Auringonkukkapellolla

 Moikka!

”Eikö jo riitä Hannah? Mä kuolen kohta ja se on kokonaan sun syytä”, Samuel marisi kukkiaan täynnä olevan pellon laidalla.

Hannah ei oikein saanut selvää sanoista, hän oli varsin kaukana Samista, mutta äänensävy ei jättänyt paljoa arvailun varaa. He olivat tulleet auringonkukkien luo ehkä tunti sitten. Siitä asti Hannah oli kuvannut ja Sam tuhistanut nokkaansa. Ei hänen ystävänsä missään oikeassa vaarassa ollut eikä edes allerginen siitepölyille vaan kissankarvalle. Sam vain ei ollut ulkoilmaihmisiä kauneimman kesäsään aikanakaan.

”Kyllä sä jaksat vielä hetken odottaa. Saat aimo annoksen D-vitamiinia ainaisen sisällä olosi vastapainoksi”, Hannah huikkasi.

Sam osoitti tyytymättömyytensä äänekkäällä huulien päristyksellä. Hannah näki sivusilmällä kuinka tämä lähti harppomaan pellon piennarta edes takaisin. Hänen pitäisi hyvitellä Samia illalla, Hannah päätti. Auringonkukkien paras aika oli juuri meneillään. Keltaiset terälehdet hehkuivat valoa ja ruskeat keskustat näyttivät pehmeiltä kuin tyynyt. Hannah rakasti zoomata suloisten kasvien pienimpiin yksityiskohtiin, sillä niissä oli geometristä kauneutta, jota moni ei huomannut. Hän nappasi vielä muutaman otoksen ja lähti sitten kevyesti askeltamaan kohti Samia.

”Eikö olisikin ihanaa vain kellahtaa tuollaisen niityn syleilyyn?” hän haaveksi Samille tavoitettuaan tämän.

 ”Selkä olisi varmaan ihan täynnä kaikenlaisia ötököitä, että yäk!”

”Etkö edes Rossin vuoksi?” Hannah tiedusteli kiusoitellen.

Ross oli Samin poikaystävä, johon tämä oli aivan lääpällään. ”Ei Ross vaatis mua koskaan tekemään niin. Se rakastaa mua toisin kuin eräät.”

Hymyillen Hannah halasi Samia ja pörrötti tämän tukkaa. ”Pakontinko minä muka sinut tänne?”

”Huijasit. Väitit, että mentäisiin kahville Forksiin”, Sam mutisi hänen olkapäähänsä.

”Enkä. Nythän me mennään Forksiin ja lupaan ostaa sulle valtavan ison jääkahvin, jossa on paljon suklaakastiketta. Teen sen vaikka itse jos niikseen tulee.”

Hannah oli lukukauden aikana iltaisin töissä Forksissa. Sam tönäisi hänet hellästi pois kuin sanoakseen, että oli hempeilty jo liikaa. He lähtivät kylki kyljessä kohti Pelhamin kaupungin kotoista keskustaa. Kesäinen tuuli hulmutteli hiuksien latvoja ja auringonkukkien leppeä tuoksu ja varjot seurasivat heidän selkiään.

-Roona-