Mietteitä kirjasta CVII: Lintutyttö, Taikatalvi ja Ragnarök – jumalten tuho

 Heippa!

1600-luvun alun Modenassa Caterina Castelvetron elämä on hajallaan. Hänen aviomiehensä Flavio on kuollut traagisesti, eikä miehen suku enää suojele protestanttista Caterinaa inkvisition epäilyksiltä. Hänen on jälleen jätettävä Italia taakseen. Giacomo-setä antaa surun murtamalle Caterinalle tehtävän. Hänen on matkustettava Turkuun, perustettava kirjakauppa ja ryhdyttävä yhtä itselliseksi kuin ruotsalaiset naiset – ja etsittävä Giacomon salaperäinen ja vaarallinen kirja, joka on jäänyt kataliin käsiin. Caterinan sydämessä elää myös toive, että hän saisi tavata jälleen Kaarina Maununtyttären. Caterinan tie vie vuosien jälkeen takaisin kohti pohjolaa, missä vastassa on odottamattomia uhkia ja vaikeuksia, mutta myös vanhoja ystäviä ja uusia, yllättäviä tunteita.

Olipa mielenkiintoinen ratkaisu, että emme päässeet seuraamaan Caterinan ja Flavion yhteistä elämää lainkaan. Caterina kuitenkin kovasti kaipasi hänen luokseen ensimmäisessä kirjassa. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi, minusta valinta oli itse asiassa aika sopiva. Oli hauskaa, kuinka rivien välistä saattoi lukea, että Klaus oli halukas ja kykenevä puhumaan tunteistaan, vaikka sovinnaisuus ja tapakoodisto sen estivätkin. Jotenkin oli ihanaa, että hän oli sitä mieltä, ettei missään nimessä ollut sekoittanut Caterinaa Kukka-Mariaan, hehän olivat hänelle kaksi täysin eri ihmistä. Pidin myös Heikistä, joka oli söpösti vähän mustis. Harmi, että Johan ja Olavi olivat kuolleet, mutta suvun vahvat naiset olivat säästyneet ja kukoistivat. Pidin kovasti tästä Heli Gallianon jatko-osasta.

Muumipeikko herää kesken talviunien. Maailma on uusi ja outo, täynnä lunta, jäätä ja vaaroja. Hänen tuntemistaan olennoista vain Pikku Myy sattuu olemaan valveilla. Mutta Muumilaaksossa on elämää: Tuu-tikki uimahuoneessa, urheilullinen Hemuli, pieni ötökkä Salome, Surku-koira… ja monta muuta, osa ankaran sää pakottamina tänne paenneita. Talveen kuuluu toki ilojakin. Ja sitten eräänä aamuna aurinko näyttäytyy ensimmäisen kerran lupauksena uudesta keväästä ja kesästä.

Milloinkahan viimeksi olen lukenut Muumi-romaanin? Iät päivät sitten. Mutta yllätyin, kuinka suoraan Taikatalvi on sovitettu siihen 90-luvun Muumilaakson tarinoita -sarjaan. Kaikki kirjassa tapahtuva on tietysti sopivaa lastenohjelmaan, joskin Papan tupakkamaa on jätetty mainitsematta. Jäärouva ei myöskään jäädytä Pikku Myytä, joka pysyy viisaasti sisällä muiden kanssa. Surku on edelleen lempparini, hän on kovin suloinen ja reppana. Loppu, jossa Muumimammakin heräsi ja suhtautui kaikkeen melskeeseen ja sotkuun mammamaisen rauhallisesti oli hauska.

Pieni tyttö evakuoidaan toisen maailman sodan aikana englantilaisen teräskaupungin rikinkatkusta maaseudun arkiseen paratiisiin. Kevätesikoiden, tuhatkaunojen ja koiranruusujen keskellä laiha lapsi kaipaa Pohjois-Afrikassa taistelevaa isäänsä ja saa luettavakseen skandinaavisia jumaltaruja. Myyttiset tarinat kertovat siitä, miten eräs maailma syntyi, täyttyi maagisista ja mahtavista olennoista ja kohtasi sitten loppunsa. Todellisen lopun. Kaiken lopun. Samalla tavoin kuin tarinoiden sotaisat, ahneet ja typerät jumalat tietävät, että heidän päivänsä ovat luetut, laiha lapsi tietää, että hänen isänsä ei koskaan palaa. Liekehtivätukkainen isä mustassa lentokoneessa kiitää taivaalla Odinin ajomiehenä niin kauan kuin maailman ympärille hitaasti kiertyvä Jörmungandr-käärme ei yllä puremaan häntäänsä. Vain siihen asti antaa odottaa itseään Ragnarök, jumalten tuho.

1600-luvun alun Modenassa Caterina Castelvetron elämä on hajallaan. Hänen aviomiehensä Flavio on kuollut traagisesti, eikä miehen suku enää suojele protestanttista Caterinaa inkvisition epäilyksiltä. Hänen on jälleen jätettävä Italia taakseen. Giacomo-setä antaa surun murtamalle Caterinalle tehtävän. Hänen on matkustettava Turkuun, perustettava kirjakauppa ja ryhdyttävä yhtä itselliseksi kuin ruotsalaiset naiset – ja etsittävä Giacomon salaperäinen ja vaarallinen kirja, joka on jäänyt kataliin käsiin. Caterinan sydämessä elää myös toive, että hän saisi tavata jälleen Kaarina Maununtyttären. Caterinan tie vie vuosien jälkeen takaisin kohti pohjolaa, missä vastassa on odottamattomia uhkia ja vaikeuksia, mutta myös vanhoja ystäviä ja uusia, yllättäviä tunteita.

Olipa mielenkiintoinen ratkaisu, että emme päässeet seuraamaan Caterinan ja Flavion yhteistä elämää lainkaan. Caterina kuitenkin kovasti kaipasi hänen luokseen ensimmäisessä kirjassa. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi, minusta valinta oli itse asiassa aika sopiva. Oli hauskaa, kuinka rivien välistä saattoi lukea, että Klaus oli halukas ja kykenevä puhumaan tunteistaan, vaikka sovinnaisuus ja tapakoodisto sen estivätkin. Jotenkin oli ihanaa, että hän oli sitä mieltä, ettei missään nimessä ollut sekoittanut Caterinaa Kukka-Mariaan, hehän olivat hänelle kaksi täysin eri ihmistä. Pidin myös Heikistä, joka oli söpösti vähän mustis. Harmi, että Johan ja Olavi olivat kuolleet, mutta suvun vahvat naiset olivat säästyneet ja kukoistivat. Pidin kovasti tästä Heli Gallianon jatko-osasta.

Muumipeikko herää kesken talviunien. Maailma on uusi ja outo, täynnä lunta, jäätä ja vaaroja. Hänen tuntemistaan olennoista vain Pikku Myy sattuu olemaan valveilla. Mutta Muumilaaksossa on elämää: Tuu-tikki uimahuoneessa, urheilullinen Hemuli, pieni ötökkä Salome, Surku-koira… ja monta muuta, osa ankaran sää pakottamina tänne paenneita. Talveen kuuluu toki ilojakin. Ja sitten eräänä aamuna aurinko näyttäytyy ensimmäisen kerran lupauksena uudesta keväästä ja kesästä.

Milloinkahan viimeksi olen lukenut Muumi-romaanin? Iät päivät sitten. Mutta yllätyin, kuinka suoraan Taikatalvi on sovitettu siihen 90-luvun Muumilaakson tarinoita -sarjaan. Kaikki kirjassa tapahtuva on tietysti sopivaa lastenohjelmaan, joskin Papan tupakkamaa on jätetty mainitsematta. Jäärouva ei myöskään jäädytä Pikku Myytä, joka pysyy viisaasti sisällä muiden kanssa. Surku on edelleen lempparini, hän on kovin suloinen ja reppana. Loppu, jossa Muumimammakin heräsi ja suhtautui kaikkeen melskeeseen ja sotkuun mammamaisen rauhallisesti oli hauska.

Pieni tyttö evakuoidaan toisen maailman sodan aikana englantilaisen teräskaupungin rikinkatkusta maaseudun arkiseen paratiisiin. Kevätesikoiden, tuhatkaunojen ja koiranruusujen keskellä laiha lapsi kaipaa Pohjois-Afrikassa taistelevaa isäänsä ja saa luettavakseen skandinaavisia jumaltaruja. Myyttiset tarinat kertovat siitä, miten eräs maailma syntyi, täyttyi maagisista ja mahtavista olennoista ja kohtasi sitten loppunsa. Todellisen lopun. Kaiken lopun. Samalla tavoin kuin tarinoiden sotaisat, ahneet ja typerät jumalat tietävät, että heidän päivänsä ovat luetut, laiha lapsi tietää, että hänen isänsä ei koskaan palaa. Liekehtivätukkainen isä mustassa lentokoneessa kiitää taivaalla Odinin ajomiehenä niin kauan kuin maailman ympärille hitaasti kiertyvä Jörmungandr-käärme ei yllä puremaan häntäänsä. Vain siihen asti antaa odottaa itseään Ragnarök, jumalten tuho.

Tämä olikin tosi erilainen kirja kuin mitä olin odottanut. Enemmänkin pohtiva essee kuin romaani, vaikka toki siihen oli sekoitettu tarinallisia elementtejä. Luonnollisesti pidin siitä, että myytistöstä keskushahmoksi oli valittu Loki. Saa varmasti omiinkin kirjoituksiin uutta inspiraatiota, vaikka MCU:n Loki edustaakin hallittua kaaosta, myyttien Loki rehellisen kaaoksen sijaan. Jotenkin ympärystarina laihasta lapsesta häiritsi minua, ehkä se johtui siitä, että en tiennyt oliko sen tarkoitus olla omaelämänkerrallinen vai fiktiivinen, mutta omiin kokemuksiin perustuva vaiko täysin fiktiivinen. Aika hauska kirja kuitenkin ja pidin Byattin kuvailevasti kirjoitustyylistä.

-Roona-