Mietteitä kirjasta XCIII: Herran soturit 2, Hiiriä ja ihmisiä sekä Ateenan portit

 Heippa!

Hussilaisten riveihinsä värväämä nuori lääkäri Reynevan on vapautunut Troskyn linnan tyrmästä taikakeinoin – mutta ei aikaakaan, kun hän päätyy taas kiipeliin jos toiseenkin. Reynevanilla on silti onnea, sillä hän pääsee lopulta rakkautensa kohteen, ihanan Nicolettan jäljille. Mutta miten käy nuorten rakastavaisten, kun Reynevan joutuu tekemisiin salaperäisen Vogelsang-ryhmän kanssa ja hussilaissodat kutsuvat jälleen nuorta miestä? Herran soturit on Hussilaistrilogian toinen kirja. Nykyisten Puolan ja Tšekin värikkäällä 1400-luvulla rymistävä teos ilmestyy kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Herran soturit 2 jatkaa siis Reynevanin ja hänen kumppaniensa vaiheikasta tarinaa suoraan siitä, mihin Herran soturit 1 päättyi.

Huonostihan rakastavaisille tietysti käy, vaikka Jutta (tai siis Nicoletta) taitaa toistaiseksi olla ainakin hatarassa turvassa. Reynevan on kyllä ihailtavasti loppuun saakka aatteen mies. Hän ei houkutellut Orpoja ansaan, vaikka panokset olivatkin kovat. Tämä osa olikin aikamoista sotimista. Ja raakaa myös. Hussilaisten taktiikka ei vaikuta valloittamiseen sopivalta, mutta kenties heitä on siihen liian vähän. He käyvät vain tappamassa, polttamassa ja ryöstämässä ja vetäytyvät sitten takaisin keskusalueilleen Böömiin. Vogelsang oli mielenkiintoinen vakoojaorganisaatio. Sen jäsenet olivat hykerryttävän luihun ja salamyhkäisen oloisia. Tykkäsin kyllä tästäkin osasta, aiempien kirjojen taattu tyyli jatkuu.

George ja Lennie ovat elämän heittelemiä sekatyömiehiä, jotka vaeltavat työn toivossa karjatilalta toiselle. Työtä löytyy silloin tällöin, mutta hidas ja erilainen Lennie onnistuu aina sotkemaan asiat, ja miehet joutuvat taas tien päälle. George kantaa raskasta vastuuta uskollisesta Lenniestä ja haaveilee vapaammasta elämästä. Silti heidän suhdettaan leimaa lämmin ystävyys ja yhteenkuuluvuuden tunne. George suojelee ja auttaa jättiläismäistä, lempeää Lennietä, joka rakastaa hiiriä ja muita pieniä eläimiä. Niitä Lennie aina hoivailee, mutta pienet otukset eivät selviä suurissa kourissa, ja murhenäytelmä seuraa vääjäämättä toistaan. Neuvokas George ja yksinkertainen Lennie tavoittelevat työtä ja itsenäisyyttä vaelluksellaan halki Kalifornian. Kun miehet pääsevät Soledadin karjatilalle töihin, tuntuu hetken verran kuin unelmat voisivat toteutua.

Minulle oli yllätys, että tämä tapahtuu karjatilalla. Näytelmäversio, jonka näin oli lavastettu niin, että kuvittelin heidän työskentelevän kaivoksessa. Ja joo, näytelmässä oli myös kyllä tuo hevosenkengänheittopeli, mutta voi kai sellaista pelata kaivoksellakin. Mutta tykkäsin kirjasta senkin takia, että aikamääreet olivat näytelmää selvemmät. Pysyin paremmin perässä, kun kohtausten välissä oli tunnelmointi paloja ja mainittiin illasta tai aamusta. Juonen kannalta on aika olennaista, että George on pienempi kokoinen ja Lennie suurensuuri. Ymmärrän, että tällainen on teatterissa roolituksen kannalta hankalaa, mutta minulta jäi ainakin ymmärtämättä, mikä Georgen ja Lennien kokoero on. Hauska kuitenkin oli lukea, kun oli jo toisenlaiseen versioon tutustunut.

Marathonin tasangolla pelottomat ateenalaiset käyvät taistoon vapaudesta. Persian kuningas Dareios haluaa liittää kreikkalaiset kansakuntaansa, mutta vapaa kansa ei aio luopua saavuttamistaan oikeuksista. Ateenalaiset kukistavat Persian armeijan, mutta vuosia myöhemmin kaupunkivaltio on sisäisten poliittisten kiistojen repimä. Kun Persia hyökkää uudelleen kostaakseen tappionsa, on kreikkalaisten unohdettava keskinäiset juonittelunsa ja yhdistettävä rivinsä säilyttääkseen vapautensa. Ateenan portit on Conn Igguldenin Ateenalainen-sarja ensimmäinen osa. 

Tuntuupa ihan erilaiselta lukea, kun on itse käynyt Agoralla, Areiopagilla ja Pnyksillä sekä nähnyt Marathonin tasangon. Paikat olivat siis tutut ja tykkäsin kirjasta muutenkin. Ksantippos oli mielenkiintoinen ja ristiriitainen henkilö. Myös hänen vaimolleen Agaristeelle oli annettu kivasti toimijuutta. Pidin sotatekniikan kuvauksesta, siitä millaiset varustukset eri sotilailla oli ja miten kolmisoutuja soudettiin ja miten niillä tehtiin manöövereitä. Tiesiköhän Agariste Epikleioksen suuntautumisesta vai tyytyikö vain siihen, että karkotettu aviomies oli käskenyt juuri tämän käydä varmistamassa aina välillä, että perheellä on kaikki hyvin?

-Roona-