Mietteitä kirjasta LXXXV: Surulla on sulkapeite ja Ainoa

 Heippa ja hyvää itsenäisyyspäivää!

”Tai kauniimmin sanottuna: usko. Ulvoen huudettu anteeksi, josta soi kyllä, josta kiitos ja josta eteenpäin.” Lontoolaiskodissa surevat kaksi pientä poikaa ja isä. Äiti on kuollut, pojat ovat hämmennyksissään, eikä isällä ole voimia auttaa. Sitten saapuu vierailija. Ovelle lehahtaa suru variksen muodossa ja aikoo jäädä niin pitkäksi aikaa kuin tarvitaan. Variksesta tulee perheen terapeutti ja apulainen. Toisinaan se on epäkohtelias ja tunkee nokkansa asioihin, jotka eivät sille kuulu. Mutta lintu osaa myös lohduttaa. Max Porterin pienoisromaani on täynnä kirjallista hohtoa, ja siinä siirrytään nopeilla siiveniskuilla huimapäisestä huumorista totisiin tunteisiin – ja takaisin. Kirjan sydämessä ovat ne kaikkein suurimmat: suru ja rakkaus. Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska.

Olipa jotenkin outo ja kuitenkin aika osuva kirja. Porter on onnistunut kuvaamaan hyvin, miten absurdia suru on. Lohduttava ja parantava varis puhuu useimmiten sekavia. Pidin myös siitä, että Suru oli tavallaan vallannut variksen kehon ja siksi lintuna välillä ajatteli hyvin lintumaisia asioita. Näin ainakin itse tulkitsin. Olivatkohan pojat kumpikin alle kouluikäisiä (siis suomalaisella ei brittiläisellä mittapuulla!)? Ei kun taidettiinhan jossain vaiheessa todeta, että he olivat äidin kuollessa koulussa! Mutta heidän ikänsä jäi kyllä epämääräiseksi isän romantisoidessa sitä valtavasti puhuessaan pienistä lasten vartaloista ynnä muusta. Lisäksi poikien osioissa taisi välillä olla äänessä vanhempi ja välillä nuorempi veli. Isäkin taisi onneksi ennen pitkää selvitä surusta ja loppu olikin jo toiveikkaampi.

Laiton toisen käteni hänen käteensä ja painoin poskeni hänen rintaansa vasten. Hän laski leukansa pääni päälle, ja me pyörimme sateenropinan tahtiin. Sinä hetkenä tunsin, että kaikki kääntyisi parhain päin. Ja jos saisimme tämän toimimaan, löytäisimme jotenkin aina tien takaisin toistemme luo. Kun America kutsuttiin mukaan Valintaan, hän ei koskaan kuvitellut pääsevänsä lähelle kruunua – prinssi Maxonin sydäntä. Kilpailun lähestyessä loppuaan ja palatsin muurien ulkopuolelta tulevien uhkien käydessä yhä säälimättömämmiksi, America kuitenkin käsittää, miten paljon hänellä on hävittävänään – ja miten kovasti hänen on taisteltava haluamansa tulevaisuuden puolesta. Ainoa on Kiera Cassin kirjoittaman Valinta-sarjan kolmas osa.

Tähän menneistä lukeneistani, pidin tästä osasta eniten. Kiva, että Aspen sai omaakin toimijuutta; rivien välistä tuli esille, että hän piti työstään palatsissa eikä loppujen lopuksi ollut jäänyt kituuttamaan sinne vain American takia. Hienoa, että politiikka ja palatsin ulkopuoliset tapahtumat olivat juonessa esillä aiempaa enemmän. Tosin ne kirjaimellisesti tunkeutuivat sisään palatsiin, mutta silti. Tykkäsin erilaisista kapinallisista, se kuvasti hyvin poliittisen tilanteen monimutkaisuutta. Pidin myös siitä kommentaarista, jonka perheensä (ja alueensa) kunnian takia Eliitissä mukana olevan tytön osa, tarinaan toi. Siihen oli sovellettu tiettyjä itäisen Aasian arvomaailman piirteitä, joskin ekstriimissä muodossa. Mutta mainio lopetus American tarinalle, seuraavissa osissa seurataankin hänen ja Maxonin lapsia.

-Roona-