Sirpaleita (elämästä), osat 1-2

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K. Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja maailman. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Huom!: Tämä teksti on julkaistu toisaalla ikärajalla K15. Tarinassa on trikkeröivää sisältöä. Otathan tämän huomioon, kun luet.

I (3,5 raapale)

Nainen kävelee pimeällä tiellä. Hänen ei tietenkään pitäisi olla siellä yksin, Ministeriö varoittelee kuolonsyöjien hyökkäyksistä jatkuvasti. Hän kuitenkin halusi käydä hoitamassa erään henkilökohtaisen asian ja hänen kotiseutunsa on aina ollut rauhallista aluetta. Hänen puhdasverisyytensäkin pitäisi suojata häntä, vaikka hänen perheensä on avoimesti Voldemortin vastustajia. Naisen pään yläpuolelta suhahtaa jotakin ja hän lähes hyppää säikähdyksestä. Se on kuitenkin vain pöllö öisellä saalistusretkellään. Hän huokaisee helpotuksesta ja naurahtaa ylivirittyneelle mielelleen. Pianhan hän on jo kotona. Kuuluu kahahdus ja kirskuva ääni kähisee naisen korvan juuressa. 

”Älä huuda tai käy huonosti. Tulet mukaan.” 

Taikasauva pistää naista kylkeen ja hän saa peloltaan juuri ja juuri otettua hataria askelia.

Mies johdattaa hänet tien varrella olevaan jästien jo ammoin hylkäämään latoon. Sisällä on kovin pimeää eikä hän erota miehestä juuri ääriviivoja enempää. Nainen yrittää vapisevin sormin tavoitella laukussa olevaa omaa sauvaansa, mutta mies äsähtää loitsun ja hänen ranteensa solmiutuvat kiinni. Nainen perääntyy, kun mies astuu lähemmäs. 

”Tämä on helpompaa, kun et pane vastaan”, ääni ilmoittaa pitkien sormien kietoutuessa olkavarren ympärille. 

Miehestä löyhähtää jonkin murskatun juuren kitkerä tuoksu. Nainen yrittää kirkua vain huomatakseen, että sanaton taika on jo sitonut huulet. Hän tuntee hennot pojan hartiat omia olkiaan vasten, kun kädet alkavat vimmaisesti repiä hänen kaapuaan ylös päin. Iho ihoa vasten hän vasta pystyy erottamaan, että kyseessä tosiaan on poika.

Poika tunkee epävarman kätensä naisen reisien väliin niin, että häneltä pääsee äänetön ulaus. Poika vetää oman kaapunsa hätäisesti pois edestä. Akti ei kestä pitkään, mutta naisesta se tuntuu ikuisuudelta. Poika irrottautuu ja asettelee vaatteensa paikoilleen. Nainen kuulee kuinka hän kuiskaa loitsut, jotka varmistavat, ettei hänen teostaan jää jälkiä kuin muistiin. Viime hetkellä ovesta siilautuvassa valon kaistaleessa nainen on tunnistavinaan pojan. Itku tulee vasta polvien pettäessä. Kyyneleet valuvat hysteerisesti lyhyen ajan, sitten nainen etsii laukustaan nenäliinan ja pyyhkii kasvonsa. Hän nousee heikottaville jaloilleen ja hiipii ulos, takaisin tielle. Missään ei näy enää ketään. Yö hengittää rauhaansa, jatkaa kuin ei mitään.

Kotona lapset juoksevat häntä vastaan yöpuvuissa, vaikka heidän pitäisi olla jo pedissä. Aviomies suutelee hänen otsaansa, hoputtaa väsymyksestä hurmeiset rasavillit pojat pois äitinsä kimpusta. Silloin nainen päättää, ettei puhu tapahtuneesta koskaan. Parin kuukauden päästä alkavat kuitenkin jo tutuksi käyneet oireet.

II (3,5 raapale)

Kotikolossa elettiin jännittäviä aikoja. Rouva Prewett oli tullut avustaman tytärtään synnytyksessä kuten aiempinakin kertoina. Arthur kulki huoneesta toiseen iloisen odotuksen vallassa ja 6- ja 4-vuotiaat Bill ja Charlie imivät itseensä liikaakin aikuisten positiivista hermostuneisuutta. Ainoa, jonka sydäntä sävytti huoli, oli Molly, joka pian saattaisi maailmaan uuden elämän. Poltot olivat jo alkaneet ja kätilönoitakin oli kutsuttu paikalle. Näytti kuitenkin siltä, että lapsi antaisi vielä odottaa itseään. Rouva Prewett lähti laittamaan teetä ja iltapalaa pikkupojille, jotka olisivat jo olleet paljon kiinnostuneempia vauvasta kuin voileivistä. 

Kätilö jäi kahden Mollyn kanssa. ”Tämähän sujuu varmaan rutiinilla, kun kyseessä on kolmas lapsi”, tämä jutteli ystävällisesti.

Molly tiristi kasvoilleen hymyn, mutta peiton alla olevassa oikeassa kädessä sormet puristuivat yhä tiukemmin ristiin. Ole Arthurin, ole Prewettien, ole Billin ja Charlien näköinen, hän rukoili tuhannetta kertaa. Synnytys kesti lopulta viisi tuntia. Aiemmat tulivat helpommin, Molly ehti ajatella kivuliaiden supistusten välissä. Hän puristi äitinsä käden lyttänäksi. 

”Kaunis pieni poika”, kätilö ilmoitti nostaessaan käärön Mollyn rinnoille. 

”Menen hakemaan Arthurin”, rouva Prewett sanoi helpottuneesti nousten tuolistaan. 

Molly katseli pala kurkussa pojan untuvaista mustaa tukkaa. 

Arthur törmäsi huoneeseen pää vaaleanpunaisissa pilvissä. ”Voi herttinen, miten ihana hän on. Miten upeaa työtä sinä olet taas tehnyt Mollyseni.” Hän koski pienokaisen pehmeää poskea.

”Onpa hänellä tummat hiukset”, ihmetteli rouva Prewett katsoessaan nyt tarkemmin. Molly oli purra haavan huuleensa. 

”Oih, sen täytyy tulla Mustien puolelta. Minun äitinihän oli omaa sukuaan Musta”, Arthur lirkutteli pojalleen. 

Hän suuteli vaimonsa otsaa ja Mollyn olisi tehnyt mieli huutaa. Kuinka ihmeessä hän oli saanut näin hyvän miehen? 

”Pikku Percy. Emmekös me niin ole sopineet?” Arthur kysyi nostaessaan nyytin käsivarsilleen. 

Molly nyökkäsi tuskin havaittavasti. Vauva päästi muutaman pulputtavan äänen ihastuneelle isälle. Rouva Prewett tunnisti väsymyksen Mollyssa ja alkoi lempeästi tuuppia Arthuria pois. 

”Annetaan äidille ja lapselle hetki yksityistä aikaa tutustua toisiinsa”, hän sanoi sulkiessaan oven.

Molly antoi itkun tulla. Kuin käskystä Percy alkoi myös parkua, joskin hyvin hiljaa. Tottumuksesta Molly asetti nänninsä pojan suuhun, jotta edes tällä olisi hyvä olla. Pehmeä lutkutus alkoi heti ja hänen rinnassaan lähti vyörymään tuttu äidinrakkauden tunne. Lapsi katseli häntä pehmeillä silmillään, jotka olivat samanväriset kuin hänen Fabian-veljellään. Viisaat ja ystävälliset silmät. Kyyneleet haihtuivat poskille; kyllä tästä selvittäisiin.

-Roona-