Sirpaleita (elämästä), osa 5

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Harry Potterin hahmot ja maailman kuuluvat J. K. Rowlingille ja Warner Brosille. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

V (ficlet+)

Percy Weasley huokasi syvään. Hän istui kirjaston uumenissa yrittäen opiskella, mutta muutamat lähellä olevat kolmosluokkalaiset supisivat koko ajan, vaikka osastolla olisi pitänyt olla hiljaa. Hän tunki oikean kätensä hajamielisesti kiiltävänmustan tukkansa läpi. Johtajapoikana hän voisi toki mennä ojentamaan rettelöitsijöitä, mutta häntä ei juuri nyt huvittanut yhtään. Percy koetti upottua takaisin edistyneiden taikajuomien maailmaan, mutta se johti hänet vain ajattelemaan professori Kalkarosta, joka oli käskenyt hänet luokseen myöhemmin illalla. Mitähän asiaa tuvanjohtajalla olisi? Varmaa oli ainakin, että hän saisi haukut kuten aina käydessään professorin tykönä. Hän oli vuosikurssinsa ehdoton tähti luihuisessa ja Kalkaros oli pitkin hampain joutunut nimittämään hänet oman tupansa johtajapoikaehdokkaaksi. Mies kosti valintaa Percylle joka kerta, kun he tapasivat kahden kesken.

Percy keräsi kirjansa ja lähti kohti tyrmiä. Malfoyn poika piti tietysti hoviaan siellä, mutta ainakin hän saisi olla rauhassa makuusalissa. Hänellä ei ollut luihuisystäviä, puolet tupalaisista tosin sentään tunnusti hänet lähes seitsemän vuoden jälkeen virallisesti luihuiseksi ja käski toisen puolen olla aukomatta päätään hänelle. Percy tiesi sen johtuvan enemmän kyllästymisestä kuin solidaarisuudesta. Hän kiirehti oleskeluhuoneen läpi ja linnoittautui sänkyynsä. Tehokasta pänttäystä ehti kertyä turhauttavan vähän, mutta tunnin päästä hänen oli lähdettävä Kalkaroksen työhuoneeseen. Ovi oli hitusen raollaan, mikä oli epätavallista. Percy koputti, mutta kun vastausta ei kuulunut hän työnsi oven auki ja meni sisään. Ehkä professori oli mennyt hoitamaan kiireellisen asian ja jättänyt hänelle mahdollisuuden tulla sisään, jottei hän voisi livistää sillä verukkeella, että kukaan ei ollut tullut avaamaan.

Liemien ainekset seisoivat hyvässä järjestyksessä purkeissa seiniä kiertävillä hyllyillä. Kalkaroksella on monia huonoja puolia, mutta epäsiisteydestä häntä ei voi syyttää, Percy ajatteli. Siksi hänen huomionsa kiinnittyikin työpöydän alle lehahtaneeseen pergamenttiin. Se oli varmaan pudonnut professorin lähtiessä nopeasti eikä tämä ollut huomannut. Percy astui muutaman askeleen ja nappasi liuskan sormiinsa. Se oli taitoksista päätellen kirje. Hän oli jo laskemassa sen pöydälle, kun hänen silmänsä osuivat vahingossa osoiteriviin. Se oli kirjoitettu hämmentävän tutulla käsialalla. Hän käänsi paperin vaistomaisesti, vaikka tiesi, että toisen yksityiskirjeitä oli äärimmäisen väärin lukea. Mutta mitä äiti muka kirjoittaisi Kalkarokselle?

Kirje oli vanha. Päiväys oli ajalta, jolloin Percy oli lajiteltu luihuiseen. Tervehdystä ei ollut, vain muutama vihainen rivi. 

Hän on sinun poikasi. Jos häneltä katkeaa hiuskin päästä, sinä vastaat minulle. 

Molly Weasley 

Percy luki rivit useaan kertaan läpi epäuskon muuttuessa kauhun kautta inhoksi ja vihaksi. Se kävi järkeen. Mustat tukka, terävämmät piirteet kuin muilla Weasleyillä. Kalkaros oli samannäköinen. Mutta vaikka professori näytti ikälopulta eikö hän ollut aika nuori? Liian nuori olemaan Percyn isä. Percy tunsi oksennuksen nousevan kurkkuunsa samalla, kun hänen ajatuksensa sinkoilivat vauhkoina sinne tänne. 

”Mitä sinä teet Weasley?” äyskäisi nariseva ääni ja herätti hänet todellisuuteen. Kalkaros seisoi hänen takanaan huoneensa ovella.

Percy rutisti pergamenttia käsissään kääntyessään hitaasti professoria kohti. ”Saan tietää asioita itsestäni”, hänen suustaan kuului niin kylmäävällä äänellä, että hän hämmästyi itsekin. 

”Tuo on henkilökohtainen...”, Kalkaros yritti hieman tavallista kalpeammin kasvoin. 

”Vitut on”, Percy huusi ja paiskasi kirjeen lattialle. Hän tarttui taskussaan olevaan taikasauvaan. ”Jos et siirry, minä kiroan sinut. Meillä ei ole tänään – tai koskaan – mitään keskusteltavaa”, hän totesi tavalla, josta itse Pimeyden Lordikin olisi ollut ylpeä. 

Kalkaros väisti oven vierustalle. Percy harppoi oleskeluhuoneeseen. Jopa oman äänensä huumaannuttama Draco väisti häntä. Hän lennätti kengät jalastaan, hyppäsi sängylleen, veti verhot kiinni. Percy tukahdutti raivon rääkynänsä tyynyyn ja kasteli tyynyliinan läpimäräksi kyynelillään.

-Roona-