Mietteitä kirjasta LXXXVI: Synnintekijä, Koston ja kunnian lapset sekä Ruusun nimi

 Heippa ja hyvää uutta vuotta!

Kun Olavi Maununpoika, vastavihitty pappi ja Turun piispa Maunu Tavastin ottopoika, lähestyy Pariisia, hän haistaa ensimmäiseksi kaupungin löyhkän. On vuosi 1425, sydäntalvi, ja Itämaan kirkasotsaiselle nuorukaiselle avautuu uusi maailma houkutuksineen ja hirvittävyyksineen. Sorbonnen yliopiston oppilaana hän muuntaa nimensä komeaan latinankieliseen asuun, hänestä tulee Olaus Magnus. Olauksen huomio kiinnittyy Sorbonnen kirkkaimpaan älyyn, Miracle de Servierésiin, ja he ystävystyvät. Miracle kutsuu Olauksen perintölinnaansa etelä-Ranskaan, ja hän lähtee, vaikka aavistaa, että siitä tulee hänen hurskaan elämänsä taitekohta. Kesä maaseudulla on löytöretki yltäkylläisyyteen ja kiellettyyn intohimoon. Kun Olaukselle selviää Miraclen häpeällinen menneisyys, joutuu koetukselle myös hänen oma minuutensa. Romaani on Milja Kauniston käsialaa.

Jos minusta usein tuntuu, että kirjan takakannen tekstin on kirjoittanut joku väsynyt mainostoimistolainen, joka on lukenut vain tarinan synopsiksen, niin Synnintekijän kohdalla on sanottava, että takakansi on erinomainen. Minua hämmensi alun kertomus Beatrixista, mietin jo oliko Olavi tämän äpärälapsi, mutta kyse olikin Miraclen taustatarinasta. Olavin nuoruuden vimmainen naisviha ihmetytti minua aika lailla, vaikka sopivathan sen teologiset perustelut toki ajankuvaan. Mietin myös miksi Miracle oli pitänyt hiuksensa pitkinä (sellaisiksi Olavi ainakin ne kuvaili) ja miten hän pärjäsi dormitoriossa kuukautisten aikana (yritin perustella kuukautisten puuttumista itselleni hänen mainostetulla hoikkuudellaan, mutta Miracle ruokki itseään niin hyvin, että siitä tuskin oli kyse). Hyvä tarina, mielelläni luen jatko-osatkin.

Zélie ja Amari ovat onnistuneet mahdottomassa: tuomaan magian takaisin Orishan valtakuntaan. Rituaali oli kuitenkin voimakkaampi kuin he odottivat, ja magiansa saivat takaisin majien lisäksi myös maagisten esi-isien jälkeläiset aatelistossa ja armeijassa. Kuninkaalliset ja armeija liittoutuvat hallitakseen Orishaa. Zélien täytyy taistella, jotta heidän vihansa ei tuhoaisi uusia majeja ja Amarin oikeus Orishan valtaistuimeen olisi turvattu. Vihollinen on kuitenkin yhtä voimakas kuin majien magia. Sisällissodan uhka on ilmassa. Zélien on keksittävä keino yhdistää Orishan kansat, tai maa repeytyy kappaleiksi. Koston ja kunnian lapset on Tomi Adeyemin Orishan perintö -trilogian toinen osa. Se jatkaa ympäri maailmaa lukijoita lumonneen Veren ja luun lapsien tarinaa.

Kirjan nimi voisi olla myös rikkinäiset lapset yrittävät tehdä vallankumouksen. Zélie kuuntelee omaa heikkouttaan ja Amari-raukka isänsä haamua. Kuningatar taas johtaa Inania harhaan. Kuningattaren osuus majien ja valtaistuimen välisessä vihanpidossa osoittautuu melkoisen kiinnostavaksi. Pidin erilaisten magian lajien kuvauksesta sekä siitä, että magian käyttäjiä oli monenlaisia (toki osa heistä oli vaaraksi itselleenkin, kun eivät osanneet hallita magiaansa). Mitähän kuningasperheen äitilinjan geeneissä on, kun sekä Amarista että Nehandasta tuli céntereitä? Amarin kohdalla se tietysti johtui osittain Zélien antamasta uhrista, mutta entä kuningattaren tapauksessa. Toivon, että Amari ja Zélie löytävät vielä sovun ja pääsevät rakentamaan yhdessä uutta Orishaa.

Englantilainen fransiskaanimunkki William Baskerville kutsutaan Italiaan järjestämään sovintoa paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytetyn munkkiveljeskunnan välille. Mutta ennen kuin neuvottelut ehtivät kunnolla päästä käyntiin, luostarin asukkaat järkyttyvät aina uuden aamun valjetessa löytyvästä ruumiista… Ruusun nimi on murhamysteeriä ja skolastiikkaa vaivattomasti yhdistelevä eurooppalainen suurromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1300-luvun benediktiiniläisluostariin. Teoksen kuvaamassa uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa ja valtapoliittisessa juonittelussa on nähtävissä yhtymäkohtia meidänkin aikaamme. Umberto Econ ensimmäinen kaunokirjallinen teos oli maailmanlaajuinen bestseller jo ilmestymisvuonnaan 1980. Aira Buffan suomennos on vuodelta 1983.

Harvemmin kirja on niin samanlainen kuin siitä sovitettu tv-versio, että sitä ajattelee, ettei kirjaa olisi välttämättä tarvinnut lukea, mutta Ruusun nimi kyllä oli. Hienon teoksen toki lukee mielellään, mutta juonen takia ei olisi tarvinnut. Ainoa isompi yllätys minulle oli, että Adson toimi kertojana. Myös tytön, johon Adson ihastui, rooli oli John Torturron tähdittämässä sovituksessa isompi, mikä oli ymmärrettävää, sillä osaa kirjan pitkistä pohdinnoista on mahdotonta sovittaa kuvalliseen ja toimintaa vaativaan mediaan. Itse asiassa nimeen omaan Adsoniin liittyen minua yllätti myös, että hän oli jo ollut Melkissä ja oli vieläpä aatelista sukua. Sarjasta jäi sellainen kuva, että hän oli päättänyt ryhtyä munkiksi, muttei ollut vielä liittynyt mihinkään veljeskuntaan ja lisäksi sellainen olo, ettei hän ollut järin ylhäistä syntyperää. Pidin kuitenkin kirjasta.

-Roona-