Mietteitä kirjasta LXXXVIII: Kuunpäivän kirjeet, Spartan haukka ja Valenda

 Heippa!

Aurinkokunta on ihmisen valtakunta, jonka kaivokset, tehtaat ja viljelmät hyödyntävät taivaankappaleita uuraasti ja järjestelmällisesti. Siirtokuntien väliset luokkaerot tuntuvat perheissä ja tuntemattomien välillä; Maasta pois päässeet eivät halua sinne takaisin. Lumi Salon puoliso Sol ei saavu jälleennäkemiseen, ei seuraavaankaan tapaamiseen, rikosta epäillään, perhe ei osaa tai halua kertoa mitään. Vaillinaisen tiedon varassa Lumi joutuu etsimään Solia muistikirjan sivuilla, sanoin, ja vieläkin syvemmältä, parantajien maailmasta – monet suhtatuvat Lumin ammattiin skeptisesti, kasvitieteilijä Solkin. Mihin Sol on kadonnut, mihin sekaantunut? Kuka hän oikeastaan on? Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet avaa synkkyydessäänkin uskomattoman kauniin avaruuden ja kielen, joka kurkottaa kohti jotain mennyttä ja yhteistä, kotia.

Kuunpäivän kirjeet nousi kyllä ehdottamaksi suosikikseni Itärannan kirjoista. Kieli on tosi kaunista kuten myös kielikuvat, mutta ne eivät sotkeudu omaan näppäryyteensä ja filosofisuuteensa kuten tuuppasi käymään edellisissä teoksissa. Itäranta ottaa Lumin ja Solin tarinan kautta kantaa isoihin aiheisiin kuten ilmastonmuutokseen, saastumiseen, avaruuden valloitukseen ja bioterrorismiin. Toisaalta Lumin parantajan ammatissa liikutaan sielujen ja fantasian maailmassa. Myös rakkaus on suuri teema. Kuinka hyvin tunnen kumppanini? Mikä meitä erottaa ja yhdistää? Onko se liikaa vai liian vähän? Kaipaanko, lähdenkö vai jäänkö? Kirja antaa lukijalle paljon purtavaa. Ihmissuhteet osoittautuvat vaikeiksi ja kaikkia asioita voi katsoa monesta näkökulmasta.

Vuonna 401 ennen ajanlaskun alkua kuningas Artakserkses nousee Persia valtaistuimelle. Hänen veljensä Kyyros aikoo kaapata vallan ja kokoaa hurjan palkka-armeijan, jonka ytimessä ovat hurjat spartalaiset. Lujinkin taistelutahto on kovilla, kun petosten ja epäilysten varjo lankeaa armottoman aavikon ylle. Kun Kyyroksen joukot jäävät ylivoimaisen vihollisen saartamiksi, nuori sotilas Ksenofon kohtaa elämänsä haasteen. Hänen tehtävänsä on johtaa eloonjääneet viimeiseen katkeraan kamppailuun. Conn Iggulden Spartan haukassa kunnia uskollisuus ja ystävyys ovat kovalla koetuksella, kun prinssi Kyyroksen palkkasoturit kohtaavat Persian jumalhallitsija Artakserkseen pelätyn armeijan eeppisessä sodassa, jonka suunnan yksi ainoa isku voi muuttaa.

Pidin tästä Ruusujen sodan jälkeen taas todella paljon. Olemme tainneet jollain kreikan tekstinselitysluennolla lukea otteita Ksenofonin Anabasiksesta. Kirja oli jaettu kivasti kahteen osaan: ensin Kyyroksen näkökulmaan ja sitten Kheirisofoksen ja Ksenofonin. Ymmärrän, ettei Kyyroksella ollut tiedusteluverkostoa, mutta miksi hän ei yrittänyt luoda edes jonkinlaista tekelettä, tuntui nimittäin tyhmältä, että hän yllättyi niin paljon Artaksekseen sotilaallisuudesta. En usko, että tuo tieto oli mitenkään erityisen piiloteltu. Toisaalta Kyyros lähti muutenkin kirjaimellisesti soitellen sotaan. Minua huvitti, kun olen tottunut pitämään Kreikan kirjoittajia vanhoina ja Ksenofon on ilmeisesti oikeassakin Anabasiksessa vasta 26-vuotias.

Ensimmäisen huumaavan Caraval-pelin päätteeksi Donatella Dragna sai pelastettua sisarensa Scarlettin järjestetyltä avioliitolta, ja siskokset pääsivät hirviömäistä isäänsä pakoon. Tellan harteita painaa kuitenkin raskas taakka. Caravalissa saamaansa apua vastaan hän on luvannut salaperäiselle rikolliselle paljastaa Caraval-pelin johtajan Legendin oikean nimen – jota kukaan ei tiedä. Legendin henkilöllisyyden voi selvittää vain voittamalla Caravalin. Niinpä Tella heittäytyy satumaisen kilpailun vietäväksi jälleen kerran. Uudessa pelissä, joka pelataan Meridiaanin keisarikunnan pääkaupungissa Valendassa, häntä odottaa pakkokihlaus murhanhimoisen kruununperijän kanssa, tuhoon tuomittu rakkaustarina ja moninaisten salaisuuksien verkko.

Yllätyin, kun Valenda kerrottiinkin Tellan näkökulmasta. En erityisesti pitänyt hänestä Caravalissa, mutta näkemykseni muuttui nyt positiivisempaan suuntaan. Kohtalot olivat mielenkiintoinen konsepti. Herttaprinssi oli ainoa, josta oikeastaan saatiin tietää enemmän. Jacks oli kuvailtu hauskasti, mutta kun on noin voimakas ei varmaan tarvinne erityisesti välittää tyylikkäästä ulkonäöstä. Pelistä ei kerrottu niin paljon kuin aiemmin, mutta se sopi kuvaan, koska Tella on tavallaan sisäpiirin henkilö, joten hän ei taatusti joka asiaa hämmästelekään. Jään kiinnostuneena odottamaan tämän Stephanie Garberin trilogian viimeistä osaa.

-Roona-