tiistai 27. elokuuta 2024

Mitä vain. Ikuisesti.

 Moikka!


Siro oli raahautunut Angels:iin muutaman kuukauden tauon jälkeen. Baari oli ottanut hänet vastaan yhtä lämminhenkisesti kuin aina. Kukaan ei piitannut hänestä. Pöydissä istujille hän oli vain nättipoika, joka silloin tällöin hyppäsi esiintymislavalle kiemurtelemaan ja pukeutui hassusti. Se oli virkistävää, sillä kaikkialla muualla alkoi pian hänen saavuttuaan kuiske ja se oli joko pahasuopaa tai fanaattista. Siro sekoitteli juomaansa ja antoi ryhtinsä lysähtää tiskin korkealla penkillä. Hän oli siihenastisen elämänsä ajan ollut kameleontti, mukautunut aina siihen rooliin, joka hänelle oli kulloisestakin tosi-tv-potaskasta annettu. Nyt hän oli vain väsynyt 26-vuotias kuori.

”Tänään ei ole meininkejä.”

Siro havahtui ajatuksistaan naisen istuutuessa viereiselle jakkaralle.

”Käyttääkö joku vielä sanaa meininkejä?” hän lohkaisi väsyneesti.

Nainen hymähti ja sai juoman eteensä tilaamatta. Se hyöty on siitä, että on paikan pomo, Siro ajatteli. Nainen oli hänen tietääkseen kolmenkymmenen ja useimmat ihmiset täällä kutsuivat häntä Lupaksi. Lupa oli kohtuullisen lyhyt, pitkätukkainen ja tavallisen näköinen, siis sellainen, johon Siro ei nokkavimpina vuosinaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Paitsi, että olisi, koska naisen ympärillä vallitsi vastustamaton vallan ja kunnioituksen aura. Nytkin Siro tunsi selkäpiissään, että Lupan saapuminen oli huomattu, vaikka pöytäseurueet keskittyivät edelleen omiin asioihinsa.

”Minä käytän silloin tällöin. Voit varmasti opettaa minulle trendikkäämmän sanan, oi somevaikuttaja Watts”, Lupa totesi keskustelullisesti.

Siro irvisti lasiinsa, muttei jaksanut aloittaa sanaharkkaa. ”Meininkejä on ihan hyvä. Sopii tähän paikkaankin. Täällä lemahtaa nostalgia.”

Lupa kohautti harteitaan. ”Varsinkin tänään. Minun nähdäkseni vain me ja Jie olemme modernilta ajalta.”

 Jie oli toinen tiskin takana häärivistä baarimikoista. Siro oli ensimmäisinä kertoina Angelsiin yksin eksyttyään ihmetellyt sitä, että jotkut asiakkaat kulkivat miekat kupeella. Silloin hän oli jo ollut jutteluväleissä Lupan kanssa ja kysynyt asiasta.

”No, täällä on periaatteessa asekielto, mutta katsomme noita läpi sormien”, nainen oli sanonut viitaten laiskasti jonnekin pöytien alle. ”Niin kauan kuin niillä ei tapella. Tappeluille, kuten tiedät, on nollatoleranssi.”

Siro tiesi. Hän oli toisella käynnillään joutunut käsikähmään erään oman seurueensa jäsenen kanssa ja heidät oli hetimiten tultu ohjaamaan tiukasti ja riuskoin ottein ulos. Hän oli saanut myös oppia, että suurin osa Angelsin asiakkaista oli kotoisin muusta ajasta kuin 2000-luvulta. Lupa ei antanut asiasta sen tarkempaa selontekoa eikä Siro sitä oikeastaan kaivannutkaan. Angelsin vetovoimaa vain lisäsi, että se oli salaperäinen, utopistinen ja fantasiallinen.

”Miten menee noin muuten?” nainen tiedusteli.

Siro nirskutteli kengänkorkoaan tuolin puolan päällä. ”En haluaisi puhua siitä.”

Lupa tyytyi vastaukseen. Siitä Siro oli naisessa aina pitänyt. Tämä ei vaatinut häneltä mitään: ei tiettyä vastausta, olemusta, käyttäytymistä. Hän tiesi Lupan kyllä ihailevan hänen ekstroverttiyttään, estottomuuttaan ja androgyynisyyttään, mutta tämän nainen oli itse kertonut täysin kylmästi ja tunteettomasti.

”Sinä olet varmasti mielenkiintoinen ihminen. Mutta kiinnostukseni on pääasiassa täysin esineellistä. Olet ihastuttava luonnonoikku, jota tällainen harmaahiiri katselee hengästyneen ihastuneena. Ja jos minulla on mahdollisuus jollakin – rahalla, työsuhde-eduilla, viinillä… - saada tuollainen luonnonoikku palaamaan aika ajoin, teen sen ilman muuta.”  Niin tämä oli sanonut ja Siro arvosti hänen suoruuttaan suuresti.

”Voin lähteä, jos tulit juomaan yksiksesi”, nainen tokaisi katse paitansa tahrassa, jonka hän oli ilmeisesti juuri huomannut.

Siro huokasi. ”Ei tarvitse. En minä tullut säälimään itseäni, kunhan tulin muuten vain.”

Lupan huulille kohosi pieni hymy. Jie oli kuullut heidän sananvaihtonsa.

”Uskotko muka tuon?” baarimikko tiedusteli Lupalta.

Hymy muuttui toispuoleiseksi virnistykseksi. ”Angelsin asiakaskunta koostuu harvinaisen suuressa määrin sellaisista, jotka eivät sääli itseään, joten on ihan mahdollista, että se on totta.”

Jie irvisti ja lähti tiskin toiseen päähän mutisten, kuinka tiettyjen henkilöiden piti aina saada viimeinen sana.

Siro painoi otsansa kämmentään vasten. Hän kylpi kyllä itsesyytöksissä ja -säälissä, siitä ei ollut epäilystäkään. ”Olisiko antaa hyvää neuvoa?” hän urahti Lupalle hampaidensa välistä.

”Mihin liittyen?”

Siro kulautti lasinsa tyhjäksi. ”Elämään. Minä olen kyyninen paska, joka pakenee omaa elämäänsä. Olen aina ollut joku muu ja kadonnut siinä hötäkässä itseni.”

Lupa naputti oman lasinsa reunaa. ”Sinun pitäisi kysyä joltain vanhemmalta ja viisaammalta. Minun mieleeni tulee vain lainaus Sofokleen Filoktetes-näytelmästä. Olen se mies, jota tarvitaan.”

Siro raaputti kevyttä sänkeään. ”Mitäs hemmettiä se tarkoittaa?” Sofokles soitti kelloja jossain hänen aivojensa osassa, mutta hän ei saanut ajatuksesta ihan kiinni.

”No, aluksikin sen vuorosanan sanoo Odysseus Akhilleen pojalle Neoptolemokselle. Nepsukka on syyttänyt Odysseusta siitä, että tämä suostuu työskentelemään milloin kenenkin kanssa, myös sellaisten ihmisten, jotka eivät ole moraaliltaan hyviä.” Lupa loi katseensa yhteen pöydistä, jossa äänet olivat korottuneet, mutta kääntyi takaisin Siroon, kun vakavampaa ei vaikuttanut olevan näkyvissä.

”Miten se minuun liittyy?”

”Kaipa minä ajattelen, että Odysseus nykytermein ownaa kameleonttimaisuutensa. Hän on se mies, jota kulloinkin tarvitaan, mutta se ei estä häntä yleisesti ottaen olemasta hyvä ihminen.”

Siro naurahti ironisesti. ”Ja oma itsensä? Olipa hyödyllinen neuvo!”

Lupa kohautti harteitaan. ”Minähän sanoin, että pitää kysyä joltakin viisaammalta. Valitusoikeutta ei ole, jos tuote ei vastannut tarvetta.”

Siro yritti huitoa Jielle tahtovansa lasiinsa täydennystä, mutta baarimikko ei ollut huomaavinaan. ”Mitä siinä lopulta käy? Tarkoitan, toimiiko Odysseuksen kameleonttimaisuus?” hän tiedusti sitten turhautuneesti.

”He saavat itselleen Filokteteen mahtavan jousen. En muista oliko heidän loppujen lopuksi käytettävä raakaa voimaa vai toimiko pelkkä juoni, mutta se ei ollut ajatukseni pointti. Odysseus ei häpeillyt, että käänsi takkinsa milloin mihinkin suuntaan. Eikä häntä tainnut erityisesti hävettää sekään, että tuli harharetkillään seikkailleeksi kymmenen vuotta.”

Lupan tiivis tuijotus tuntui selkäpiissä. ”Haluat minun selvästi pohtivan tätä itsekseni kotona. Että voinko minäkin olla ikuisesti mitä vain niin kuin joku Odysseus. Perille meni”, Siro tiuskaisi. ”Saisinko minä nyt helvetti uuden juoman?” hän huusi Jielle.

Lupa pyöritteli päätään ja virnisti salaperäisesti. Siro ei tiennyt, mitä oli kaivannut tänne tullessaan, mutta nyt hänen päänsä oli entistä enemmän sekaisin. Lupa oli alkanut jutella kuiskaten viereensä tulleelle miehelle. Siro tarttui toiseen lasiin ja toivoi, että olisi piakkoin ihanassa nousuhumalassa.


-Roona-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kastanjanruskeaa ja pisamanpunaista

 Moikka! Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt ja maailma on otettu J. K. Rowingin Harry Potter kirjoista, mutta juoni on omani. Olen k...