Elokuvissa LXIV: Suon villi laulu

 Moikka!

Suon villi laulu perustuu Delia Owensin samannimiseen menestysromaaniin. Pääosia näyttelevät Daisy Edgar-Jones (Kya), Taylor John Smith (Tate), Harris Dickinson (Chase Andrews), David Strathairn (asianajaja Tom Milton), Michael Hyatt (Mabel), Sterling Macer Jr. (Jumpin´), Logan Macrae (Jodie Clark), Bill Kelly (seriffi Jackson), Jojo Regina (nuori Kya) ja Luke David Blumm (nuori Tate).

Elokuva oli yleisesti ottaen hyvin uskollinen kirjalle, jopa dialogia oli otettu aika paljon suoraan kirjasta (muistini mukaan siis, luin kirjan viime syksynä). Kyan vangitseminen oli sijoitettu aivan leffan alkuun, mikä hämmensi ainakin minua, mutta tämä tarinan kuljetuksellinen ratkaisu oli varmasti selkeämpi niille, jotka katsovat pelkän elokuvan. Kirjassa kulki koko ajan rinnakkain kaksi juonilinjaa, murhan selvittäminen ja Kyan elämä. Käsikirjoituksellisesti ihan järkevä tapa toteuttaa nuo ”takaumat” oli laittaa Kya kertomaan ne vankilassa asianajajalleen Miltonille, vaikka näin ei kirjassa varsinaisesti tapahtunutkaan.

Daisy Edgar-Jones näyttelee Kyaa sinänsä ihan pätevästi, mutta en pääse yli siitä, että näin amerikkalaiseen rooliin on jostain syystä haluttu roolittaa britti. Kya on väistämättä lähes koko leffan ajan liian sliipattu. Vaatteet ovat liian puhtaat, niitä on liikaa ainakin lapsuudessa (muistelisin, että kirjassa mainittiin useampaankin kertaan, kuinka Kya joutui vaatteensa pestyään odottamaan niiden kuivumista pelkät alustamineet päällä, kun muuta päällepantavaa ei yksinkertaisesti ollut). Myös hänen kotinsa oli turhan siisti. En nyt tarkoita, että oli pitänyt olla pölyä, hämähäkinverkkoja ja paskalänttejä lattialla, mutta yleinen kuluneisuus ja kauhtuneisuus olisi saanut näkyä enemmän.

Chase oli leffassa kävelevä varoitusmerkki. Suurin piirtein kaikki, mitä hän sanoi Kyalle oli sellaista, että ota nyt jalat alle ja helvetin äkkiä. Kirjassa Chase oli ehkä enemmän kasvatuksen ja sen aikaisten arvojen tulos, mutta leffassa tuli se tunne, että hän manipuloi Kya ihan tietoisesti. Epäilen, että hänen ja Taten välille oli haluttu luoda entistä vahvempi kontrasti. Tate taas on korostetusti tietoinen Kyan viattomuudesta eikä halua pilata mitään, mutta sellainen hän oli kyllä kirjassakin. Hänen ja Kyan romanssi nousee elokuvassa korostetumpaan rooliin.

Pari juttua leffasta oli jätetty kokonaan pois: naamioitumistutkintalinja ja Kyan runot. Tai kyllä naamioituminen mainitaan asianajajien loppupuheenvuoroissa, mutta mahtaakohan se aueta kirjaa lukemattomille. Siis poliisi uskoi, että Kya olisi käynyt naamioituneena yöbussilla Greevillestä tappamassa Chasen ja mennyt sitten saman tien takaisin saadakseen alibin. Tämä takia kirjassa yöbussikuskit puhutettiin. Kyan runoilu taas on kokonaan poissa ja se muuttaa hieman loppuratkaisua, jossa Taten ei tarvitse hävittää runoja (joista yhdessä Kya paljastaa olleensa syyllinen Chasen murhaan) polttamalla.

Pelkäsin kovasti, ettei kirjan kaunis luontokuvaus välittyisi valkokankaalle, mutta paljon siitä ohjaaja ja kuvaaja olivat onneksi onnistuneet välittämään. Suon villi laulu on ihan kelpo elokuva ja uskollinen kirja sovitus.

-Roona-