Mietteitä kirjasta XC: Soihdunkantaja, Valon salaisuus ja Sielujen maalari

 Heippa!

”Mennään alas tapaamaan heitä”, sanoin. ”Alas?” Berg kysyi yllättyneenä. Meitä oli sinä päivänä vain kuusikymmentä, alle puolet vihollisesta.” Northumbian viikinkiruhtinas Siggtryggr ja Mercian kuningatar Æthelflæd ovat solmineet aselevon. Itä-Angliassa vallitsee rauha, ja vihdoinkin Uthred voi keskittyä saamaan takaisin Bebbanburgin linnoituksen, johon hänellä on laillinen oikeus ja jota hänen vehkeilevä serkkunsa parhaillaan hallitsee. Kohtalo on kuitenkin heltymätön. Vanhoissa vihamiehissä on jo kivenkova vastus Uthredille, mutta nyt hän joutuu lisäksi tähyämään mereltä rantautuvia muukalaisia tietäen, ettei pohjoisesta ole koskaan tullut mitään hyvää. Soihdunkantaja on Bernard Cornwellin Uthred-sarjan kymmenes osa.

Tykkäsin tästä taas tosi paljon. Uthred-raukka on jo vanha ukko, mutta niin taitaa olla Finankin. Onko Finanin vaimon nimestä muuten aiemmin ollut puhetta? Ehkä, mutta nyt hän sai muutakin tehtävää kuin vain statistina olemisen. Oli ovelaa Uthredilta huomata, että heitä oli huijattu ja Æthelhelm yritti sillä tavalla aloittaa sodan. Huvittaa, kun Uthred tuntee miehensä jo niin hyvin, että voi käyttää heitä erilaisiin tarkoituksiin juonissa heidän taitojen ja järkensä perusteella. Ieremias oli myös hauska hahmo. Hullu piispa tosiaan, mutta taisi hänen hulluudessaan olla aika lailla myös uskonnollista hurmosta.  Ja sitten kun kukaan ei tahtonut uskoa, että Uthred olisi todella lähdössä Friisiaan! Huhu tuotti lopulta halutun tuloksen, mutta kyllähän Uthredin obsessoituminen Bebbanburgiin tiedettiin.

Firenze vuonna 1300. Arnojoelta tulee omituisia uutisia: yläjuoksulla seisoo mutaan juuttunut sotalaiva, jonka sisältä on löytynyt kuollut miehistö ja jonkin tuntemattoman koneen jäänteet. Dante Alighieri kirjoittaa parhaillaan Jumalaisen näytelmän viimeistä ja vaikeinta osaa, joka sijoittuu Paratiisiin. Hän ei ilahdu, kun hänet haetaan johtamaan tutkimuksia. Pahaenteiset tapahtumat aiheuttavat kuitenkin Firenzessä sellaisen rikosaallon, että tilanne on äityä sisällissodaksi. Runous saa odottaa. Mysteerin ytimessä on Valon valtakunta. Löytääkseen ratkaisun Danten täytyy seurata kaikkia johtolankoja ja käyttää ylivertaista luovuuttaan: millainen onkaan Paratiisin kartta. Valon salaisuus kuuluu italialaisen Giulio Leonin Dante-mysteerit -sarjaan.

Pidin tästä enemmän kuin Mosaiikkimurhasta. Dante oli paljon miellyttävämpi eikä valittanut koko ajan. Hän tapasi entisen mestarinsa Arrigon, jota jopa arvosti. Huvitti tuo takakannen hän ei ilahdu, joka ei varmaan ollut tarkoitettu ironiaksi, mutta on kyllä sitä, sillä Dante ei tosiaan ilahdu yhtään mistään priorin toimeensa liittyvästä. Tykkäsin mechanicus Alberton arabipalvelijasta. Oudoksutti hieman, että häntä suomennoksessa kutsuttiin orjaksi. En kiistä etteikö hän olisi ollut vierasuskoisena ja -maalaisena orjan asemassa, mutta ei kai Italiassa (tai siis nyky-Italian alueen kaupunkivaltioissa) ollut orjuutta, paitsi maaorjia ja sellainen ei arabi maattomana taatusti ollut. Kaikki rikokseen liittyvä semitiede juttu oli mielenkiintoista.

Taidemaalari ja keraamikko Dalmau Sala elää köyhää taiteilijaelämää Barcelonassa vuonna 1901. Kaupunki on alkanut jakautua kahtia teollistumisen ja modernisaation myötä. Vauraus kertyy jo entisestään vauraille Antoni Gaudin suunnittelemien, keramiikalla koristeltujen rakennusten kohotessa taivaalle, ja köyhä työväenluokka joutuu samaan aikaa taistelemaan oikeuksiensa ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Teloitetun anarkistin poika Dalmau on kahden maailman välissä: hänen perheensä ja rakastettunsa Emma ovat työväenluokan kiihkeitä kannattajia, kun taas hänen oppi-isänsä ja työnantajansa don Manuel Bello on konservatiivinen vanhojen arvojen ja uskonnon puolustaja. Kun Dalmaun taideteokset alkavat yhtäkkiä saada mainetta ja tapaa jopa kollegansa Pablo Picasson, rikkauksien äärellä seisova maalari joutuu punnitsemaan arvojensa ja periaatteidensa hintaa.

Sielujen maalari oli onnistuneisuudessaan iloinen yllätys pienoisen pettymyksen tuottaneen Maan perillisten jälkeen.  Dalmau on taitelijuudessaan hajamielinen professori eikä onnistunut yhdistämään päässään melko selvää yksi plus yksi asetelmaa, että Maravilles on se, joka varasti Emmaa esittävät alastonkuvat. Jos Emma olisi tuntenut Maravillesin, hän olisi kyllä terävänä arvannut, että mierolaistyttöhän kuvat nappasi parempaan talteen. Dalmau on varsinainen Romeo ollessaan valmis uhrautumaan ja kuolemaan Emman tähden. Emma on onneksi vähän enemmän jalat maassa, vaikka palavasti työväenaatetta kannattaakin ja osallistuu kaikkeen toimintaan aina väkivaltaisiin mielenosoituksiin asti.

-Roona-