Mietteitä kirjasta XXCVII: Piranesi, Eric ja Kerettiläinen

 Heippa!

Piranesi asuu Talossa, jossa on lukematon määrä valtavia huoneita ja käytäviä, joita reunustava tuhannet patsaat. Vuorovesi yltää portaisiin asti, pilvet liikkuvat yläkerran saleissa. Mutta Piranesia ei pelota: hän tuntee veden liikkeet ja reitit salien välillä. Tiistaisin ja perjantaisin Piranesi tapaa ystävänsä Toisen, mutta muuten hän on yksin. Ellei Vainajia ja lintuja lasketa. Kun liidulla piirrettyjä viestejä alkaa ilmestyä lattioihin, Piranesille valkenee, että Talossa liikkuu myös joku muu. Mutta kuka, ja mitä hän haluaa? Onko kyseessä ystävä – vai vihollinen, joka vastustaa järkeä ja tiedettä, kuten Toinen väittää. Piranesi löytää kadonneita kirjoituksia, ja salaisuudet alkavat paljastua. Samalla Talon tuttu ja turvallinen maailma muuttuu oudoksi ja vaaralliseksi. Susanna Clarken hypnoottinen ja älykäs uusi romaani vie lukijan maagiseen labyrinttiin, johon voisi jäädä ikiajoiksi harhailemaan.

Romaani oli varsin psykologinen ja intiimi, tosi erilainen kuin Jonathan Strange ja herra Norrell. Millähän tavoin minäkertoja, Piranesi, oli keksinyt, että meriheinästä voi tehdä lientä ja syödä sitä? Talo tosiaan sekoitti muistia kummasti, koska Piranesi ei pitänyt outoina muovikulhoja, joita Toinen hänelle antoi (niitä ei ollut Talossa luonnostaan), mutta sellaiset käsitteet kuin yliopisto ja poliisiasema saivat hänet tolaltaan, kuten myös vieraat nimet Battersea ja Manchester. Eikö englantia puhuvan (oletan, että Piranesi ja Toinen puhuvat keskenään englantia) pitäisi mieltää nuo paikannimiksi, vaikka ei tietäisikään, missä kyseiset paikat ovat? Lukemista vaikeutti aluksi, että monia ihan perussanoja oli kirjoitettu isolla. Ymmärsin toki idean, johon Clarke oli tehokeinolla pyrkinyt, mutta se oli aika rasittavaa ja onneksi hän hillitsi sitä loppua kohden.

Nuori Eric on Kiekkomaailma ainoa velhoihin erikoistunut hakkeri. Hän yrittää vippaskonstein saada hallintaansa maailman mahtavimpien loitsujen taitajan, jotta tämä täyttäisi hänen kolme toivomustaan: paitsi kuolematon, Eric haluaa olla universumin valtias ja kaikkein ihanimman naisen rakastama… Mutta palvelualttiin velhon sijasta Eric saa riesakseen untelon Rincewindin ja tämän ynseän apurin – omilla pikku jaloillaan kipittävän Matkatavaran. Näiden kumppanien kyydissä Eric unohtaa omat kesyt toivomuksensa, ja pian hänen hartain halunsa on, että sekä Rincewind että Matkatavara katoaisivat ikiajoiksi.

Kyllä tässä Eric on enemmän se untelo, vaikka ei Rincewindkään ihan täysillä varmasti käy. Tämän romaanin avulla minä en ainakaan päässyt käsiksi Kiekkomaailman viehätyksestä. Samoja absurdeja piirteitä Ericistä kyllä löytyi kuin Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteisteoksesta Hyviä enteitä. Viitteet historiaan etenkin Troijan sotaan ja Odysseiaan olivat ihan hauskoja, mutta eivät minusta erityisen kekseliäitä. Vihainen ja suurta tuhoa aiheuttava Matkatavara oli lystikäs ja omaperäinen lisä hahmogalleriaan. Eric on neljätoistavuotiaaksi todella kiimainen, mutta Pratchett, joka on joskus ollut itse teinipoika toisin kuin minä, tietänee asiasta paremmin.

On kesä 1546, ja harhaoppisiksi epäiltyjä poltetaan elävältä roviolla keskellä Lontoota. Protestanttien ja katolisten valtataistelu kytee myös Henrik VIII:n hovissa, sillä kuningas tekee kuolemaa, ja kruununperijä on vasta lapsi. Uskonkiistojen tulilinjalle joutuu kuninkaan kuudes vaimo, Matthew Shardlaken vanha ystävä Katariina Parr. Shardlake ei voi kieltäytyä kuningattaren avunpyynnöstä. Pian hän ja Jack Barak etsivät kuumeisesti kadonnutta käsikirjoitusta, joka väärissä käsissä koituu Katariinan kohtaloksi. Ainoa johtolanka löytyy murhatun miehen nyrkkiin puristettuna. Kerettiläinen on C. J. Sansomin Matthew Shardlake -dekkarisarjan kuudes osa.

Edellisen osan Ilmestyskirjamurhien jälkeen Kerettiläisen juoni tuntui jopa hieman laimealta. Pidin kuitenkin siitä, kuinka pehmeästi Sansom hoiti siirtymän Barakista Nicolakseen. Nicolas esiteltiin pikkuhiljaa eikä vain ilmoitettu, että Barak nyt rupesi perheenisäksi, repikääpä siitä. Toki Jack loppuviimeksi lähti (tai onneksi ei lähtenyt, mukavaa, että hän jäi eloon) varsin dramaattisella tavalla. Tykkäsin myös Matthew uudesta asianajajaystävästä Philip Coleswynistä. Itse asiassa minusta Cotterstokejen oikeusjuttu oli kaikessa pikkumaisuudessaan ja lopullisessa traagisuudessaan paljon kuningattaren käsikirjoitusta kiinnostavampi. Seuraavaksi Matthew siis päätyy Elisabethin palvelukseen. Mitähän siitä tulee?

-Roona-