Mietteitä kirjasta XCVI: Menneen maailman maalari, Konekansan satuja ja tarinoita sekä Narrin vaellus

 Heippa!

On vuosi 1948 Nagasakissa. Toinen maailmansota on päättynyt, Japanin jälleenrakennus ja amerikkalaistuminen ovat hyvässä vauhdissa. Vanheneva taiteilija Masuji Ono asuu isossa, rappeutuvassa talossa yhdessä tyttärensä kanssa. Vaimo ja poika ovat kuolleet sodan aikana, vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. Ennen sotaa Ono oli maineikas taidemaalari, mutta nyt hänen teoksensa, joista hän oli niin ylpeä, ovat kadonneet seiniltä, sillä ne olivat sisällöltään propagandistisia, Japanin imperialismia ja militarismia palvelevia. Nuoremman polven ihmiset antavat ymmärtää, että hän niiden vuoksi on osaltaan syypää menneisyyden erehdyksiin, että hänen jopa oli viisainta päättää päivänsä, kuten muutamat hänen kohtalotoverinsa ovat tehneet.

Luin vasta ihan lopuksi tuon suojalehti tekstin ja tajusin, että Onon kaupunki oli Nagasaki. Sitä ei missään vaiheessa mainittu, vaikka kaipa siellä käynyt sen tosiaan kaupunginosien nimistä olisi tunnistanut. Toisekseen Nagasakiinhan pudotettiin atomipommi eikä Ono maininnut missään vaiheessa siitä mitään! Hän kyllä puhui pommitusten jäljistä, mutta minä ymmärsin hänen tarkoittavan ”normaalien” pommien rakennuksille aiheuttamia vahinkoja. Norikon avioliittoneuvottelut olivat hyvin kiinnostavat. Japanissa on varmasti hyvin perinteiset tavat ja vanhempia kunnioitetaan paljon, mutta silti minua ärsytti, kuinka väheksyvästi naisista puhuttiin ja vieläpä pojalle tämän äidistä. Osa oli toki sellaista aika viatonta ”mennäänpä nyt ukin kanssa tekemään miesten juttuja” -tyyppistä sanailua, joka minustakin on ihan ok. Yleisesti pidin kirjasta, siinä oli kaunis, viipyilevä tyyli.

Konekansan satujen ja tarinoiden henkilöt ovat mitä erilaisimpia eri taivaankappaleilla asustavia keinotekoisia olentoja. Luonteenpiirteiltään, varsinkin negatiivisilta, he muistuttavat paljon ihmisiä, mutta heitä eivät meidän maailmamme ja fysiikkamme rajoitukset pitele. Tämä on antanut Stanislaw Lemille mahdollisuuden huimaan liioitteluun, joka kutkuttaa nauruhermoja mutta samalla valottaa häikäisevän kirkkaasti ihmisluonnon puutteita. Konekansan keskuudessa ihminen tunnetaan nimellä limaska. Esimerkiksi Ionidien kuningas antaa mielenkiintoisen kuvauksen limaskoista pojalleen prinssi Ferrensille. Suomennos on tehty englanninnoksen ja saksannoksen pohjalta ja osa tarinoista on julkaistu suomeksk jo aiemmin muissa yhteyksissä.

Tykkäsin kovasti näistä saduista. Lem oli hauskasti pitänyt yllä lastensadun muotoa. Kaikissa tarinoissa ei ollut lopussa opetusta, mutta joistakin sellainen löytyi. Tietyissä asioissa oli käytetty hyvin laajaa luovuutta esim. erilaisten kansojen kuvailu. Koneita voi olla monenlaisia! Toisaalla taas mielikuvitus vaikutti loppuneen kesken. Monessa tarinassa jalokivien käyttö toistui samanlaisena (niistä rakennettiin, niitä varastoitiin aarteina jne.). Limaskasta minulle tuli mieleen lähinnä slime ei niinkään ihminen. Varmasti koneiden näkökulmasta me olemme pehmeitä, mutta kyllähän ihminen sentään on kiinteä. Eikä meistä normaalitilassa valu loiskuvaa vettä. Novellimuoto sopi kivasti satuihin ja nämä yllättäen purivat minuun Antti Reinin kirjoituksia paremmin.

Kauan sitten kuninkaallisen suvun äpärä FitzUljas Näkijä ja hänen ystävänsä Narri muuttivat maailmaa. He toivat takaisin lohikäärmeiden taikuuden ja turvasivat Näkijäin hallitsijasuvun jatkumisen. Mutta nyt Narri on kuolemaisillaan kidutuksen runtelemana. Kun Fitzin huomio on kiinnittynyt Narrin hoivaamiseen, hänen tyttärensä Pörri siepataan. Narria vainonneiden kalpeiden olentojen käsissä on nyt myös Fitzin oma pieni tytär – ja koko maailman kohtalo. Mutta Fitzillä virtaa yhä suonissaan muinaista taikuutta, eivätkä vanhat salamurhaajan taidot ole unohtuneet täysin. Nyt Fitzin on tehtävä kaikkensa saadakseen tyttärensä takaisin – tai kostettava hänen puolestaan. Kirja on Robin Hobbin Narri ja Näkijä -trilogian toinen osa.

Kirja lähti tietyiltä osin hitaasti käyntiin, koska meni hirveän pitkään ennen kuin Fitz sai edes tietää, että Pörri oli siepattu, kun lukijalle se tapahtui jo viime kirjan lopussa. Säikky ja Valpas olisivat varmasti olleet paremmassa turvassa, jos Fitz olisi tiennyt keitä he oikeasti ovat. Vaikka ei se poista sitä, että he käyttäytyivät ikävästi Pörriä kohtaan. Vindeliarin taikuus on varsin mielenkiintoista. Mietin myös, että onko hän henkiseltä tasoltaan missä, kun hänet oli helppo houkutella kaupunkiin, kun luulisi, että hänet on peloteltu puoli kuoliaaksi kaupunkien vaaroista ihan yleisesti. Tai ei tietenkään sen, jossa Palvelijat asuvat, mutta muiden. Mitähän Narrille nyt tapahtuu hänen kulutettuaan lohikäärmeenverta niin ulkoisesti kuin sisäisestikin?

-Roona-