Moikka!
”Atty?” Daniel kirahti. ”Miksi he olisivat sitä käyttäneet? Sillä lempinimellä sisarukset härnäsivät minua, kun olin pieni. Minä vihasin sitä.”
Milla huomasi, että Danielilla oli mennyt vahvasti tunteisiin. Johtuiko se sitten enemmän lempinimestä vai oman kuolinilmoituksen näkemisestä, sitä ei ehkä ollut nyt viisasta kysyä. ”No, mut toi Raamatun kohta on ihan perinteinen, vai mitä? Sitä ne ainaki kaikis leffois lukee haudalla”, hän tyytyi sanomaan.
Daniel väänteli
sormiaan kuin ei tietäisi halusiko asettaa ne ristiin vai lomittain. ”Milla,
tajuatko sinä, se on liian perinteinen. Se laitetaan kauppiaiden vakavien
vaimojen ilmoituksiin, sellaisten, jotka ovat raataneet koko elämänsä ja
saaneet kymmenen lasta, joista viisi on elänyt aikuisiksi. Ei traagisesti
kuolleiden nuorten aatelisten”, Daniel tiuskaisi tukahtuneesti.
Milla huokasi ja kiersi kämmenensä Danielin käsien päälle. ”En mä tajuu, mut ehkä sä voit selittää mulle. Must ois ihan kaunista, jos toi ois mun kuolinilmotuksessa, tosin mä kyl luulen, et äiti ja iskä laittas siihen jonku runon pätkän.” Hänen eleensä tuntui rauhoittavan miestä hieman.
Daniel katsoi häneen surkeana. ”Niin minunkin perheeni olisi pitänyt tehdä. Isä oli suuri kirjallisuussitaattien ystävä. Taivaan tähden, hän tapasi jonkun tutun kuollessa aina pohtia minkä lainaus tämän muistoksi erityisesti sopisi. Mutta...” Lauseen loppu jäi roikkumaan, sillä mies ei tuntunut tietävän miten sen päättää.
Milla venytti käsivartensa ja kääräisi Danielin puolikkaaseen
halaukseen. ”Kuule, me voidaan pitää tauko. Vielä ei oo syöntiaika, mut mä
hoidan vaik muita työjuttui täs välillä.”
Daniel näytti hetken aikaa siltä, että purskahtaisi itkuun, mutta sitten hän suoristi selkänsä ja veti suunsa tanaan. ”Käydään tämä vaan kokonaan läpi. Ei iltapäivä sitä yhtään helpommaksi muuta.”
Milla myöntyi ja päästi kätensä tippumaan vierelleen. ”Okei, toi muistolausehan on söpö. Aika on kullannu sun sisarusten muistot tost lempinimest. Ne on varmaan olleet tosi surullisia ja vähän niinku unohtaneet olla hienotunteisia sua kohtaan. Kylhän sen nyt voi sallia?”
”Niin, se on varmaan järkevä selitys”, Daniel mumisi tuskin kuuluvasti. Hän nousi, käveli tiskialtaan luo ja laski vettä yhteen pesua odottavista laseista.
Millan
oli pakko keskeyttää. ”Huuhdo se nyt ensin. Muuten saat juoda
appelsiinihyhmämoskaa vetes joukossa.”
Daniel pani lasin irvistäen takaisin ja otti tiskikaapista kokonaan uuden ja puhtaan. Hän palasi Millan luo sen kanssa. ”Anteeksi... minua vain... satuttaa kovasti... että muisto minusta ei ole kovin henkilökohtainen”, hän takelteli.
Milla katsoi häntä ilmeellä, jonka toivoi olevan lohduttava, mutta se oli kuitenkin ehkä enemmän tuijotus. ”Ei sun anteeksi tarvitse pyytää. Mä luulen, et sä alat nyt vasta tajuta, et oot ihan oikeesti kuollu. Siks tää tuntuu susta pahalta.”
Daniel nikkasi ja nyt hänen toisesta silmäkulmastaan todella valui kyynel. ”Minä... kiitos... ehkä sinä voit jatkaa tutkimuksia tästä.” Sinä korostui lähes anelevasti.
Milla ei ehtinyt sanoa juuta eikä jaata, kun mies siirtyi pakonomaisesti ja konemaisesti olohuoneeseen. Milla oli menossa perään, kun ovikello kilahti. Helvetin mahtavaa, hän ajatteli.
Jenniina pölähti sisään kuin iloinen pyörremyrsky. ”Mä tulin tsiigaan miten tääl voidaan. Ja saamaan tietoja...”, hän pulputti merkitsevästi.
”Danielist ei just nyt taida olla puhuun mitään”, Milla vastasi irvistäen. ”Mut tuu tänne.” Hän ohjasi Jenniinan läppärin eteen. Danielin kuolinilmoitus oli yhä ruudulla.
”Te ootte kaivellu menneitä? Täst tyypist on aika jättäny sata vuotta sitten.”
Milla päästi vahingossa sähinää muistuttavan äänen. ”Se on Daniel.”
Jenniina nyrpisti suutaan. ”Kyl mä lukee osaan.”
Milla istuutui Jenniinan viereen ja otti kiinni tämän kädestä. ”Jensku-rakas, tää on mun Daniel. Sen perhe on joskus laatinu tän ilmotuksen. Se istuu nyt tuol semijärkyttyneenä, koska sille jysähti just kalloon, et se on virallisesti kuollut henkilö.”
Olisi ollut vähättelyä sanoa, että Jenniina tuijotti suu auki. Milla ei ollut uskonut, että perustyyppi voisi saada leukojaan niin avoimiksi kuin Jenniinan olivat. ”Mä... tota...”, Jenniina änkytti, kun sai viimeinkin jotain ulos.
”Tän takia me ei heti kerrottu teille. En mäkään tätä juttuu täysin tajuu, mut täytyy mennä virran mukana, eiks niin? Ja onhan tää nyt helvetin kiinnostavaa.”
Jenniina näytti lievästi pahoinvoivalta. ”Milla, tää on ihan eri kaliiperia kuin joku lähiöiskän pettämisjupakka. Daniel on kai pehmee, mut se on sekaantunu johonki tosi vaaralliseen. Yrittäsit vaan päästä irti koko sotkust.”
He olivat puhuneet koko ajan lähes kuiskaten ja keskittyneet keskusteluunsa niin, etteivät olleet kuulleet Danielin tulevan keittiöön.
”Omaan murhaani minä
vain”, hän sanoi katkerasti.
Jenniina oli hypätä tuolistaan. Hän kuitenkin otti pahoittelevan ilmeen heti, kun näki Danielin itkettyneisyyden. ”Mä en taidakaan haluta tietää tästä enempää”, hän sanoi epäröiden. ”Mut neuvosin silti Millaa jättään leikin sikseen.”
Daniel puri huultaan. Milla katseli heitä kumpaakin vuoron perään. ”No, en mä aio jättää. Saapahan sit lastenlapset pitää hulluna, kun kerron niille täst.”
Jenniina nyökkäsi ja ilmoitti haluavansa lähteä. Ovella hän halasi Millaa tiukasti. ”Soita kuiteskin, jos tulee jotain.” Jenniina häipyi kohti Petruksen sinisenhohtoista autoa.
Milla huokasi ja palasi Danielin luokse keittiöön.
”Ainakaan kertomisasiast ei enää tartte kantaa huolta. Ja sä otat loppupäivän
iisii. Jos tää murha on ollu ratkasematta sata vuotta, se kestää olla sitä
vielä huomiseen.”
Illalla,
kun Daniel oli jo mennyt sohvasänkyynsä tuhisemaan, Milla päätti vielä
tarkastaa sähköpostinsa kuten hän tottumuksesta teki joka kerta koneen
sulkiessaan. Hän yllättyi suuresti, kun yhdessä saapuneessa viestissä oli
Weather High´n osoite. Näin nopea vastaus ei voi tarkoittaa muuta kuin
kohteliasta kieltäytymistä, hän ajatteli synkästi. Sen Milla voisi avata
yksinkin ja Daniel-parkaa sen takia olisi turha herättää. Hän klikkasi sen
auki. Viesti oli tosiaan kohtelias ja aika lyhytkin, mutta ei huonolla tavalla.
William IV sihteeri oli kirjoittanut vanhan miehen puolesta. Herra Willougby
oli antanut luvan kertoa, että tuo perhettä koskettanut ikävä tragedia oli
Danielin itsemurha. Paroni tietysti toivoi, että Milla ja Daniel kohtelisivat saamaansa
tietoa äärimmäisellä tahdikkuudella, mutta hänestä siitä oli jo aika puhua,
eihän itsemurha ollut enää sellainen tabu kuin aikoinaan.
Milla
luki viestin kolmeen kertaan. Itsemurha? Eihän Daniel ollut tehnyt itsemurhaa
vaan hänet oli tapettu. Epäilys kävi hetken hänen mielessään, mutta hän
katkaisi sen siivet alkuunsa. Danielille oli sanottu, että toinen hänen
keskeneräisistä asioistaan oli hänen oman murhansa selvittäminen. Luulisi, että
tuonpuoleisessa nämä asiat tiedettiin millin tarkasti. Mutta viestissä olevat
tiedot selittivät kuolinilmoitusta paljonkin. Se oli bulkkitavaraa, koska sen
ei oltu haluttu erottuvan. Milla muisteli, ettei itsemurhan tehneitä ollut edes
saanut haudata siunattuun maahan. Se käytäntö oli kai Suomessakin ollut
voimassa pitkälle 1900-luvulle saakka. Hän oli iloinen, ettei ollut mennyt
häiritsemään Danielin unta. Miestä oli ravisteltu tälle päivälle jo tarpeeksi.
Milla tunki
läppärin kannen kiinni ja kalppi sänkyynsä epäillen kovasti saisiko itsekään
yhtään rauhallista silmäystä sinä yönä.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti