Talviaurinkokipinöitä

 Moikka!

Marraskuun valo on kalpeaa. Aurinko jaksaa kuitenkin lämmittää vielä sen verran, ettei tuuli nipistä poskia. Takana olevassa talossa elämä soljuu eteenpäin, hidastuminen tapahtuu vasta lämpimän marraskuun jälkeen. Sotilas huokaa. Kesällä puissa olisi lehtiä ja asiat olisivat toisin. Nyt kaikki on paljasta eikä vehreyteen voi piiloutua.

”Luin sen saamasi kirjeen. Sinut kutsutaan palvelukseen, Asha.” Hänen vaimonsa sanoo sen kuin puhuisi jokapäiväisestä säästä.

”Minun pitäisi kieltäytyä siitä. Olisi hyvä syy.”

Anya astuu lähemmäs häntä. Kumpikin tuijottaa kaukaisuuteen. Sitten Asha vilkaisee sivusilmällä vaimoaan. Tämä on voimistunut, palannut entiselleen. Katse on yhtä itsevarma kuin aiemminkin, vahva kallio.

”Mikä se syy olisi?” Anya kysyy, vaikka hänen täytyy tietää vastaus.

Heidän uusi tyttövauvansa on terve ja ponteva, mutta sen maailmaan saattaminen oli tappaa äidin. Ne olivat Ashan elämän hirveimmät kaksi vuorokautta ja hän on sentään ollut sodassa, istua kyyhöttänyt juoksuhaudassa odottaen kuolemaa.

”Minun pitäisi jäädä sinun ja lasten luo. Minä rakastan teitä.”

Anya vetää hartiahuiviaan tiukemmin ylleen. Päivän kalvas kuulaus ei pue häntä lainkaan ja hän tuntee sen hyvin. ”Minä tiesin naivani sotilaan. Ja tiesin, ettet olet upseeri, mikä tarkoittaa, että sinut voidaan komentaa minne sattuu, kauaskin meistä.”

Asha ottaa tukea paksusta tammesta, jonka vieressä seisoo. Anyan ääni on vankka, hän kohtaisi katkeruuden ja hehkuvan vihankin mieluummin. ”Minä karkasin silloin, kun pojat syntyivät. Tartuin innolla kutsuun, jonka sain Rocheelta.”

Anya katsoo häntä nyt usvansinisillä silmillään. Käsi puristaa olkapäätä, jolle se on laskeutunut. Talon suunnasta kuuluu muutama villi kirkaisu. Pojat ovat karanneet opettajaltaan parvekkeelle.

”Niin teit. Ja minä olin vihainen. Ja turhautunut. Surullinenkin. Sinä luit kirjeeni silloin.”

Vaimon suu on vääntynyt mutruun. Hän ei mielellään muistele noita aikoja. Niitä, kun Asha oli tuntenut oman onnellisen perheensä kahleeksi.

”Sinun olisi pitänyt naida veljeni. Hän on kunnollinen.”

Anya naurahtaa ironisesti. ”Arvaapa kuinka monta kertaa olen kironnut sitä, etten seurannut järkeä vaan sydäntä ja intohimoa. Olisin rakastanut Madsia joka tapauksessa.”

He kaikki asuvat Madsenin talossa. Siksi, että Anya rakasti heitä kumpaakin. Siksi, että Mads suostui poikamiehen elämään, koska sai sillä tavoin olla osa rakastamansa naisen arkea. Se naisen, jonka hänen itsekäs, ailahtelevainen ja pelkurimainen pikkuveljensä oli ottanut vaimokseen. Ashaa puistattaa eikä se johdu virinneestä tuulesta. Se johtuu viime viikoista. Hän on aikuistunut.

”Minä ilmoitan, etten ota komennusta vastaan. Sanon, että minun on pysyttävä vaimoni ja pienen tyttäreni luona.”

Anya tulee ihan likelle, kietoo kädet hänen ympärilleen. Ashan toinen käsi kiertyy luonnostaan hänen harteilleen.

”Sitä et kyllä tee.” Sanat ovat lempeässä kuoressa, mutta alla on kovuutta. ”Olin raivoissani poikien aikaan, koska sinä todella juoksit pakoon. Mutta tyttöjen kohdalla ymmärsin, sillä se kuului ammattiisi. Komennukset.” Anya keskeyttää kuin punniten seuraavia lausumiaan.

Asha irrottaa kämmenensä puunrungosta ja halaa naista tiukasti rintaansa vasten. ”Pakenemista se oli silloinkin, vaikka virallinen käsky olikin käynyt.” Hän tuntee Anyan nyökkäyksen sydämensä päällä.

”Niin. Mukavaa, että myönnät sen. Mutta ymmärrän myös, että tulet hulluksi, jos olet aina meidän kanssamme täällä. Senkin tiesin jo sanoessani tahdon. Että sinusta ei ole paikallaan eläjäksi.”

Kipinä, hailakasta auringosta tullut liekki, vetää heitä yhteen. Asha haluaa, mutta taittaa halulta selän. Hänen halunsa on aiheuttanut tarpeeksi vaikeuksia tässä elämässä. ”Sinä olet liian hyvä minulle.”

Anya ynähtää. ”En. En ole puhunut tästä ennen, mutta silloin itkin monta yötä Madsin sylissä. Hänen lämpimässä vuoteessaan.”

Äkkipikaisuuden väristys kulkee Ashan läpi. Mustasukkaisuus viiltää, mutta on poissa yhtä pian kuin saapuikin. Tammen oksat rapsuvat toisiinsa.

”Minä ansaitsin sen.”

Anya nostaa silmänsä häneen ja niiden usva on tulkitsematonta. ”Me emme maanneet yhdessä. Mads ei olisi voinut salata sitä sinulta, vaikka minä olisinkin. Mutta se olisi silti intiimiä. Hän tiesi tarkkaan mitä surin. Anteeksi.”

Palvelija on tullut takakuistille soittamaan kelloa. Luonas on valmis. Se palauttaa Ashan todellisuuteen. ”En minä voi sinua syyttää. En sinua enkä Madsiä.” Hän irrottautuu vaimostaan hieman. ”Meidän täytyy mennä syömään. Kerron täydellä vatsalla kaikille, että minut komennettiin uudelle tehtävälle.”

Anya hymyilee tyytyväisen näköisenä. Hän vierittää kättään sotilaansa selällä. ”Sitä paitsi sehän on vain puoli vuotta. Ehkä voit pyytää, ettei sen jälkeen tulisi heti uutta, ehtisit nähdä Annan yksivuotissyntymäpäivän. Ja muidenkin lasten.”

Asha on jo kääntymässä, mutta jähmettyy. ”Miten niin puoli vuotta?”

Nyt Anyaa naurattaa hänen vieressään. ”Sinä et malttanut lukea kirjettä kokonaan!? Olet uskomaton. Taivaalle kiitos siitä, että minä tarvitsen tultasi öisin, sillä en kestäisi sinua muuten hetkeäkään.”

Tuuli on lakannut. Pilvet katoavat hiljalleen ja taivas kirkastuu. Iltapäivästä tulee kaunis. Asha pudistaa päätään. ”Täytyy tarkastaa mitä siinä lukee. Ei ole varmaan viisasta syyttää tunnekuohua, että eksyy vahingossa toiseen paikkaan kuin missä komennus varsinaisesti on.”

Anya tökkää häntä kylkeen ja he lähetevät kohti taloa. Asha rentoutuu. Hän tietää, että koti odottaa vastaanottavaisena takaisin. Yhtä varmana kuin joka aamuinen auringonnousu.

-Roona-