Mitä vain. Ikuisesti.

 Moikka!

Siro oli raahautunut Angels:iin muutaman kuukauden tauon jälkeen. Baari oli ottanut hänet vastaan yhtä lämminhenkisesti kuin aina. Kukaan ei piitannut hänestä. Pöydissä istujille hän oli vain nättipoika, joka silloin tällöin hyppäsi esiintymislavalle kiemurtelemaan ja pukeutui hassusti. Se oli virkistävää, sillä kaikkialla muualla alkoi pian hänen saavuttuaan kuiske ja se oli joko pahasuopaa tai fanaattista. Siro sekoitteli juomaansa ja antoi ryhtinsä lysähtää tiskin korkealla penkillä. Hän oli siihenastisen elämänsä ajan ollut kameleontti, mukautunut aina siihen rooliin, joka hänelle oli kulloisestakin tosi-tv-potaskasta annettu. Nyt hän oli vain väsynyt 26-vuotias kuori.

”Tänään ei ole meininkejä.”

Siro havahtui ajatuksistaan naisen istuutuessa viereiselle jakkaralle.

”Käyttääkö joku vielä sanaa meininkejä?” hän lohkaisi väsyneesti.

Nainen hymähti ja sai juoman eteensä tilaamatta. Se hyöty on siitä, että on paikan pomo, Siro ajatteli. Nainen oli hänen tietääkseen kolmenkymmenen ja useimmat ihmiset täällä kutsuivat häntä Lupaksi. Lupa oli kohtuullisen lyhyt, pitkätukkainen ja tavallisen näköinen, siis sellainen, johon Siro ei nokkavimpina vuosinaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Paitsi, että olisi, koska naisen ympärillä vallitsi vastustamaton vallan ja kunnioituksen aura. Nytkin Siro tunsi selkäpiissään, että Lupan saapuminen oli huomattu, vaikka pöytäseurueet keskittyivät edelleen omiin asioihinsa.

”Minä käytän silloin tällöin. Voit varmasti opettaa minulle trendikkäämmän sanan, oi somevaikuttaja Watts”, Lupa totesi keskustelullisesti.

Siro irvisti lasiinsa, muttei jaksanut aloittaa sanaharkkaa. ”Meininkejä on ihan hyvä. Sopii tähän paikkaankin. Täällä lemahtaa nostalgia.”

Lupa kohautti harteitaan. ”Varsinkin tänään. Minun nähdäkseni vain me ja Jie olemme modernilta ajalta.”

 Jie oli toinen tiskin takana häärivistä baarimikoista. Siro oli ensimmäisinä kertoina Angelsiin yksin eksyttyään ihmetellyt sitä, että jotkut asiakkaat kulkivat miekat kupeella. Silloin hän oli jo ollut jutteluväleissä Lupan kanssa ja kysynyt asiasta.

”No, täällä on periaatteessa asekielto, mutta katsomme noita läpi sormien”, nainen oli sanonut viitaten laiskasti jonnekin pöytien alle. ”Niin kauan kuin niillä ei tapella. Tappeluille, kuten tiedät, on nollatoleranssi.”

Siro tiesi. Hän oli toisella käynnillään joutunut käsikähmään erään oman seurueensa jäsenen kanssa ja heidät oli hetimiten tultu ohjaamaan tiukasti ja riuskoin ottein ulos. Hän oli saanut myös oppia, että suurin osa Angelsin asiakkaista oli kotoisin muusta ajasta kuin 2000-luvulta. Lupa ei antanut asiasta sen tarkempaa selontekoa eikä Siro sitä oikeastaan kaivannutkaan. Angelsin vetovoimaa vain lisäsi, että se oli salaperäinen, utopistinen ja fantasiallinen.

”Miten menee noin muuten?” nainen tiedusteli.

Siro nirskutteli kengänkorkoaan tuolin puolan päällä. ”En haluaisi puhua siitä.”

Lupa tyytyi vastaukseen. Siitä Siro oli naisessa aina pitänyt. Tämä ei vaatinut häneltä mitään: ei tiettyä vastausta, olemusta, käyttäytymistä. Hän tiesi Lupan kyllä ihailevan hänen ekstroverttiyttään, estottomuuttaan ja androgyynisyyttään, mutta tämän nainen oli itse kertonut täysin kylmästi ja tunteettomasti.

”Sinä olet varmasti mielenkiintoinen ihminen. Mutta kiinnostukseni on pääasiassa täysin esineellistä. Olet ihastuttava luonnonoikku, jota tällainen harmaahiiri katselee hengästyneen ihastuneena. Ja jos minulla on mahdollisuus jollakin – rahalla, työsuhde-eduilla, viinillä… - saada tuollainen luonnonoikku palaamaan aika ajoin, teen sen ilman muuta.”  Niin tämä oli sanonut ja Siro arvosti hänen suoruuttaan suuresti.

”Voin lähteä, jos tulit juomaan yksiksesi”, nainen tokaisi katse paitansa tahrassa, jonka hän oli ilmeisesti juuri huomannut.

Siro huokasi. ”Ei tarvitse. En minä tullut säälimään itseäni, kunhan tulin muuten vain.”

Lupan huulille kohosi pieni hymy. Jie oli kuullut heidän sananvaihtonsa.

”Uskotko muka tuon?” baarimikko tiedusteli Lupalta.

Hymy muuttui toispuoleiseksi virnistykseksi. ”Angelsin asiakaskunta koostuu harvinaisen suuressa määrin sellaisista, jotka eivät sääli itseään, joten on ihan mahdollista, että se on totta.”

Jie irvisti ja lähti tiskin toiseen päähän mutisten, kuinka tiettyjen henkilöiden piti aina saada viimeinen sana.

Siro painoi otsansa kämmentään vasten. Hän kylpi kyllä itsesyytöksissä ja -säälissä, siitä ei ollut epäilystäkään. ”Olisiko antaa hyvää neuvoa?” hän urahti Lupalle hampaidensa välistä.

”Mihin liittyen?”

Siro kulautti lasinsa tyhjäksi. ”Elämään. Minä olen kyyninen paska, joka pakenee omaa elämäänsä. Olen aina ollut joku muu ja kadonnut siinä hötäkässä itseni.”

Lupa naputti oman lasinsa reunaa. ”Sinun pitäisi kysyä joltain vanhemmalta ja viisaammalta. Minun mieleeni tulee vain lainaus Sofokleen Filoktetes-näytelmästä. Olen se mies, jota tarvitaan.”

Siro raaputti kevyttä sänkeään. ”Mitäs hemmettiä se tarkoittaa?” Sofokles soitti kelloja jossain hänen aivojensa osassa, mutta hän ei saanut ajatuksesta ihan kiinni.

”No, aluksikin sen vuorosanan sanoo Odysseus Akhilleen pojalle Neoptolemokselle. Nepsukka on syyttänyt Odysseusta siitä, että tämä suostuu työskentelemään milloin kenenkin kanssa, myös sellaisten ihmisten, jotka eivät ole moraaliltaan hyviä.” Lupa loi katseensa yhteen pöydistä, jossa äänet olivat korottuneet, mutta kääntyi takaisin Siroon, kun vakavampaa ei vaikuttanut olevan näkyvissä.

”Miten se minuun liittyy?”

”Kaipa minä ajattelen, että Odysseus nykytermein ownaa kameleonttimaisuutensa. Hän on se mies, jota kulloinkin tarvitaan, mutta se ei estä häntä yleisesti ottaen olemasta hyvä ihminen.”

Siro naurahti ironisesti. ”Ja oma itsensä? Olipa hyödyllinen neuvo!”

Lupa kohautti harteitaan. ”Minähän sanoin, että pitää kysyä joltakin viisaammalta. Valitusoikeutta ei ole, jos tuote ei vastannut tarvetta.”

Siro yritti huitoa Jielle tahtovansa lasiinsa täydennystä, mutta baarimikko ei ollut huomaavinaan. ”Mitä siinä lopulta käy? Tarkoitan, toimiiko Odysseuksen kameleonttimaisuus?” hän tiedusti sitten turhautuneesti.

”He saavat itselleen Filokteteen mahtavan jousen. En muista oliko heidän loppujen lopuksi käytettävä raakaa voimaa vai toimiko pelkkä juoni, mutta se ei ollut ajatukseni pointti. Odysseus ei häpeillyt, että käänsi takkinsa milloin mihinkin suuntaan. Eikä häntä tainnut erityisesti hävettää sekään, että tuli harharetkillään seikkailleeksi kymmenen vuotta.”

Lupan tiivis tuijotus tuntui selkäpiissä. ”Haluat minun selvästi pohtivan tätä itsekseni kotona. Että voinko minäkin olla ikuisesti mitä vain niin kuin joku Odysseus. Perille meni”, Siro tiuskaisi. ”Saisinko minä nyt helvetti uuden juoman?” hän huusi Jielle.

Lupa pyöritteli päätään ja virnisti salaperäisesti. Siro ei tiennyt, mitä oli kaivannut tänne tullessaan, mutta nyt hänen päänsä oli entistä enemmän sekaisin. Lupa oli alkanut jutella kuiskaten viereensä tulleelle miehelle. Siro tarttui toiseen lasiin ja toivoi, että olisi piakkoin ihanassa nousuhumalassa.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CVII: Lintutyttö, Taikatalvi ja Ragnarök – jumalten tuho

 Heippa!

1600-luvun alun Modenassa Caterina Castelvetron elämä on hajallaan. Hänen aviomiehensä Flavio on kuollut traagisesti, eikä miehen suku enää suojele protestanttista Caterinaa inkvisition epäilyksiltä. Hänen on jälleen jätettävä Italia taakseen. Giacomo-setä antaa surun murtamalle Caterinalle tehtävän. Hänen on matkustettava Turkuun, perustettava kirjakauppa ja ryhdyttävä yhtä itselliseksi kuin ruotsalaiset naiset – ja etsittävä Giacomon salaperäinen ja vaarallinen kirja, joka on jäänyt kataliin käsiin. Caterinan sydämessä elää myös toive, että hän saisi tavata jälleen Kaarina Maununtyttären. Caterinan tie vie vuosien jälkeen takaisin kohti pohjolaa, missä vastassa on odottamattomia uhkia ja vaikeuksia, mutta myös vanhoja ystäviä ja uusia, yllättäviä tunteita.

Olipa mielenkiintoinen ratkaisu, että emme päässeet seuraamaan Caterinan ja Flavion yhteistä elämää lainkaan. Caterina kuitenkin kovasti kaipasi hänen luokseen ensimmäisessä kirjassa. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi, minusta valinta oli itse asiassa aika sopiva. Oli hauskaa, kuinka rivien välistä saattoi lukea, että Klaus oli halukas ja kykenevä puhumaan tunteistaan, vaikka sovinnaisuus ja tapakoodisto sen estivätkin. Jotenkin oli ihanaa, että hän oli sitä mieltä, ettei missään nimessä ollut sekoittanut Caterinaa Kukka-Mariaan, hehän olivat hänelle kaksi täysin eri ihmistä. Pidin myös Heikistä, joka oli söpösti vähän mustis. Harmi, että Johan ja Olavi olivat kuolleet, mutta suvun vahvat naiset olivat säästyneet ja kukoistivat. Pidin kovasti tästä Heli Gallianon jatko-osasta.

Muumipeikko herää kesken talviunien. Maailma on uusi ja outo, täynnä lunta, jäätä ja vaaroja. Hänen tuntemistaan olennoista vain Pikku Myy sattuu olemaan valveilla. Mutta Muumilaaksossa on elämää: Tuu-tikki uimahuoneessa, urheilullinen Hemuli, pieni ötökkä Salome, Surku-koira… ja monta muuta, osa ankaran sää pakottamina tänne paenneita. Talveen kuuluu toki ilojakin. Ja sitten eräänä aamuna aurinko näyttäytyy ensimmäisen kerran lupauksena uudesta keväästä ja kesästä.

Milloinkahan viimeksi olen lukenut Muumi-romaanin? Iät päivät sitten. Mutta yllätyin, kuinka suoraan Taikatalvi on sovitettu siihen 90-luvun Muumilaakson tarinoita -sarjaan. Kaikki kirjassa tapahtuva on tietysti sopivaa lastenohjelmaan, joskin Papan tupakkamaa on jätetty mainitsematta. Jäärouva ei myöskään jäädytä Pikku Myytä, joka pysyy viisaasti sisällä muiden kanssa. Surku on edelleen lempparini, hän on kovin suloinen ja reppana. Loppu, jossa Muumimammakin heräsi ja suhtautui kaikkeen melskeeseen ja sotkuun mammamaisen rauhallisesti oli hauska.

Pieni tyttö evakuoidaan toisen maailman sodan aikana englantilaisen teräskaupungin rikinkatkusta maaseudun arkiseen paratiisiin. Kevätesikoiden, tuhatkaunojen ja koiranruusujen keskellä laiha lapsi kaipaa Pohjois-Afrikassa taistelevaa isäänsä ja saa luettavakseen skandinaavisia jumaltaruja. Myyttiset tarinat kertovat siitä, miten eräs maailma syntyi, täyttyi maagisista ja mahtavista olennoista ja kohtasi sitten loppunsa. Todellisen lopun. Kaiken lopun. Samalla tavoin kuin tarinoiden sotaisat, ahneet ja typerät jumalat tietävät, että heidän päivänsä ovat luetut, laiha lapsi tietää, että hänen isänsä ei koskaan palaa. Liekehtivätukkainen isä mustassa lentokoneessa kiitää taivaalla Odinin ajomiehenä niin kauan kuin maailman ympärille hitaasti kiertyvä Jörmungandr-käärme ei yllä puremaan häntäänsä. Vain siihen asti antaa odottaa itseään Ragnarök, jumalten tuho.

1600-luvun alun Modenassa Caterina Castelvetron elämä on hajallaan. Hänen aviomiehensä Flavio on kuollut traagisesti, eikä miehen suku enää suojele protestanttista Caterinaa inkvisition epäilyksiltä. Hänen on jälleen jätettävä Italia taakseen. Giacomo-setä antaa surun murtamalle Caterinalle tehtävän. Hänen on matkustettava Turkuun, perustettava kirjakauppa ja ryhdyttävä yhtä itselliseksi kuin ruotsalaiset naiset – ja etsittävä Giacomon salaperäinen ja vaarallinen kirja, joka on jäänyt kataliin käsiin. Caterinan sydämessä elää myös toive, että hän saisi tavata jälleen Kaarina Maununtyttären. Caterinan tie vie vuosien jälkeen takaisin kohti pohjolaa, missä vastassa on odottamattomia uhkia ja vaikeuksia, mutta myös vanhoja ystäviä ja uusia, yllättäviä tunteita.

Olipa mielenkiintoinen ratkaisu, että emme päässeet seuraamaan Caterinan ja Flavion yhteistä elämää lainkaan. Caterina kuitenkin kovasti kaipasi hänen luokseen ensimmäisessä kirjassa. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi, minusta valinta oli itse asiassa aika sopiva. Oli hauskaa, kuinka rivien välistä saattoi lukea, että Klaus oli halukas ja kykenevä puhumaan tunteistaan, vaikka sovinnaisuus ja tapakoodisto sen estivätkin. Jotenkin oli ihanaa, että hän oli sitä mieltä, ettei missään nimessä ollut sekoittanut Caterinaa Kukka-Mariaan, hehän olivat hänelle kaksi täysin eri ihmistä. Pidin myös Heikistä, joka oli söpösti vähän mustis. Harmi, että Johan ja Olavi olivat kuolleet, mutta suvun vahvat naiset olivat säästyneet ja kukoistivat. Pidin kovasti tästä Heli Gallianon jatko-osasta.

Muumipeikko herää kesken talviunien. Maailma on uusi ja outo, täynnä lunta, jäätä ja vaaroja. Hänen tuntemistaan olennoista vain Pikku Myy sattuu olemaan valveilla. Mutta Muumilaaksossa on elämää: Tuu-tikki uimahuoneessa, urheilullinen Hemuli, pieni ötökkä Salome, Surku-koira… ja monta muuta, osa ankaran sää pakottamina tänne paenneita. Talveen kuuluu toki ilojakin. Ja sitten eräänä aamuna aurinko näyttäytyy ensimmäisen kerran lupauksena uudesta keväästä ja kesästä.

Milloinkahan viimeksi olen lukenut Muumi-romaanin? Iät päivät sitten. Mutta yllätyin, kuinka suoraan Taikatalvi on sovitettu siihen 90-luvun Muumilaakson tarinoita -sarjaan. Kaikki kirjassa tapahtuva on tietysti sopivaa lastenohjelmaan, joskin Papan tupakkamaa on jätetty mainitsematta. Jäärouva ei myöskään jäädytä Pikku Myytä, joka pysyy viisaasti sisällä muiden kanssa. Surku on edelleen lempparini, hän on kovin suloinen ja reppana. Loppu, jossa Muumimammakin heräsi ja suhtautui kaikkeen melskeeseen ja sotkuun mammamaisen rauhallisesti oli hauska.

Pieni tyttö evakuoidaan toisen maailman sodan aikana englantilaisen teräskaupungin rikinkatkusta maaseudun arkiseen paratiisiin. Kevätesikoiden, tuhatkaunojen ja koiranruusujen keskellä laiha lapsi kaipaa Pohjois-Afrikassa taistelevaa isäänsä ja saa luettavakseen skandinaavisia jumaltaruja. Myyttiset tarinat kertovat siitä, miten eräs maailma syntyi, täyttyi maagisista ja mahtavista olennoista ja kohtasi sitten loppunsa. Todellisen lopun. Kaiken lopun. Samalla tavoin kuin tarinoiden sotaisat, ahneet ja typerät jumalat tietävät, että heidän päivänsä ovat luetut, laiha lapsi tietää, että hänen isänsä ei koskaan palaa. Liekehtivätukkainen isä mustassa lentokoneessa kiitää taivaalla Odinin ajomiehenä niin kauan kuin maailman ympärille hitaasti kiertyvä Jörmungandr-käärme ei yllä puremaan häntäänsä. Vain siihen asti antaa odottaa itseään Ragnarök, jumalten tuho.

Tämä olikin tosi erilainen kirja kuin mitä olin odottanut. Enemmänkin pohtiva essee kuin romaani, vaikka toki siihen oli sekoitettu tarinallisia elementtejä. Luonnollisesti pidin siitä, että myytistöstä keskushahmoksi oli valittu Loki. Saa varmasti omiinkin kirjoituksiin uutta inspiraatiota, vaikka MCU:n Loki edustaakin hallittua kaaosta, myyttien Loki rehellisen kaaoksen sijaan. Jotenkin ympärystarina laihasta lapsesta häiritsi minua, ehkä se johtui siitä, että en tiennyt oliko sen tarkoitus olla omaelämänkerrallinen vai fiktiivinen, mutta omiin kokemuksiin perustuva vaiko täysin fiktiivinen. Aika hauska kirja kuitenkin ja pidin Byattin kuvailevasti kirjoitustyylistä.

-Roona-

Oú est mon chéri

Moikka!

Loin nopean silmäykseen Lauraan, joka istui ruohikolla tammen alla. Hän hyräili epävireisesti sävelmää, jonka tunnistin. Missä muruseni on? Oú est mon chéri, käänsin mielessäni ranskaksi. Laura piti tuosta laulusta. Oli jo myöhä, kesäyö oli värjännyt työntekopaikkamme kauniin utuiseksi. Töitä me olimme alun perin tulleet tekemään. Kansiokasa lojui unohdettuna Lauran vierellä, kun hän keskittyi tutkimaan Raamattuani, jonka oli varastanut ties mistä. Minä olin sentään saanut kirjoitettua raportit muutamasta viime toimeksiannostani. Kynäni oli pysähtynyt, koska olin antanut ajatusteni vaeltaa pohtimaan, mikä oli aiheuttanut Lauran mielleyhtymän tuohon lauluun. Laskin tarvikkeeni maahan ja käännyin katsomaan naista paremmin. Lauralla oli miesten paita ja pussittavat housut. Avoinna repsottavasta kaula-aukosta näkyi, että hän oli sitonut rintansa, missä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä hän oli tullut paperitöihin suoraan miekkailuharjoituksista. Keskittyneet silmät ovat valtavan kauniit.

Muistin vielä ensimmäisen kerran, kun näin ne. Siis silmät ja nimenomaan keskittyneinä. Hän oli silloin vielä nuori tyttö, kahdentoista ehkä. Nes keskusteli kanssani ja Laura oli laitettu nurkkaukseen tutkimaan valtavaa sidottua käsikirjoitusta. Olin pitänyt Lauraa siihen asti hiirulaisena, Nesin kömpelönä valintana seuraajakseen.

”Hänellä on likaiset saappaat”, tyttö oli yhtäkkiä sanonut arasti.

Nesin katse ei ollut herpaantunut minusta. ”Todellako?”

En ehtinyt vastata tytön korottaessa ääntään.

”Verta.”

Olin mielestäni pyyhkinyt oikean saappaani kaikesta todistusaineistosta.

”Minkäköhän takia?” Nes oli kysynyt vaarallisen rauhallisesti.

”Piti maksaa eräät vanhat velat.” Olin polkenut yhden paskiaisen nenän tuusan nuuskaksi.

Nes oli kääntynyt kohti Lauraa, joka tapitti jälleen käsikirjoitusta. ”Mitä sinä olisit tehnyt hänen asemassaan?”

”Käyttänyt itsehillintää.”

Vastaus oli tullut kuin apteekin hyllyltä. Nes heilautti minulle kättään merkiksi, että voisin lähteä.

”Ja maksanut ne velat parempana ajankohtana.”

Olin ollut painamassa ovea kiinni ja ehdin juuri ja juuri kuulla sanat.

”Ari, haloo maa kutsuu! Mitä sinä pohdit niin hartaasti?” Laura toitotti keskeyttäen ajatukseni.

Sinua, olisin halunnut sanoa, mutta se ei olisi ollut järkevää. ”Kunhan muistelin.”

Silmät pyörähtivät paljon puhuvasti. ”Yritin vain kehua, että reunamerkintäsi kolossalaiskirjeeseen ovat hienoja, mutta ehkä vaatimattomuuden enkeli sulki korvasi.”

Kirja oli auki Lauran reisien päällä. Se ei edes ollut Raamattu, vaan pelkkä Uusi testamentti ja psalttari. Olin tuhertanut sivut täyteen muistiinpanoja.

”Niin varmaan teki. Haluatko kysyä jotain?”

Nainen hymähti pehmeästi. ”Oliko tämä etsikkoaikaa? Olet kirjoittanut niin innokkaasti ja kuumeisesti.”

 Hän sulki kannet ja ojensi kirjan varovasti minulle. Sormemme hipaisivat hiukan toisiaan ottaessani sen vastaan. Tarkastelin kauhtuneita kansia ja kulunutta paperia.

”Silloin minä etsin, koska minua vedettiin kahtaalle. Eivätkö myöhempien versioiden merkinnät muka ole yhtä inspiroituneita?”

Laura konttasi lähemmäksi minua välittämättä siitä, että ruoho tahrasi kankaan peittämät polvet. ”No, miten sen nyt ottaa. Ne pysyvät paremmin taivaallisissa asioissa.”

Pystyin tuntemaan toverillisen vitsailun, jota hän harrasti.

Laura hiplasi saappaani vartta. ”Eikö olisi mukavampi olla ilman näitä?”

Muutama yölintu oli aloittanut pienimuotoisen konsertin. ”Pysytäänpä vielä hetki taivaallisissa asioissa”, sanoin. ”Mistä murunen tuli mieleesi?”

Hänellä meni hetki, henkäyksen mittainen, ottaa ajatuksestani kiinni. ”Vilkaisin psalmeja 103 ja 104. Ja sitten ajattelin, miten mukava on istua tässä sinun kanssasi. Hengittää samaa ilmaa ja jalkojen alla sama maa, tiedäthän. Paitsi, että sinulla on kengät jalassa, että et voi tuntea maata kovin hyvin.”

Viitoin häntä siirtymään ja potkin jalkani paljaiksi. Ruohikko tuntui makealta varpaiden välissä.

Laura heittäytyi pitkäkseen. ”Suutelisitko minua, jos pyytäisin?”

Huokasin. Yhteytemme, jota joku olisi varmaan nimittänyt sielunkumppanuudeksi, sykki täällä vahvempana kuin missään muualla. Tiesin, ettei meidän pitäisi antaa sille periksi. Sen takia minä olin saanut tietää asiasta vasta monta vuotta Lauran saapumisen jälkeen. Nes oli tunnistanut `taudin´ heti ja antanut meidän olla vain vähän yhdessä.

”Älä pyydä. Ollaan vain tässä ja katsellaan tätä kauneutta.”

Laura nuolaisi ylähuultaan kielen kärjellä ja ujutti kätensä pään taakse. ”Jos jaksan nousta istumaan, hieroisitko edes minua? Lihakset ovat kipeät.”

Järkeni vastusti hetken, mutta muu sisäinen maailmani päätti antaa sille kyytiä. Huokasin uudestaan ja nyökkäsin. Laura nujusi itsensä ylös ja minä kömmin hänen selkänsä taakse. Hän auttoi minua riisumaan paidan päältään. Aioin aloittaa hänen päästäessään tuhahduksen.

”Liinat myös. Selän mujuttaminen onnistuu paremmin ilman niitä.”

Etsin harson pään ja lähdin kierittämään sitä auki. Laura hoiti etuosan ja palautti rullan aina takaisin käsiini. Hän hengitti syvään, kun viimeinenkin kerros oli irrotettu. Huomasin, kuinka hän laski päänsä roikkumaan ja sulki silmänsä.

”Aloita vain, kun siltä tuntuu.”

Vein käteni hartioille tunnustellen ensin varovasti. Laura inahti muutamassa kohta, jotka olivat ilmeisen kireitä. Otin yhden niistä sormieni väliin ja painoin kovempaa. Muut seurasivat perässä, kun pikkuhiljaa uskaltauduin käyttämään enemmän voimaa. Hän mukautui kämmenteni liikkeisiin ja näytti nauttivan kosketuksestani. Mieleni harhautui ajattelemaan hänen paljaita rintojaan, joille kesäyön lämpö varmaan keräsi kosteutta pisaroiksi.

”Mitä?” Lauran kuiskasi tukahtuneesti.

Käteni olivat pysähtyneet hänen kyljilleen. ”Ei mitään.” Hän kaiketi kuuli äänestäni, kuinka sätin itseäni tuhannen pervoksi, joka pilaa kauniin hetken.

”Jatka.” Sävy oli pehmeä ja anteeksi antava.

Olin kuitenkin menettänyt tuntuman.

”Voisitko tulla syliin?”

Kaipasin. Laura käpertyi rintaani vasten avoimien käsivarsieni väliin.

”Minä etsin rakkautta sieltäkin”, sanoin hiljaa.

Laura leikki paitani nyöreillä. ”Tiedän. Minä toivoisin, että lukisit ne kolossalaiskirjeen kohdat joskus häissäni, koska sinä todella olet pohtinut niitä sydämelläsi.”

Silitin hänen hiuksiaan ja päästin itseni rentoutumaan myöntymisen merkiksi. Kevyt tuulen viri tarttui meihin kuin osoittaakseen, että juuri näin oli hyvä. Niin, meidät kummankin muruset olivat täällä, kesäyön hopeoimalla aukiolla tammen lehvien suojassa.

(Raamatun kohdat: Psal. 103:15-16; 104:4, Kol 3:8-9, 12-15, 23)

-Roona-