Mietteitä kirjasta XCII: Kesämyrsky, Kirke ja Kuunnousu

 Heippa!

Andrew on katsellut koko kevään houkuttelevaa Josh Royta, joka johtaa eliittikoululaisten Nokisiipien jengiä. Sattuman oikusta Andrew pääsee viettämään kesäänsä Joshin perheen loisteliaalle huvilalle ja kurkistamaan maailmaan, johon hän ei kuulu. Joshin sisko, hemmoteltu Penelope Roy, on joutunut todistamaan kaupunkia kuohuttanutta murhaa, ja koko Summersuttonin huvilan väki kulkee varpaillaan hänen takiaan. Mutta mitkä Penelopen totuuksista ovat valhetta? Andrew´n lapsuuden viimeinen kesä Summersuttonissa on viattomuuden ja turmeluksen piirileikkiä, tihenevää kehää kiertävä ruma arvoitus kiiltävässä kuoressa. Kesämyrsky on Finladia-voittaja Siiri Enorannan yhdeksäs romaani.

Päähenkilöt ovat tässä todella nuoria siihen nähden, miten he puhuvat seksistä puhumattakaan siitä, miten kypsästi sekä Andrew että Josh suhtautuvat seksuaaliseen suuntautumiseensa. Ei epäilyksiä, ei paineita, että ulkopuolisten vuoksi pitäisi esittää, että tykkäävät tytöistä. Antoihan Josh Nokisiipityttöjen halailla, mutta sekin oli enemmän sellaista johtajan kuin ihastushalailua. Appletonien perheessä taas vaikuttaa kerrotun perusteella olevan suvaitsevainen ilmapiiri minkä lisäksi Andrew on vielä luonteeltaan sellainen, että hyväksyy asiat, jotka hänen osakseen tulevat. Pidin siitä, miten Andrew näki kauneutta kaikessa ja nautti kaikesta, ihan pienistäkin asioista. Penelopen ja Andrew´n salaisuudet selviävät lopussa varsin kiinnostavasti, vaikka olinkin hieman tuollaista loppua uumoillut.

Kirke varttuu isänsä, auringonjumala Helioksen saleissa. Nuori nymfi on syrjitty ja kiusattu omiensa parissa, joten hän hakeutuu pian ihmisten seuraan. Kun Kirke rohkenee uhmata jumalia, hänet karkotetaan kauas Aiaian-saarelle. Saaren yksinäisyydessä Kirke koulii itsestään mahtavan noidan ja kasvaa oman elämänsä vahvaksi valtiattareksi. Vaikka näyttämönä on mystinen jumalien, hirviöiden ja nymfien maailma, Kirke on sisimmältään kuin kuka tahansa meistä. Ja vaikka Kirke tunnetaan noitana, joka taikavoimillaan muutti Odysseuksen miehet sioiksi, hän on myös nainen ja omistautuva äiti. Ja kyllä, huonosti käyttäytyviä miehiä eksyy Kirken saarelle: sikala täyttyy. Kirke on yhdysvaltalaisen Madeline Millerin toinen romaani.

Pidin Kirkestä tosi paljon, jopa enemmän kuin Akilleen laulusta. Suosikkini oli erityisesti loppuratkaisu, jossa Kirke löytää kumppanin Telemakhoksesta ja Penelope jää Aiaiaan saaren noidaksi. Myös Kirke ja Penelope löysivät toisensa kivasti. Mieleeni jäi erityisesti, kun Penelope kuivaili, että hän spartalaisena tuntee sotatrauman ja Odysseuksella ei todellakaan sellaista ollut, päinvastoin hänelle jäi jatkuva tarve uusiin seikkailuihin, kaivata sitä, mikä ei ollut lähellä. Toisaalla pidin siitä, ettei Telemakhosta esitetty isäänsä ehdoitta palvovana poikana van miehenä, jolle isä oli jäänyt tuntemattomaksi. Kirken tarina on syvästi inhimillinen, mitä hän varmasti pitäisi suurena kohteliaisuutena. Hermeen osuus Kirken elämässä oli muuten aika suuri kirjassa, mukava tausta sille, miksi tämä osasi neuvoa Odysseusta varomaan Kirken taikoja.

”Ed oli veljeni, mutta myös tavallaan isä ja lisäksi paras kaveri.” 17-vuotias Joe ei ole nähnyt veljeään kymmeneen vuoteen. Ei Ed varsinaisesti häipynyt. Se oli rajumpi juttu. Ed on telkien takana – ja odottaa kuolemantuomiota. Nyt Edin teloituspäivämäärä on päätetty, ja aika käy vähiin. Joe tahtoo viettää viimeiset viikot veljensä kanssa. Riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat, ja riippumatta siitä oliko Ed syyllinen siihen rikokseen, josta hänet tuomittiin. Sarah Crossanin koskettava säeromaani kysyy isoja, aina ajankohtaisia kysymyksiä: Mikä on elämän arvo, Mitä voi antaa anteeksi? Miten jäähyväiset oikeastaan tulisi jättää?

Minusta Kuunnousu oli kaikessa surullisuudessaan ihana. Pidin säeromaani muodosta. Joe vaikutti herkältä teinipojalta, vaikka olosuhteetkin häntä varmasti herkistivät. Ed taas vaikutti sellaiselta, joka ei pidä huolta itsestään, koulussakaan ei viitsi käydä, mutta pikkusisaruksista (etenkin siitä erityisen tärkeästä pikkuveljestä) huolehditaan kyllä parhaan mukaan. Joen ajatukset kulkivat aika luonnollisia uria, hän oli ehtinyt aikuistua veljen ollessa vankilassa. Siinä saakin pohtia voiko tähän Ediin enää luottaa, kun ei se ole sama, joka karkasi kotoa, kun Joe oli seitsemän. Poliisimurhat lienevät Jenkeissä sellainen asia, josta ei herkästi vapauteta, vaikka ei juuri juttua syytettyä vastaan edes olisi. Ed-parka joutui kärsimään siitä, että oli sattumalta joutunut murhatun poliisin ratsian haaviin aiemmin illalla.

-Roona-