Heippa!
”Tällaista
tämä juuri nyt on. Edessäni tämä hetki ja ikuisuus ja selkäni takana ovi josta
astelen sisään kotiini. Kunhan ensin olen harjannut lumet pois rappusilta.
Kiirettä ei ole, sillä avaruudessa on turvallista ja hyvä olla. Kaikkialle on
yhtä pitkä matka.” Neljätoistanollakuus tarjoaa näynomaisia
välähdyksiä ihmisistä ja muusta olevaisesta ajassa ja ajattomuudessa. Antti
Reini (s. 1964) on näyttelijä ja muusikko. Neljätoistanollakuus on hänen
esikoisteoksensa. Monologin, proosarunon ja novellin muotoon taipuvat tekstit
tarkastelevat kohteitaan yhtä aikaa mikroskoopin ja kaukoputken lävitse, usein
unen ja mielikuvituksen selvänäköisellä kielellä. Filosofinen pohdinta ja
kahvinkeitto, minän hajoaminen ja eheytyminen, arki ja absurdi rinnastuvat ja
vaihtavat paikkaa. Kaikki on iloisesti sekaisin ja selvää - kuten elämä itse.
En
erityisesti lämmennyt Reinin kaikille kokeiluille. Suosikkejani novelleista
olivat ne perinteisimmät, erityisesti Herra Gonzales. Joissakin tarinoissa
minusta tuntui, että yhden loistavan lauseen tai ajatuksen ympärille oli varta
vasten kehitetty jonkinlainen pieni juonikyhäelmä. Se lause tai ajatus, kun
erottui niin hyvin muun keskinkertaisuuden joukosta. Tämä on vain minun
mielipiteeni enkä kritisoi Reinin kirjoitustaitoa; hän kirjoittaa pääosin
minusta oikein hyvin. Tykkäsin myös novellista, jossa maailmaa oli katseltu
varjon näkökulmasta. Kuinka se toivoi pääsevänsä viettämään eläkepäiviään,
olikohan sudenkorennon siiven varjona. Ajatus oli jotenkin suloinen. Mutta oli
jännä lukea pitkästä aikaa novelleja ja vielä näin lyhyitä.
Lucy ja
Gabe, parikymppiset opiskelijat heittäytyvät kiihkeään syleilyyn syyskuun 11.
päivän terrori-iskun synnyttämässä kaaoksessa New Yorkissa. He rakastuvat
palavasti, mutta unelmat vievät parin erilleen. Kumpikaan ei pysty unohtamaan
erityistä yhteyttä heidän välillään. Oliko heidät sittenkin tarkoitettu
toisilleen? Kipinöivä parisuhde päättyy, kun Gabe päättää lähteä sotavalokuvaajaksi
Irakiin ja Lucy taas keskittyä uraansa lastenohjelmien parissa Yhdysvalloissa.
Lucyn ja Gaben polut risteävät jälleen vuosia myöhemmin – mutta onko silloin jo
liian myöhäistä? Jill Santopolon romaani on ainutlaatuinen kertomus unelmista,
intohimosta, kipeistä valinnoista sekä ensirakkauden voimasta. Unohtumaton
rakkaustarina uppoaa suoraan lukijan sydämeen.
Minulle
jäi tästä ristiriitaiset fiilikset. Pidin tarinasta, mutta koin kokonaisuuden
liian sentimentaaliseksi. Epäilen, että olisin saanut ainakin Gabesta paremman
kuvan, jos ulkopuolinen kertoja – tai hän itse – olisi päässyt kuvailemaan
häntä. Nyt Gabe vaikutti välillä hyvinkin itsekeskeiseltä ja ikävältä
ihmiseltä. Hän jotenkin odotti, että Lucy toimisi hänen pillinsä mukaan
silloin, kun hän suvaitsi ilmaantua paikalle. Toisaalta ei Darrenkaan
vaikuttanut aina ihan ihannemieheltä. Hän toimi aika suoraviivaisesti ja se
tsekkauslista oli jotenkin luotaantyöntävä. Minuakin olisi ärsyttänyt
vaatimukset jäädä kotiäidiksi. Ja jos niitä lapsia kerran ison liudan haluaa,
niin kannattaisi varmaan osallistua hoitoon tasa-arvoisesti ja nousta
tuudittelemaan sitä kipeää taaperoa.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti