Heippa!
Logen
Yhdeksänsormen kuulumisissa ei ole hurraamista. Tämä entinen barbaaripäällikkö
on vastentahtoisella matkalla kohti maailman äärtä seuranaan epämääräinen
joukko toinen toistaan hankalampia matkalaisia, kärjessä hämäräperäinen
velhovanhus. Jos Logenin kuulumisista on jotain hyvää sanottava niin ainakin
hän on vielä hengissä. Bayaz, ensimmäinen tietäjä ja velhoista väkevin, on mies
jolla on suunnitelma. Hän on koonnut ympärilleen huolella valitun
eliittiryhmän, joiden kanssa hän matkaa kohti salaista päämäärää: etsimään
muinaista asetta maailman äärestä. Eteläisessä Dagoskassa Glokta, rampa
kiduttaja, on uransa petollisimpien haasteiden edessä. Pohjoisen rajoilla taas
Bethod joukkoineen on sotaretkellä kohti Anglantia, ja kruununprinssi Ladisla
on ilokseen saanut tilausuuden todistaa olevansa suuri sota sankari. Ennen
hirttämistä on Ensimmäinen laki -trilogian toinen osa, jossa juonien vyyhti
kiristyy entisestään.
Olin
odottamattomasti kaivannut näitä hahmoja. Tykkäsin erityisesti Logenin ja
Ferron orastavasta suhteesta. Kumpikaan raukka ei vain osaa puhua tunteistaan,
joten orastavaksi se taitaa jäädäkin. Pidin myös siitä, miten Jezalin hahmo oli
kirjoitettu kasvamaan henkisesti. West oli myös saanut mielenkiintoisen
tarinan. Selviääköhän koskaan kenellekään, joka siitä välittäisi, että hän
tappoi Ladislan? Ja Cathil ei valinnutkaan West-parkaa, koska tämä oli hänelle
liian vihainen. Gloktaan en ole vieläkään erityisen kiintynyt, mutta Vitari,
Severard ja Kuura ovat kiinnostavia. Lisäksi koko Dagoskan sotku oli
mielenkiintoinen poliittinen peli. Nautin kirjasta kovasti eikä se ainakaan
pettänyt odotuksia. Etenkin Logenista ja Ferrosta sekä Westistä olisin lukenut
mielelläni enemmänkin.
Merten
gorilla kertoja on Sally Jones, pienen rahtilaiva Hudson Queenin koneenkäyttäjä
– ja gorilla. Kun Sally Jones ja hänen Pomonsa, suomalaiskapteeni Henry
Koskela, saavat lastikeikan Portugalissa, kaksikko huomaa joutuneensa mukaan
hämäriin salakuljetusbisneksiin. Pian Koskela tuomitaan syyttömänä Alphonse
Morro -nimisen miehen murhasta ja koko Lissabon jahtaa ”murhaajan apinaa”.
Uskollinen Sally Jones päättää todistaa kaikille, että Pomo on syytön. Siitä
alkaa seikkailu, joka vie neuvokkaan gorillan Lissabonin sataman hämyisistä
kortteleista maailman merille ja kaukomaille asti. Jakob Wegeliuksen teos on
Pohjoismaiden parhaaksi valittu hieno tarina salaisuuksista, ystävyydestä,
toivosta ja anteeksiannosta.
Pidin
kovasti tarinasta ja Sally Jonesista. Välillä kyllä ihmettelin, miksi Sally ei
vain kirjoittanut monimutkaisempia ajatuskulkujaan paperille, sen sijaan, että
vain nyökkäili tai kohautteli harteitaan. Ainakin Ana ja signor Fidardo
tiesivät hänen osaavan kirjoittaa eikä missään myöskään mainittu etteikö Sally
olisi voinut käyttää kynää. Alphonse Morron ja Elisan tarina oli kaunis.
Liikuttavaa, että hän lähetti rahaa haudanhoitoon. Kukaan ei muuten koskaan
tuntunut erityisemmin pelkäävän Sally Jonesia sen takia, että tämä oli gorilla,
mikä oli aika yllättävää. Tykkäsin Anan laulajanurasta ja signor Fidardon
soitinrakennusverstaasta. Bhapurin maharadza oli hauska ja piikittelevä kuvaus
itämaisesta hallitsijasta.
Varakkaan
kartanonomistaja herra Woodhousen lemmikkitytär Emma on älykäs, sievä ja
hemmoteltu nuori nainen. Hän on päättänyt lujasti torjua kaikki
avioliittoansat, joita hänen tielleen viritetään. Sen sijaan hän punoo
toimeliaassa päässään lakkaamatta juonia ystäviensä lemmenasioiden
järjestämiseksi. Ennen pitkää Emma kuitenkin huomaa, että hänen hyvää
tarkoittavat järjestelynsä aiheuttavat kokonaisen väärinkäsitysten ja
rakkaussurujen kaaoksen ja mikä katalinta, hän tarttuu itse rakkauden
pauloihin. Jane Austen on maailman hauskimpia klassikoita. Hänen kuvauksensa
1700-luvun lopun englantilaisesta vallasväestä ja pikku kylien originelleista vetoavat
lukijoiden huumorintajuun sukupolvesta toiseen. Hänen tyylinsä kodikkuus,
luonnollisuus ja viehkeys ovat säilyttäneet tehonsa lähes 200 vuoden ajan.
Arvostelin
Kersti Juvan Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Järki ja tunteet suomennoksia
suoriksi, jopa lakonisiksi, mutta kylläpä tätä Brotheruksen ilmeisesti
50-luvulla tehtyä käännöstä lukiessa tuli Juvaa ikävä. Korukielensä takia Emma
oli ajoittain hyvin raskaslukuinen. Emma itse on loppujen lopuksi aika
ärsyttävä tyyppi. Ensin herra Martin ei kelpaa Harrietin mieheksi, koska yhyy
byhyy sitten en enää voi olla hänen ystävänsä, koska luokkarajat ja viimeksi
sitten se onkin ihan hyvä liitto, kun ei me nyt enää olla niin läheisiä
kavereita joka tapauksessa. Pidin kirjan miestyypeistä herra Eltonista,
Frankistä, herra Knightleystä ja tietysti Emman isästä herra Woodhousesta. Romaanina
kokonaisuudessaan aika erilainen kuin Y&e ja J&t.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti