Mietteitä kirjasta XCV: Loihdittu valkeus, Vuosi horroksessa sekä Apteekkari Melchor ja pyövelin tytär

Heippa!

Muinainen vihollinen on tullut noutamaan kruunuaan. Punainen Lontoo on vajoamassa pimeyteen, ja Kell alkaa epäröidä kilpailevien uskollisuuksien paineessa, kun panokset kasvavat ja varjokuningas Osaron käy täyteen hyökkäykseen. Taskuvaras Lila Bard selvisi maagisesta voimanmittelöstä, mutta voidakseen auttaa Kelliä hänen on opittava hallitsemaan taikuuttaan. Kell ja Lila yhdistävät voimansa kapteeni Alucard Emeryn kanssa ja kolmikko lähtee mahdottomaan aarrejahtiin. Kaikki toivo uhkaa kuitenkin sammua, kun kammottava onnettomuus kohtaa Mareshien valtakuntaa. Voiko Arnes selviytyä tragedian jälkimainingeissa?

Pidin siitä, että tämä sarja vain parani loppua kohden. Veritaikuutta ja sen aiheuttamia jälkiseuraamuksia selitettiin paremmin toisessa ja kolmannessa osassa. Tykkäsin, että tässä saatiin kurkistuksia menneisyyteen. Oli hauska tietää Hollandin taustatarina, vaikka se ei itsessään mukava ollutkaan. Aika jännää olisi myös ollut, jos olisimme saaneet tietää, keitä Kellin biologiset vanhemmat olivat, mutta hän valitsi olla saamatta sitä selville. Rhystä tuli varmasti hyvä kuningas ja Alucardista hänelle hyvä vartija (ja puoliso). Lilasta en oppinut oikein koskaan pitämään, mutta hänelläkin oli tässä hetkensä. Olivatkohan ne Nedin kuulemat äänet Harmaassa Lontoossa jotain Osaronin kaikuja vai oliko joku osa hengestä päässyt kulkeutumaan sinnekin?

Häpeämätön, hillitön ja herkkä romaani nuoren naisen vuoden mittaisesta lääkehuuruisesta horroksesta ja kenties kirjallisuuden historian huonoimmasta psykiatrista. Kirjan päähenkilön elämässä on kaikki mallillaan, ainakin päälle päin. Kaunis nuori nainen on hiljattain valmistunut Columbian yliopistosta, asuu Manhattanilla Upper East Sidella ja elelee mukavasti perintörahoilla. Mutta hänen sisällään on huutava tyhjiö, musta aukko, eikä se johdu siitä että hän menetti vanhempansa hiljattain tai siitä miten hänen miesystävänsä häntä kohtelee tai oudosta suhteesta niin sanottuun parhaaseen ystävään. On vuosi 2000 New Yorkissa, vaurauden ja lukemattomien mahdollisuuksien mekassa. Mutta hän haluaa vain nukkua. Ottessa Moshfeghin armottoman mustan huumorin läpäisemä romaani siitä, miksi joskus on välttämätöntä olla sivussa, poissa ja vieras maailmalle.

Minä en juurikaan tykännyt tästä. Päähenkilö oli todella tympeä. Ymmärrän, että hän oli masentunut ja kärsi varmaan muunkinlaisista mielenterveysongelmista, mutta silti. Lääkecocktail oli välillä niin huima, että ihmettelin, miten hän ei kuollut silkkaan yliannostukseen. Toki elimistö varmasti tottuu ja tässä ei käynyt ilmi minkä verran lääkkeitä hän oli jo syönyt ennen horrostamisen alkamista. Pidin Revasta, hän oli päähenkilöön verrattuna sympaattinen. Tohtori Tuttle oli outo höseltäjä ja tosiaan melkoisen kehno psykiatri. Ei hän kaiketi koskaan edes yrittänyt terapoida päähenkilöä. Kirja loppui siinä mielessä positiivisissa merkeissä, että päähenkilö selvisi horroksestaan ja halusi sen jälkeen jatkaa elämäänsä.

Tallinna vuonna 1422. Nuori Wibeke, kaupunginpyövelin tytär, pettyy rakkaudessa ja pakenee suruissaan kaupungin laidalle, jossa joutuu tahtomattaan todistamaan raakaa veritekoa. Pahoinpidelty nuorukainen jää yllättäen henkiin, vaikka muistinsa menettäneenä, ja vie nuoren neidon sydämen. Uusi rakkaus ei kuitenkaan johda onneen vaan murheeseen, ja kun apteekkari Melchior alkaa selvittää salaperäisen nuorenmiehen henkilöllisyyttä, hänellä on pian ratkottavanaan myös murhamysteeri. Uppoutuessaan tutkimuksiin Melchior huomaa olevansa askelen lähempänä oman sukunsa arvoituksen ratkaisua. Pyövelin tytär on kolmas osa Indrek Harglan keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvassa Apteekkari Melchior -sarjassa.

Joku oli Goodreadsissa maininnut juonen tylsäksi, mutta minusta rikos oli itse asiassa aika mielenkiintoinen. Kyse ei ollut ainoastaan murhista vaan myös huijauksesta. Melchior on nyt jo yli neljänkymmenen, joten tulevissa romaaneissa vuodet vierinevät hitaammin, koska muuten hän ehtii kyllä ennen sarjan viimeisiä romaaneja kuolla useammankin kerran luonnollisesti. Oikeusvouti Dorn oli yllättävän vähän mukana tutkimuksissa, mutta saisiko Melchior nyt hoitaa itse asioita vapaammin, kun on raadin jäsen. Tykkään aina, kun oppii uutta vanhoista tavoista esimerkiksi nuo pyövelin tehtävään liittyvät privilegiot olivat tosi kiinnostavia. Wibeke oli ihastuttavan omanarvontuntoinen eikä ollut menossa naimisiin kenelle tahansa, vaikka olikin pyövelin tytär.

-Roona-