Kastanjanruskeaa ja pisamanpunaista

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt ja maailma on otettu J. K. Rowingin Harry Potter kirjoista, mutta juoni on omani. Olen kirjoittanut tarinan huvikseni enkä saa kirjoittamisesta rahaa. Otathan ennen lukemista huomioon, että tarina on toisaalla julkaistu ikärajalla K15. Varoitus koskee lähinnä sitä, jos et halua lukea minun kirjoittamaani sisältöä tuolla ikärajalla, muutoin juoni on sen verran kesy, että jokainen aikuinen, joka kestää katsella tv.n draamasarjoja kestää lukea tämänkin.

Ronia jännitti. Hän istui sängyn laidalla t-paita ja bokserit päällä. Tarkemmin sanoen paidan kainalot olivat hiestä märät ja bokserit – Ron ei halunnut ajatella, mitä siellä sillä hetkellä tapahtui. Ei ensimmäisessä kerrassa olisi pitänyt olla mitään hermostuttavaa. He olivat Hermionen kanssa vaikka kuinka monta kertaa istuneet sylikkäin ja suudelleet ja hyväilleet toisiaan. Nyt he vain tekisivät sen alasti. Ei panikoitavaa siis. Paitsi että kerran, kun Hermionen pyyhe oli vahingossa pudonnut suihkusta tullessa, Ronin oli pitänyt lähteä ulos haukkaamaan happea, kirjaimellisesti. Hän oli jälkeenpäin väittänyt tytölle, että oli antanut tälle vain yksityisyyttä pukea rauhassa. Ron huokasi. Hänen tyttöystävänsä oli upea. Heidän kiehnäyssessionsa olivat tuon tapauksen jälkeen tuntuneet tyystin erilaisilta. Olihan hän aina kuvitellut Hermyn viehättäväksi, mutta ei hänen tylppä mielikuvituksensa ollut päässyt lähellekään todellisuutta.

Ron loi silmäyksen makuuhuoneen ovelle, mutta Hermionea ei näkynyt vielä. Hän pohti, olisiko ollut viisasta kysyä joltain neuvoa etukäteen. Toisaalta hän oli lapsena kuullut ohimennen erään vanhan noidan tokaiseva ehkä hieman sarkastisesti, että kyllä luonto velhon opettaa ja jos ei opeta niin viimeistään puhdasverinen avioliitto. Ron irvisti ajatukselle. Hermione oli fiksuin ja taitavin noita, jonka hän oli tavannut, vaikka tämän vanhemmat olivatkin jästejä. Pieni rykäisy havahdutti hänet ajatuksistaan. Hermione seisoi huoneen keskellä paljain jaloin, päällään silkkisennäköinen aamutakki ja kastanjanruskeat kiharat säkkyröinä olkapäillä. Kun hän huomasi saaneensa Ronin huomion, hän avasi vyön solmun ja pudotti takin pois.

Ronin leuka loksahti auki. Hermione oli hirvittävän kaunis. Hän olisi halunnut sanoa sen ääneen, mutta suusta tuli vain käsittämättömiä äänteitä. Tytön huulilla karehti hymy. Ron nousi ylös, astui muutaman horjuvan askeleen ja oli tämän vieressä. Hän asetti kätensä Hermionen vyötärölle, koska se vaikutti ainoalta soveliaalta paikalta ja siinä hän oli niitä joskus ennenkin pitänyt, kun tällä oli ollut yllään hyvin lyhyt paita. Hermionen kädet puolestaan kietoutuivat hänen kaulaansa ja sormet alkoivat hieroa niskaa. Ron ei ollut varma, mitä hänen pitäisi tehdä, joten hän suukotti varovaisen kysyvästi hieman raollaan olevaa suuta. Se sai Hermionen tulemaan lähemmäksi ja Ron tajusi, että jos tyttö ei vielä äsken ollut tuntenut hänen seisokkiaan niin nyt taatusti tunsi. Tämän huulilta karkasikin pieni huokaus.

”Olet niin suloinen”, Ron takelteli yrittäen peittää noloutensa. 

Hermione sipaisi hänen niskavillojaan. ”Ja sinä höpsö. Autanko ottamaan paitasi pois?” 

”Kyllä kiitos.” 

Se oli epäilemättä yksi typerimmistä vastauksista, jonka Ron oli koskaan antanut. Paita kuitenkin lähti hänen päältään yhteistuumin. Hermione jäi hetkeksi tunnustelemaan hänen punaisena kihartuvaa rintakarvoitustaan ennen kuin palautti kätensä Ronin kaulalle. Tyttö suuteli häntä ja maistui pergamentilta, tiedolta ja vähän mansikalta. Ron salli peukalojensa vaeltaa tyttöystävänsä kylkiluilla. Hermyn hiukset kutittivat hänen olkapäitään. 

”Saat sinä koskea muuallekin,” tämä sanoi luoden Roniin hehkuvan katseen. Ronia värisytti hieman. 

Hermione tarttui hänen oikeaan käteensä ja ohjasi sen päättäväisesti vasemman rintansa päälle. ”Olethan sinä tunnustellut niitä vaatteiden päältäkin. Osaat kyllä.”

Ronin sormet tärisivät, kun hän alkoi hahmotella rinnan kaaren muotoa peukalollaan. Hermione painoi otsansa hänen soliskuoppaansa ja ynähti tyytyväisenä. Ron siveli nännipihaa ja rusinaksi kovettunutta nänniä. Hermy oli niin naisellinen ja näytti nauttivan kovasti siitä, mitä hän teki. Hän etsi hamuten tytön huulia ja saikin kasvot kohoamaan ylöspäin. Suudelma oli syvempi kuin mikään edellisistä. Sen aikana Ron vei toisenkin kätensä hyväilemään Hermionen rintoja. Hän tunsi nivusissaan vielä heikon, mutta vaativan sykkeen. Kun he erkanivat hieman, kummankin suusta pääsi kevyitä huohotuksia. 

”Ron”, Hermione kuiskasi. ”Voidaanko mennä sängylle?” 

Ron huomasi kävelyn yllättävän vaikeaksi, sillä polvet olivat muuttuneet spagetiksi.

Ron istui vuoteelle niin syvälle, etteivät jalat enää yltäneet lattiaan. Hermione kiipesi hänen syliinsä kuten oli joskus ennenkin tehnyt. Ronin sydän oli laukata ulos rinnasta, kun tyttö asetteli lantionsa kiinni hänen omaansa. Nyt hänen alapäässään jumputti. 

”Herm… Hermy”, hän sammalsi. 

Tämä vastasi lipaisemalla kevyesti hänen korvallistaan. Se oli ollut Ronista kiihottavaa silloinkin, kun he pussailivat viattomasti, mutta nyt se aiheutti aivan erityistä kihelmöintiä. ”Rakastan sinua niin paljon”, hän hengähti. 

Hermione oli alkanut tehdä lanteillaan pienenpientä liikettä, joka tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Tyttö oli kaartanut kaulansa taakse ja Ron painoi huulensa kurkulle. Siitä hän kuljetti niitä kuin luonnostaan alaspäin, ensin sirosti ulkoneville solisluille, sitten jo kertaalleen hyväillyille rinnoille.

Paine alapäässä alkoi käydä mahdottomaksi sietää. Ron säikähti omaa himokasta huokaustaan. Mutta Hermionenkin pehmeä ääntely kertoi nautinnosta, ainakin hän uskoi niin. Hän oli jo ehdottamassa, että riisuisi housunsa, kun saavutti huippunsa. Hetken hän painoi täydellisessä huumassa Hermionea tiukemmin itseään vasten. Sen jälkeen hän jäi huohottamaan otsa tytön olkapäällä. Hermione laski leukansa hänen päälakeaan vasten. Ron kuunteli rauhallista sydämen sykettä. Hetkinen. Hänen oma sydämensä tempoi vielä eikä varmaan rauhoittuisi ennen iltaa. Mutta Hermione vaikutti tyyneltä. Tai kyllästyneeltä. Ron tajusi, että purkauksen olisi pitänyt tapahtua vasta, kun hän oli saanut housunsa pois ja itsensä Hermyn…. sisään. Tyttö oli varmaankin pettynyt.

”Ron, rakas, miksi sinä…” Hermione ehti kysyä ennen kuin Ron keskeytti hänet. 

”A-anteeksi. Mi-minä pilasin kaiken”, hän sopersi. 

Hermione nosti hänen leukaansa ja katsoi häntä hyvin lämpimästi. ”Etkä pilannut. Tunsin itseni valtavan halutuksi.” Tyttö suukotti Ronin poskea. 

”Mu-mutta minun o-olisi pitänyt…” Ronin katse harhautui alas ja Hermione huomasi sen. 

”Ensi kerralla sitten.” 

Ronin sydän löi tyhjän lyönnin. ”Tu-tuleeko ensi kerta?” 

Hermione oli alkanut yhdistellä hänen ylärintakehänsä pisamia kuvioiksi. ”Tietenkin. Jos sinäkin siis haluat.” 

Ron havaitsi sanojen takana leijuvan epävarmuuden. Hän veti jälleen Hermionen tiiviimpään halaukseen. ”Sinä olet täydellinen.” Vastaukseksi tuli onnellinen huokaus.

”Saanko käpertyä viereesi ottamaan päiväunet?” Hermione kuiskasi hetken kuluttua. ”Siivotaan ensin aiheuttamamme pikku sotku ja sinä otat housusi pois.” 

Äänessä oli aimo annos pehmeää kiusoittelevuutta, mikä sai Ronin suostumaan muitta mutkitta. Pian he olivat peiton alla alastomat vartalot yhteen kietoutuneina. Hermione nukahti tavoitellen pisamanpunaisia rintakarvoja sormenpäillään. Ron katseli tyytyväistä tyttöystäväänsä ja ajatteli, että ehkä lopulta kaikki oli mennyt juuri niin kuin piti.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CVIII: Perijätär, Lumilapsi ja Palatkaa perhoset

 Heippa!

Kaksikymmentä vuotta aiemmin hänen äitinsä sai kruunun. Nyt on prinsessa Eadlynin vuoro löytää todellinen rakkaus. Prinsessa Eadlyn on kuullut lukemattomia tarinoita Valinnasta, joka saattoi hänen vanhempansa yhteen, ja vaikka tapahtumat kuulostavatkin kauniilta sadulta Eadlyn ei tahdo itselleen mitään sellaista. Valitettavasti hän ei kuitenkaan voi välttää hänelle valmisteltua polkua… eikä siten myöskään Valintaa. Eadlyn ei oleta löytävänsä todellista rakkautta Valinnan kolmenkymmenenviiden kandidaatin joukosta. Oman onnellisen lopun löytäminen ei kuitenkaan ehkä olekaan niin mahdotonta kuin hän on aina luullut.

Kun Eadlyn vakavissaan miettii, että ensimmäinen asia, jonka hän valtaistuimelle päätyään tekee, on uima-altaan rakennuttaminen palatsin tiluksille, lukija ymmärtää, miksi kansa saattaa kokea kauniin ja työteliäänkin prinsessansa hieman etäiseksi. Lisäksi Eadlyn ei osaa lainkaan asettua kosijoidensa asemaan, eivät pojat ole tulleet hänen henkilökohtaiseksi kiusakseen, vaikka aviomies heidän joukostaan pitäisi periaatteessa valitakin. Aluksi vaikuttaa myös siltä, että Eadlyn ainakin jollakin inhoaa kaikkia muita ihmisiä paitsi omia perheenjäseniään. Olisin toivonut edelleen, että Illean poliittiseen tilanteeseen olisi keskitytty enemmän, varsinkin kun nyt Eadlyn osallistuu aivan luonnostaan hallitsemiseen isänsä kanssa. Lisäksi ihmettelin kansan ajatusta, että Eadlyn nousisi jo piankin valtaistuimelle. Maxon ja America ehkä 45-vuotiaita, ehdottomasti korkeintaan viisikymppisiä. Toki heidän elinaikanaan on toteutettu suuria ja raskaita poliittisia uudistuksia, mutta toivottavasti ne eivät ole väsyttäneet heitä niin, että he ovat noin nuorina jo ihan ikäloppuja.

1920-luvun Alaska on julma paikka asua ja elää. Sen tietävät Jack ja Mabel, lapsettomuuttaan sureva uudisasukaspariskunta. He ovat ajautumassa erilleen – Jack raataa maatilalla perheen elatuksen eteen ja Mabel taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan. Kun ensilumi pitkän ja kylmän syksyn jälkeen sataa, hetkellinen ilo ja toivo saa heidät rakentamaan lumesta lapsen. Mutta aamulla lumilapsi on poissa. Pariskunnan pihapiirissä alkaa liikkua pieni tyttö, metsän lapsi. Hän kutsuu itseään Fainaksi. Tyttö elää yksin keskellä Alaskan villiä luontoa ja metsästää rinnallaan punainen kettu. Pikkuhiljaa Jack ja Mabel oppivat ymmärtämään Fainaa ja alkavat rakastaa tätä kuin omaa lastaan. Mutta kesyttömässä Alaskassa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Totuus Fainasta muuttaa lopulta heidät kaikki. Lumilapsi on Eowyn Iveyn esikoisteos. Sydäntäsärkevän kaunis tarina, jossa on taikaa.

Minusta tämä oli ihana kirja. Tykkäsin kovasti Jackista ja Mabelista ja heidän elämänsä kuvailusta. Pidin myös Garretista, joka halusi kulkea vuorilla villissä luonnossa ansastamassa. Oli kiinnostava valinta, että Fainan kaikki vuorosanat olivat ilman lainausmerkkejä, kuin ne olivat vain kuiskauksia tai ihmiset kuulisivat ne vain päänsä sisällä eikä niitä sanottaisi ääneen lainkaan. Miten Faina oli oppinut kaikki taitonsa? Hän oli kuitenkin aika nuori, kun isä kuoli eli isä tuskin oli ehtinyt kaikkea opettaa ja vaikka olisikin lapsen olisi jokseenkin mahdotonta muistaa vaikka kolmevuotiaana oppimiaan asioita. Faina ei vaikuttanut pelkäävän muita ihmisiä, joten minäkin hieman Jackin ja Mabelin tapaan ihmettelin, miksei hän vain tullut pyytämään lapasia ja kaulaliinaa ensimmäisellä kerralla. Ehkä isä oli opettanut, ettei ihmisiin voi kuitenkaan luottaa.

Antti Salokoski kirjoittaa musiikkiaiheista kirjaansa Kaliforniassa, kun hän saa viestin, jossa häntä pyydetään ottamaan yhteyttä nuoruuden rakastettuunsa Suviin. Sillä välin kun Suvi, Summer Maple, on keikkaillut ympäri maailmaa, Antti on jatkanut elämäänsä Suomessa, perustanut perheen ja menettänyt sen. Ura on vaatinut Suvilta uhrauksia, mutta äiti Leena on kulkenut rinnalle ja hoitanut Suvin tytärtä Rosaa. Välillä Leenasta tuntuu, että äidin rooli on jäänyt isoäidille. Vaikka Antti ja Suvi tekevät parhaansa unohtaakseen menneet, jokin heidän välillään pyrkii pintaan. Musiikki. Vartaloiden magneetit. Moneen kertaan hylätyt haaveet. Juha Itkosen vuonna 2005 ilmestyneen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin tarina Suomen kaikkien aikojen suurimmasta rocktähdestä Summer Maplesta, hänen äidistään ja entisestä rakastetustaan, unelmista ja niiden hinnasta, jäi soimaan mieleen lähtemättömästä. Mitä heille kuuluu kymmenen vuotta myöhemmin?

Luin Anna minun rakastaa enemmän aikoinaan lukiossa enkä muista innostuneeni siitä mitenkään erityisesti. Samaan aikaan oli luvussa toinen Itkosen kirja, Myöhempien aikojen pyhiä, joka kolahti paljon kovemmin. Käsillä oleva teos oli lähinnä Antin trippailua omassa itsesäälissään ja itsekkyydessään. Tykkäsin Leenan osioista, koska hän sentään ajatteli välillä – tai siis aika paljonkin – muitakin kuin itseään. Antin valitus oli välillä aika jäätävää, miehelle ei tuntunut kelpaavan mikään. Varsinainen marttyyri ja miesvauva, ajatteli tämä lukija väistämättä. Pidin lopun luvuista, jotka oli kirjoitettu Suvin näkökulmasta, vaikka äkillinen tyylin muutos olikin vähän vaikea sulateltava. Tuntuu, että Antin nyyhkyosioitakin olisi saanut paljon enemmän irti, kun Suvin näkökulma olisi kulkenut rinnalla koko ajan, vaikka toki Leena ja Rosakin antoivat hyvää perspektiiviä.

-Roona-

Syksyinen kirjakauppa

Heippa!

Kävelin kirjakauppaan syyssateessa

jonnekin mennäkseni

Se on siinä kulmassa

jossa ennen oli juopuneen miehen rautakauppa

näin muistelen

 

Kaupassa tuoksui paperilta, musteelta ja saduilta

mietin itsekseni, että jos

tytöt on tehty sokerista, kanelista, kukkasista

ja pojat etanoista, sammakoista ja häntätupsuista

niin kirjakaupat varmaan noista yllä mainituista

 

Syvemmälle hyllyjen väliin astuin

yhä syvemmälle ja syvemmälle

talo nieli minut

tai ehkä satujen prinssit ja prinsessat

en voi tarkkaan sanoa

 

Syyssateen ropina jäi ulos, toiseen maailmaan

lehteilin hauraita sivuja

haistelin niteiden pölyjä

lumouduin koirankorvista

ja joskus laadituista omistuskirjoituksista

 

Nyt jälkeenpäin

en tiedä ostinko mitään

kenties, ehkä

mutta kauppaan, satujen valtakuntaan

veivät jalkani minut seuraavallakin syyssateella

-Roona-