Heippa!
Elokuvan
on käsikirjoittanut Rachel Joyce ja se perustuu hänen kirjaansa The Unlikely
Pilgrimage of Harold Fry (suomennettu nimellä Harold Fryn odottamaton
toivioretki). Pääosia esittävät Jim Broadbent (Harold Fry), Penelope Wilton
(Maureen Fry), Earl Cave (David Fry), Linda Bassett (Queenie) ja Daniel Frogson
(Wilf), Joseph Mydell (Rex) ja Nina Singh (huoltoaseman myyjätyttö).
Harold
saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenieltä, joka kuolemassa syöpään
saattokodissa. Harold päättää siltä istumalta lähteä tapaamaan Queeniä vielä
viimeisen kerran hyvittääkseen erään vanhan tekonsa. Hän aikoo tehdä matkan
jalan, missä ei olisi mitään ihmeellistä, ellei matkaa olisi 800 kilometriä.
Viimeisen inspiraation toivioretkeen antaa tätinsä syövälle menettänyt
lähihuoltoaseman myyjätyttö. Harold taistelee myös omien haamujensa kanssa, hän
on menettänyt poikansa, mutta vasta tarinan edetessä selviää miten. Pian Harold
kävelyretki on valtakunnallinen uutisaihe ja häntä tukemaan liittyy joukko
innokkaita vaeltajafaneja. Lopulta Haroldin on kuitenkin jätettävä heidät ja
taivallettava viimeinen osuus Queenien luo yksin.
Aluksi ihmettelin,
miten Harold ei yhtään ajatellut, että Maureen odotti häntä kotiin. Mutta ehkä
asia on tullut esille kirjassa Haroldin sisäisen dialogin kautta ja sitä on
ollut hankala tuoda elokuvaan luonnollisesti. Hän tosiaan soittaa kertoakseen,
missä on ja mitä tekemässä vasta käveltyään ensimmäisen päivän. Toisaalta
hänelle ja Maureenilla on mennyt huonosti Davidin poismenosta saakka, joten
heillä ei liene keinoja kommunikoida tällaisia asioita toisilleen. Davidista
puheenollen, ensin luulin hänen vain häipyneen, kenties hämäräperäisten
kaverien seuraan. Tarina säilytti tämän uskomuksen katsojalla hyvin loppuun
asti, vaikka se oli vain Haroldin toiveajattelua (koska siinä tapauksessa poika
voisi tulla joskus takaisin), todellisuudessahan David hirttäytyi.
Minusta oli hauskaa, ettei Harold tajunnut, että hänestä tulee somejulkkis saman tien, kun se mies baarissa otti hänestä kuvan puhelimellaan. Vaikken minäkään ihan täydellistä somesukupolvea edusta, niin olin heti, että viimeistä huomenna tämä human interest keissi on kaikissa medioissa. Pidin myös siitä, että katsoja sai luulla aika pitkään, että Haroldin ja Queenien välillä oli ollut aikoinaan ihastusta tai jopa romanssia, Maureenin käytös vielä vahvisti tätä ajatusta, mutta lopulta Harold sitten itse kumosi sen ja paljasti minkälaisen uhrauksen Queenie oli hänen vuokseen tehnyt. Wilf-parka oli suloinen, mutta hän jäi lähinnä Davidin eläväksi verrokiksi, koska lopussa ei paljastettu, mitä hänelle tapahtui (toisin kuin Haroldia majoittaneelle lääkärille ja Exeterin asemalle tavatulle miehelle).
Elokuvassa
näkyi paljon kauniita englantilaisia maisemia ja toisaalta tyypillisiä
englantilaisia pikkukaupunkeja. Musiikista sen verran, että juonen kannalta
siellä oli muutama erittäin hyvin ajoitettu ja kaunis laulu. Tykkäsin kyllä
paljon, vaikka elokuva oli itse asiassa surullisempi kuin odotin. Aion lukea
myös Rachel Joycen kirjan tulevaisuudessa.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti