Mietteitä kirjasta LXXXVII: Kiivilinnun kutsu, Oliivipuut eivät koskaan kuole ja Tinasotamiehet

 Heippa!

Uuteen-Seelantiin naiivina nuorena morsiamena saapuneen Gwyneira McKenzien lapsenlapsenlapsi Gloria Martyn on saanut viettää idyllisen lapsuuden sukunsa omistamalla lammasfarmilla keskellä Uuden-Seelannin maaseutua. Kun hänen vanhempansa vaativat Glorian saavan sivistyneen nuoran naisen koulutuksen toisella puolella maailmaa ja lähettävät tämän Englantiin, joutuu hän jättämään kaiken rakastamansa, mukaan lukien vannoutuneen suojelijansa Jackin. Vieraassa ympäristössä kaukana kotoa Gloria tuntee olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Kun käy ilmi, että hänen vanhemmillaan ei ole aikomustakaan päästää häntä takaisin rakkaaseen kotimaahansa, ottaa Gloria ohjat omiin käsiinsä ja karkaa uskomattomalle seikkailulle kohti Uutta-Seelantia. Sarah Larkin Kiivilinnun kutsu jatkaa lukijoiden sydämet vienyttä, Uuteen-Seelantiin sijoittuvaa sukusaagaa ja vie lukijan unohtumattomalle matkalle tietään kotiin etsivän nuoren naisen kanssa.

Monia muita lukijoita järkyttänyt – ja jopa inhottanut – Jackin ja Glorian avioliitto ei erityisesti haitannut minua. Itse asiassa sen perusteet oli selitetty aika hyvin eikä kysymyksessä ollut mikään outo nuori tyttö rakastuu vanhempaan suojelijaansa tarina. Homoseksuaalisuudesta Lark ei vieläkään osaa kirjoittaa, joskin käsittely ei kaikilta osin ole yhtä tympeää kuin aiemmissa osissa. Minulle ei myöskään auennut, miksi Gwyneira olisi pitänyt sodasta palannutta Jackia pelkurina. Varmasti pojan kykenemättömyys mihinkään kävi äidin käytännöllisen luonteen päälle, mutta Jackin kuvittelu millään tavalla pelkuriksi ei minusta sopinut Gwynille millään tavalla. Sotakuvauksista pidin, ”parin viikon sotaan” lähdön huumaa oli kuvattu hienosti, samoin kuin poikien intoa päästä jo todelliseen taistelukosketukseen ja samoin sen tajuamista, ettei sota niin mukavaa olekaan. Kiivilinnun kutsu on tasainen ja hyvä päätös trilogialle.

Muodoton savimurikka muuttuu tulen polttavassa leimussa kauniiksi ateenalaiseksi ruukuksi, mutta jos tulipätsi lietsotaan liian kuumaksi, ruukusta tulee hauras ja se särkyy ennen aikojaan. Niin särkyy myös ihminen, jos hänen rajansa ylittyvät liian usein, mutta tulipätsin kaltaisessa äärimmäisen kovassa paikassa hän huomaa, mitä todellinen kokemus merkitsee. Suojattejaan Olympian kisoihin ohjailevien valmentajien hyppysissä asuu vuosisatojen saatossa kehittynyt taide, herkkyys erottaa toisistaan riittävän kova ja liiallinen lietsonta. Ateenalainen Alekos, painija, valmistautuu Hellaan suuriin kilpailuihin, mutta kohtalolla on hänen varalleen paljon muutakin. Kreikan polisten valtapeli vie nuorta atleettia sotaleireihin, viinitupiin, filosofian syövereihin ja maailmalle aina Persian suurkuninkaan hovia myöten.

Oliivipuut eivät koskaan kuole oli ihan perushyvä historiallinen romaani, joka kuitenkin oli vaatinut minusta vähän rankempaa kättä editoijalta/ kustannustoimittajalta. Kukkonen sortuu välillä suoranaiseen jaaritteluun ja saman toistoon. Napakoittaminen monessa kohdin oli tuonut juoneen toivottua terävyyttä. Kukkonen oli tehnyt taustatyönsä erittäin hyvin. Jäin lähinnä miettimään olisiko antiikin Kreikan kulttuuriin perehtymättömämpi lukija kaivannut enemmänkin selitystä joihinkin tapoihin liittyviin asioihin kuten naisten asemaan ja poikien ja miesten välisiin suhteisiin. Enemmän keskityttiin miehille sopivasti puhumaan politiikasta ja filosofiasta. Kukkonen esitellee tekstissään myös omia valmennusihanteitaan.

Tomin ja Minan nimet loistavat vierekkäin taikashow´n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä? Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento. Anniina Mikama trilogia on maaginen ja historiallinen seikkailu ripauksella scifiä ja romantiikkaa. Trilogian avausosa Taikuri ja taskuvaras sai Topelius-palkinnon ja Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas.

Minan ja Tomin tarina sai kivan päätöksen. Tykkäsin, että tapasimme myös Zofian uudestaan. Hän olikin reipas vanha nainen. Pidin myös siitä, miten Merlinin (ja Arthurin) legenda oli liitetty mukaan juoneen. Eikä Merlinin aikamatkustus ole suinkaan tuulesta temmattua, sillä ainakin Muinaisen ja tulevan kuninkaan Merlin tuntuu tietävän, että tulevaisuudessa on esimerkiksi autoja. Arkeonit taas vaikuttivat nanohiukkasilta, joita oikeassa maailmassakin kovaa vauhtia tutkitaan; niillä tosin ei taida olla tietoisuutta. Wiktor oli oma yrmy itsensä ja tinasotamies-Alex sai nimen ja lähti lopuksi etsimään elämäänsä. Wiktorin tuttava Bertie oli myöskin hauska hahmo. Viimeiseen osaan mahtui paljon seikkailua ja taikuusesityksen kulissien taakse kurkistamista.

-Roona-