Vankila

 Moikka!

Disclaimer: La Otra Mirada -sarja kuuluu tekijöilleen. Tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt on otettu sarjasta, mutta juoni on omani. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa. 

”Tere”, Ramon totesi hiljaa. 

Nainen oli jälleen uppoutunut levysoittimesta kaikuviin jazzin rytmeihin. He istuivat vierekkäin boheemilla sohvalla. Ramon limitti sormensa Teresan polven päällä olevaan käteen. 

”Ymh... anteeksi Ramon. Haluaisitko lisää viiniä?” Teresan kysymys oli huolimaton. 

Vankila oli muuttanut naista. Rohkea ulkokuori oli edelleen tallella, mutta sisällä asui epävarmuus, jota Ramon ei kyennyt oikein osoittamaan. Hän siirsi karanneen suortuvan pois Teresan kasvoilta vapaalla kädellään. Viinilasin hän oli pannut pöydälle jo aikaa sitten. Ramon suuteli Teresaa, joka vastasi innokkaasti. Naisen suu maistui tupakalta ja heidän syömältään ruualta. Teresa kuitenkin vetäytyi pois Ramonin alkaessa halailla innokkaammin.

”Ei tänään”, hän sanoi. 

Ramon asettui takaisin omalle sohvan puoliskolleen. ”Tere, haluaisitko tänä iltana...”, hän epäröi. ”...puhua minulle vankilasta.” 

Ramon tiesi olevansa kouluttamaton Teresaan verrattuna, pelkkä työläisperheen poika, eikä hän osannut kysyä kovin hienovaraisesti. Teresa ei tehnyt hetkeen mitään, mutta kääntyi sitten melkein arasti selin Ramoniin. Hän valutti aamutakkinsa ja silkkisen yöpaitansa alas olaltaan paljastaen suuren mustelman lapaluun kohdalla. Ramonin silmät suurenivat. Hän antoi sormenpäidensä koskettaa sinisenkirjavaa aluetta hienoisesti. 

”Vankila”, Teresa kuiskasi ääni särkyen. 

”Tekivätkö he siellä sinulle tämän? Onko niitä muitakin?” Ramon oli vihainen vanginvartijoille, mutta myös itselleen, sillä hän oli maannut naisen kanssa jo useampaan kertaan kuvitellessaan lohduttavansa.

Ilmankos Tere oli ollut niin tarkka, että yöpaita peitti kaikki häveliäät kohdat. Hän toivoi hartaasti, ettei ollut satuttanut naista yhtään enempää. 

Teresa vain nyökkäsi töksähtävästi. ”Se oli rankkaa.” 

Ramon laski huulensa hamuamaan pehmeästi mustelmaa. Se oli hänen tapansa pyytää anteeksi, näyttää, että rakasti. Hän halusi, että nainen tietäisi, että hänelle voisi kertoa kaiken, hän kuuntelisi kyllä. Teresa inahti ja käänsi omat huulensa Ramonin huulia vasten. Ramon veti naisen syliinsä. Punainen hiuspehko kutitti hänen poskiaan. 

”Minä olen täällä sinua varten. Niin on doña Manuelakin ja koulun muut opettajat ja oppilaasikin.” Teresa hengitti hänen kaulaansa vasten. Se tuntui Ramonista sanomattoman hyvältä. 

Nainen kuitenkin irrottautui uudemman kerran. ”Ei tänään”, hän toisti tukahtuneesti.

Ramon nousi, kokosi astiat pöydästä ja vei ne keittiöön. ”Tere, tiedätkö, voisin jäädä täksi yöksi. Siihen sohvalle.” Oikeastaan hän oli ajatellut sanoa, että voisi muuttaa Teresan luo, hän oli siellä joka tapauksessa lähes kaikkina iltoina. Laittamaan naiselle parempaa ruokaa. Mutta ei hän kehdannut. 

”Mene kotiin vain Ramon, minä pärjään kyllä”, kuului Teresan ääni. 

Etkä pärjää, Ramonin teki mieli väittää vastaan, eikä sinun tarvitse olenhan minä jo sen sanonut. Mutta hän tiesi kokemuksesta, että Teresa nostaisi vain piikkinsä pystyyn, jos tätä painostaisi. Sen sijan hän alkoi tehdä lähtöä. Hän kävi suutelemassa Teresan otsaa. 

”Nähdään huomenna lyseolla.” 

Nainen ynähti myöntävästi. Ovea kiinni painaessaan Ramon toivoi jättäneensä Teresan asuntoon jälkeensä muutakin kuin yksinäisyyden ja demoneistaan irti pyristelevän ihmisen hiljaisuuden.

-Roona-