristinusko oli alkuvaiheessa levinnyt varsin, mitä oli edistänyt maan hajaannus, jonka myötä daimiot katsoivat saavansa hyötyä ”eteläisten barbaarien” kanssa kanssakäymisestä. Japanilaiset olivat perinteisesti uskonnollisesti suvaitsevaisia ja heillä oli usein käytännöllinen suhtautuminen kristinuskoonkin, mikä näkyy myös leffassa. Jesuiitat lähettivät parhaimmistonsa Japaniin, koska he pystyivät samanlaista moraalista kuria kuin samurailuokka. Arviot kääntyneiden määrästä vaihtelevat 500 000 ja 2 000 000 välillä, elokuvassa puhutaan 300 000 käännynnäisestä isä Ferreiran aikaan aivan 1600-luvun alussa, mikä lienee tarkoituksella hyvin varovainen luku. Erityisen paljon kristittyjä oli Kiyushun saarella, jossa sijaitsevasta Nagasakista tuli kristinuskon keskus 1570. Ensimmäiset kristinuskon vastaiset määräykset annettiin 1587 Japanin asteittaisen yhdistymiskehityksen myötä. Kristinusko kiellettiin vuonna 1614, johon liittyen suuret vainot, joissa 5000–6000 marttyyrikuolemaa. Vuonna 1630 kiellettiin kristinuskoon viittaavan kirjallisuuden tuonti, mikä tarkoitti käytännössä kaikkea länsimaista kirjallisuutta. Kristinuskon täyskielto tuli voimaan 1639, joskin joitakin maanalaisia yhteisöjä säilyi.

Elokuvaa oli kiva katsoa, kun itsellä oli etukäteen jo paljon tietoa tilanteen taustasta ja ehkä se aukeni minulle osaltaan paremmin kuin keskiverrolle katsojalle. Toisaalta tiesin jo etukäteen, että tulen tykkäämään tästä - uskossaan kärvistelevät pappismiehet, kun sattuvat jostain syystä olemaan heikkouteni. Elokuva oli hieman liian pitkä, siitä olisi helposti voinut pudottaa 40 minuuttia pois, mutta Me Naisissa olleet valitukset uskonnollisista pohdinnoista olivat turhia. Jos tulee katsomaan papeista ja lähetystyöstä kertovaa leffaa, niin eikö osaa odottaa ainakin jonkun verran hengellisiä mietintöjä ja raamatun lauseita? Vähän niin kuin menisi katsomaan toimintapätkää ja pahoittaisi mielensä, kun siinä ammuskellaan.

Olen kuullut elokuvaa syytetyn ns. white washing:ista eli siitä, että länsimaisia valkoisia näyttelijöitä suositaan rooleissa, joiden henkilöt ovat oikeasti jotain muuta alkuperää. Minun nähdäkseni tässä kyllä kaikkia japanilaisrooleja näyttelivät japanilaiset (tai ainakin aasialaisperäiset) näyttelijät. Ainoa mitä voisi ehkä kritisoida on se, että pääosien esittäjät näyttävät turhankin anglosaksisilta, portugalilaiset eivät taida olla ihan noin vaaleita. Elokuvassa käsitellään mielestäni hyvin kulttuurien kohtaamista ja otetaan kantaa rivien välissä siihen, miten kulttuurien tulisi kohdata. Eräs japanilainen virkamies sanoo saaneensa lahjaksi portugalin kielen taidon, mutta toteaa samaan hengenvetoon, että kielen opettanut padre katsoi alaspäin ”meidän kulttuuriamme, meidän ruokaamme, meidän kieltämme” eli siis kaikkea japanilaista. Ferreira myös sanoo, että japanilaisilla on täysin erilainen tapa ymmärtää jumaluus eivätkä he voisi koskaan täysin ymmärtää kristittyjen Jumalaa. Jumalaan kun oli viitattu sanalla, joka tarkoittaa aurinkoa. Shintoon liittyi auringon palvontaa ja keisarin ajateltiin olevan auringonjumalan suora perillinen. Minusta tuntuu, että Ferreira oli turhan skeptinen, mutta elokuva onkin tehty kristittyjen ja lännen näkökulmasta. Siinä ei oteta huomioon (tai anneta taustatiedoksi) poliittista tilannetta. Juuri ennen noita suuria vainoja Espanja oli vallannut Filippiinit, joten japanilaiset pelkäsivät, että heidän tiensä olisi samanlainen. Kristityistä oli siis muodostunut poliittinen uhka.

Jos pitää kauniista maisemista, on kiinnostunut Japanista ja jaksaa kuunnella myös niitä uskonnollisia pohdiskeluja, voin suositella elokuvaa oikein lämpimästi.

9/10

PS. Historiallisen taustan tietojen lähde on professori Olavi K. Fältin syksyllä 2011 pitämä luentosarja ”Länsimaisen kulttuurin vaikutus Japanissa 1500–1800-luvuilla”.

                                                                    -Roona-

 

Zach (Zach 1)

 Heip!

Tarinaa pukkaa jälleen...

Zach ei olisi oikein tahtonut herätä. Sänky houkutteli sillä hetkellä paljon enemmän kuin työ, joka häntä odotti. ”Pitääkö minun käyttää voimakeinoja sinun ylös saamiseksesi?”, kysyi ivallinen pojan ääni hänen yläpuoleltaan. ”No ei. Mutta mistä tällainen kunnia Rick, että minut tullaan kotoa asti hakemaan”, sanoi Zach hieman närkästyneesti esimiehelleen. ”No sanotaan vaikka, että kun madamen kutsu käy niin sitä on seurattava heti miten”, sanoi Rick ja tarkkaili, kun Zach laittoi vaatteet päällensä. ”Mennään sitten”, Zach tokaisi ja Rick seurasi häntä hymyillen.

”Kertoisitko nyt hieman tarkemmin miksi minut piti herättää niin makeista unista?”, Zach kysyi Rickiltä heidän saavuttuaan Aikaan. ”Ei makeaa mahan täydeltä ja toisekseen etkö ymmärtänyt viittaustani madameen”, kysyi Rick huvittuneesti. ”Tajusin kyllä, mutta osoittaisit edes vähän kunnioitusta ja kutsuisit häntä omalla nimellään”, sanoi Zach suuttuneesti, sillä häntä ärsytti, että Rick kutsui Rosaa, esimiestään (tai ainakin tulevaa sellaista), milloin milläkin nimellä. ”Älä viitsi, Zach. Tiedät hyvin etten ole tosissani. Mutta asiaan: Rosa siis kutsui sinut…” ”Minutko?”, Zach kysyi keskeyttäen Rickin. ”Sinut nimenomaan. Ja voit lähteä saman tien. Tässä ovat kamppeesi; viitta, miekka, kartta…”, Rick luetteli. ”Mitä minä sitten teen siellä?”, kysyi Zach vielä kerran yrittäen saada vastausta. ”Kyllä Rosa kertoo sinulle. Mene nyt. Se on toinen ovi oikealla ja yhteyksien pitäisi pelata.”, sanoi Rick hyvästiksi.

Zach putosi kuivalle, pölyiselle tielle. Hän nousi ylös ja pudisteli vaatteensa tomusta. Hän oli aukealla peltojen keskellä, kaukana edessä häämötti kaupungin silhuetti ja lähellä hänen takanaan oli metsä. Zach arveli, että olisi järkevintä lähteä kaupunkiin päin. Sieltä hän todennäköisesti löytäisi Rosankin. Matka ei ollut mitenkään erityinen; hän näki harvakseltaan muutamia maatyöläisiä pelloillaan, joilla nähtävästi kasvatettiin pääasiassa viljaa, pellavaa ja puuvillaa. Noin viisi kilometriä ennen kaupunkia tie muuttui mukulakivetyksi, kun siihen kummaltakin suunnalta yhtyi päätie. Zach saapui portille omien arvailujensa mukaan neljältä iltapäivällä. ”Hei”, hän tervehti portinvartijaa. ”Minun pitäisi päästä kaupunkiin” ”Kuka sinä olet ja millä asioilla liikut?”, kysyi portinvartija hieman ylimielisesti. Zach tajusi vasta nyt, että portinvartija oli häntä ehkä vain pari vuotta vanhempi. ”Tulin tapaamaan ystävääni, jonka pitäisi olla kaupungissa”, hän vastasi. ”Pitäisi ei ihan riitä poika”, portinvartija tuhahti. Tämän äänen sävy ärsytti Zachia. ”Jospa sitten käskisit viedä Valkoiselle sudelle sanan, että hänen kutsumansa apulainen odottaa kaupungin portilla”, hän sanoi pisteliäästi.

Nuoren vartijan tyly katse rikkui, kun hän selvästikin pohti mitä pitäisi tehdä. Zach mietti mahtoiko poika olla erityisen hidas, kun tämän luo maleksi pari muuta sotilasta. ”Mikäs täällä on ongelma?”, kysyi selvästi vanhin heistä römäkällä äänellä. ”Tuo”, nuori vartija sanoi osoittaen Zachiä. ”tahtoo tulla kaupunkiin sillä perusteella, että sanoo olevansa muka Valkean suden apulainen.” ”No, mahdatko sitten olla jo lähettänyt jonkun varmistamaan onko asian laita noin?”, kysyi nuorempi saapuja. Zach huomasi kuinka nopeasti portinvartija punehtui. ”Minä kyllä kehotin häntä lähettämään jonkun asioikseen kysymään”, hän sanoi muille sotilaille. ”Bran, sovitaanko niin, että minä otan nyt tämän muukalaisen ja häneen liittyvän vastuun mukaani ja selvitän asian?”, totesi se nuorempi sotilas. Braniksi paljastunut nuorukainen nyökkäsi suu tiukkana viivana. He lähtivät sotilaan johdattaessa Zachiä sisemmälle kaupunkiin.

Portilta alkoi kohtuullisen leveä väylä, jonka varrella olevat talot olivat huonokuntoisia, jos eivät nyt ihan hökkeleitä. Osa niistä oli rakennettu myös kaikkien säännösten vastaisesti keskelle väylää, jolloin sokkeloiset kujat kiersivät ne. Zach tuli nopeasti tulokseen, ettei hän olisi selvinnyt Rosan luo ilman opasta. ”Mikä sinun nimesi on?”, sotilas tiedusteli, kun talot sokkeloiden varrella alkoivat parantua. ”Zach. Kiitos, että avitit portilla. Ajattelin jo, että pääsen sisään vasta seuraavan vahdin vuorolla.” Sotilas hymyili. ”Bran on vähän hidas. Mutta toisaalta saat syyttää itseäsi, kun päätit tulla Varkaiden portista. Pääportin vartijoilla tai ainakin heidän päälliköllään olisi saattanut olla tieto, että sinua odotetaan.” He putkahtivat sokkelosta leveämmälle ja siistille kauppapuotikadulle. Zachin oli pakko irvistää. Vaikka tieto yleensä lisäsi tuskaa, niin joskus se myös olisi helpottanut elämää huomattavasti. ”Minä en tiennyt, mikä portti tuo oli. En… tuota… saanut aivan tarkkoja sisääntulo-ohjeita, ” hän sanoi yrittäen olla kuulostamatta siltä, että arvosteli työllistäjäänsä. ”Kun itse tietää oikeat ovet, sitä ei aina muista, että muut eivät tiedä. Minun nimeni on muuten Kardan”, sotilas sanoi katsahtaen häntä ilkikurisesti. 

                                                                     -Roona-