Osoittaa meitä sormellaan (Aina on liian kauan 17. luku)

 Moikka!

Aamulla he söivät ja lähtivät sitten yhdessä ulos. Tai oikeammin Milla ajoi heidät kaupungin toisella puolella sijaitsevaan liikuntapuistoon. Alue oli metsäinen ja niin aikaisin siellä ei ollut vielä juuri ketään. He olivat kävelleet lenkkipolulla jonkin matkaa, kun heitä vastaan tuli mustaan huppariin ja kummallisiin suoriin housuihin pukeutunut mies. 

Tyyppi pysähtyi heidän eteensä niin, että heidänkin oli pakko pysähtyä. ”Olisi kannattanut pysyä kotona”, hän sähähti ja työnsi käden uhkaavasti taskuunsa. 

Daniel siirtyi vaistomaisesti Millan eteen. 

”En minä aio ampua, typerä poika. Kehotan ystävällisesti teitä vain lopettamaan kaivelun. Nemo ei ehdi suojella teitä joka käänteessä.” 

Mies veti kämmenensä taskusta, esitti painavansa liipaisimesta ja häipyi sitten kalppien täysin maastoon sopimattomissa vaatteissaan.

Milla sai suunsa auki ensimmäisenä. ”Mitäköhän helvettiä?!” Kirous tuli ulos aika onnettomana äännähdyksenä. 

Daniel astahti hänen luokseen ja painoi kätensä olkapäälle. ”Oletko kunnossa?” 

”Kunnossa? Multako sä, saatana, kysyt et oonko kunnos? Jätkä hyppää ite todennäkösen asemiehen eteen ja on huolissaan mun kunnosta.” Millan piti vetää henkeä, sillä kaikki äsken jähmeänä ollut adrenaliini tunki nyt sydämeen, joka sykki kuin sprintin jäljiltä. 

Daniel kietaisi hänet kainaloonsa. ”Rauhoitu. Minulla ei ole hätää. Säikähdin kyllä vähän.” 

Milla yritti vaistomaisesti riistäytyä irti, vaikkei siinä ollut mitään järkeä. Daniel vastasi löysäämällä pikkuisen otettaan ja hän sai itsensä takaisin kontrolliin. ”Helvetin helvetti”, hän onnistui sokeltamaan.

He olivat hiljaa pari minuuttia ja polun mutkasta ilmaantunut vaunulenkkeilijä mulkaisi heitä oudoksuen. Daniel irrotti kätensä kokonaan, mutta mulkaisi Millan yllätykseksi naisen selkää yhtä rumasti takaisin. He astelivat pari sataa metriä eteenpäin, mutta ulkoilu ei enää huvittanut kumpaakaan. Niinpä he talsivat yksissä tuumin takaisin autolle. 

”Pystytkö sinä ajamaan?” Daniel tiedusteli lempeästi, kun he istuivat pikkucorsassa. 

”Joo, ei täs mitään.” Milla käynnisti auton tyynesti ja he pääsivät turvallisesti kotiin. 

”Miten sä voit olla, ku viilipytty?” Milla kysyi käperryttyään tuttuun sohvannurkkaan. Oli ikävä myöntää, mutta hän halusi olla siinä koko loppupäivän. 

Daniel tuli hänen viereensä. ”Olen pelastanut pari ystävääni tuollaisista tilanteista. Tosin silloin kyllä tiesin, että vastapuoli löisi taatusti, se kun tapasi olla aika raivoissaan.”

Milla halasi jalkojaan. ”Mut lyöntiin ei kuole!” hän protestoi. 

”Milla, minä toimin intuition varassa! Pupu meni pöksyyn heti, kun tajusin, että hänellä voi olla joku ase.” 

”Sä jäit paikalles.” 

”Koska minulle on opetettu, että herrasmiehet suojelevat naisia.” 

Milla tuijotti Danielia hetken ja ojentautui sitten spontaanisti halaamaan tätä. ”Kiitos”, hän mumisi miehen olkaa vasten. 

Daniel silitti hänen selkäänsä ja antoi käden käydä koskettamassa niskahiuksiakin. Ovikellon soitto ravisti heidät todellisuuteen. 

”Minä voin mennä avaamaan.” Daniel ei kuitenkaan yrittänyt lähteä mihinkään, pikemmin hän yritti pidätellä Millaa paikallaan. 

Kello soi uudestaan vihaisemmin. ”Se on Jenniina, joka rinkuttaa ärsyyntyneenä, ku en avaa. Voin mennä kattoo iha turvallisesti.” Milla nousi suoden Danielille pehmeän hymyn, jollaista ei uskonut aiemmin koskaan suoneensa kenellekään.

Portaalla ei suinkaan seisonut Jenniina vaan hermostuneen näköinen Nemo. ”Kylläpä kesti!” Hän oli jo liukumassa Millan ohi sisään, kun pysähtyi. ”Keskeytinkö jotain?” 

”Meidän päivämme. Mutta eihän se sinua haitannut viimekään kerralla”, Daniel tuhahti eteisen seinään nojaten. 

”Ajattelin vain, kun tuoksuit niin vahvasti Danielilta.” Nemo virnisti Millalle jatkaessaan matkaa keittiöön. 

Millan leuka tipahti auki ja kun hän käänsi katseensa Danieliin, tämän ilme oli samanlainen. Nemo oli ottanut vanhan paikkansa pöydästä ja taputteli sormiaan sen pintaan kärsimättömästi. ”Minä tulin varoittamaan teitä…” hän aloitti, kun hänen yleisönsä oli istunut paikalleen. 

”Ai, hullusta mustahupparisesta uhkailijasta, vai? Varotus tulee tosi ajoissa, nyt voidaan varautuu, ku se iskee seuraavan kerran”, Milla tiuskaisi.

”Onko Salem jo näyttäytynyt teille?” Nemo kuulosti aidosti huolestuneelta. 

Milla irvisti leveästi. ”Eipä se itteensä esitelly. Helvetin oudot housut sillä oli.” 

”Ja siniset silmät. Kirkkaansiniset”, Daniel lisäsi. 

Milla vilkaisi Danielia kuin kysyäkseen mistä tämä tiesi, mutta tajusi sitten, että Daniel oli tuijottanut uhkaajaa silmiin ainakin minuutin. 

”Kuulostaa Salemilta”, Nemo murahti nyökäten. ”En arvannut, että hän ilmestyisi näin nopeasti.” 

”Se käski lopettaa Danielin jutun tutkimisen”, Milla jatkoi. 

”Samaa hän marisi minullekin. Olen tullut siihen tulokseen, että hänen jengillään on joku intressi suojella Danielin tappajaa”, Nemo sanoi mietteliäästi. Hän otti takkinsa rintataskusta pienen muistilehtiön ja alkoi lukea pientä tekstausta.

”Lukeeko siellä, että perheeni kuvittelee minun tehneen itsemurhan? Sen me olemme nimittäin saaneet selville”, Daniel tiukkasi. 

Nemo nosti katseensa. ”Niin. Pahoittelen sydämestäni. Arvelin, ettet olisi ollut kovin vastaanottavainen tiedolle ensitapaamisella, joten en kertonut siitä.” 

Daniel puri poskeensa, jottei hän päästäisi ulos itselleenkin tuntematonta tunteenpurkausta. 

Milla toi kätensä miehen reidelle pöydän alla. ”Mitä se Salem kuvittelee meidän saaneen selville? Jos sä tiesit tost itsemurhajutust, niin seki tietää. Eikä se auta ketään meist yhtään eteenpäin.” 

Nemo huokasi väsyneesti. ”Luulen, että he tietävät, että Daniel pystyy tunnistamaan murhaajan jollain tavalla. Scriptorin tiedot he ovat ainakin omineet, hänen yhteistyökyvyttömyytensä johtui siitä, ettei hänellä ole enää sinun `kansioitasi`”, hän sanoi osoittaen viimeiset sanat Danielille.

”Minä pystynkin. Muistin, että hän puhui minulle ennen puukotusta.” Daniel oli tarttunut Millan sormiin ja puristi niitä. 

Nemo näytti siltä, että hänen silmiensä alle oli juuri tullut yksi nukkumaton yö lisää. ”Sanokaa nyt edes, että olette jo naimisissa. Parantaisi mielialaa kummasti.” 

Millä pyöräytti silmiään, vaikka tunsikin pientä myötätuntoa. ”Laitettiin hakemukset vetämään. Kyl sä tiedät, ettei paris päiväs oo mahollist mennä vihille.” 

Nemo nyökkäsi ja hänen silmän vinkkauksessaan oli aitoa pilkettä. ”Mukava kuulla. Ja kaikesta päätellen olette asiasta hyvässä yhteisymmärryksessä.” 

Daniel punastui jälleen esiin tullutta vihjausta. ”Voivatko enkelit oikeasti haistaa… ym… no, teidäthän?” Nemo purskahti nauruun. ”Aluksikaan herra Willoughby, minä en ole enkeli vaan henkinen olento. Jos tarkoitit voimmeko haistaa synnin, niin emme. Tuoksu kertoo vain läheisyydestä. Jää itsemme tehtäväksi aiempien tietojemme perusteella päätellä, onko kyse pelkästä halauksesta vai nukkuivatko tuoksujen kantajat vasta äsken alastomat vartalot toisiinsa kietoutuneina.”

Daniel ei selvästikään osannut päättää näyttäisikö helpottuneelta vai ei. Milla päätti ottaa puheenvuoron. ”Tarkottaako tää siis, et kaikki teist ei automaattisesti oo hyvän puolel? Salemkin on vissiin henkinen olento.” 

Nemo hymyily haikeasti. ”Terävää päättelyä jälleen neiti Vesenterä. Tosin Salem on yhden puolen miehiä, mikä on meille luonnotonta. Minun olisi oikeastaan aika lähteä. Yritän pitää Salemin häiritsemässä vain itseäni.” Hän nousi, pujotti kengät jalkaansa eteisessä ja lähti ennen kuin Milla ja Daniel ehtivät sanoa vastaan.

”Tarkoittiko hän, että on joskus itsekin ollut sillä toisella puolella?” Daniel kysyi hiljaa. 

Milla naksautti selkänsä pari kertaa tuolin avulla vetreyttääkseen sitä. ”Ilmeisesti. Mut nyt se on meidän puolella. Mä uskon ainakin.” Sillä kertaa hän todella toivoi, että usko muuttaisi asioita todeksi.

-Roona-