Heippa!
”Ihminen
on salaisuus. Jos koko elämäsi ratkot tuota salaisuutta, älä sano käyttäneesi
aikaa hukkaan. Minä syvennyn tuohon salaisuuteen, sillä haluan olla ihminen.” Kirjoituksia
kellarista on viiltävä tutkielma yksinäisyydestä, raadollinen rakkaustarina,
hurja filosofinen julistus, modernin kirjallisuuden hämmentävä klassikko.
Kellariinsa eristäytyneenä kertoja käy vimmaista taisteluaan maailmaa vastaan.
Mies on ristiriitainen hahmo, joka suomii terävän ironisella otteella ihmisen
heikkouksia – myös omiaan. Dostojevskin varhainen klassikko on
tajunnanräjäyttävä romaani ja samalla se peruskivi, jonka varaa hänen myöhemmät
suuret teoksensa on rakennettu.
Olisinpa
toivonut, että jälkisanat olisivat olleet kirjan alussa alkusanoina. Ne
olisivat antaneet oikean orientaation ja taustan lukea etenkin teoksen
ensimmäistä Kellari-osaa. Nyt kauhistuin ja mietin, miten pystyn lukemaan koko
kirjan, jos se on kokonaan moista julistusta ja niinpä ensimmäinen osa tuli
lähinnä rämmittyä läpi. Toinen osa olikin proosallisempi ja sitä kautta
helpompi ja pidinkin siitä enemmän. Päähenkilö, kellarin asukas, oli hyvin
vimmainen ja kiivas. Hän on myös vihainen ja ainakin päällepäin katkera. Oliko
hän sitten oikeasti katkera jää varmaan jokaisen lukijan oman tulkinnan varaan.
Miksihän Apollon oli päähenkilön palvelijana, kun hän kerran oli myös räätäli?
Kai lisärahan vuoksi, mutta eikö siinä tapauksessa olisi kannattanut hommata
vähän rikkaampi isäntä.
Etelä ja
pohjoinen on neliosaisena julkaistavan Kotkasoturien tarun päätösosa. Huikea
seikkailu vie lukijan matkalle lähes tuhannen vuoden takaiseen Kiinaan,
pelottomien wulinin sankareiden, salaperäisiä oppeja vaalivien mestareiden,
miekkailijaneitojen ja taolaisten munkkien maailmaan. Guo Jingin ja Huang
Rongin rakkaus joutuu koetukselle, kun Guo Jing kutsutaan takaisin Mongoliaan
palvelemaan Tsingis-kaanin joukoissa. Lopulta on kuitenkin edessä vaikea
valinnan hetki: jäädäkö pohjoiseen vai palatako vanhempien kotiseudulle
eteläiseen Kiinaan. Myös Huavuoren suuren voimainmittelön aika lähestyy, eikä
Ouyang Feng aio antaa periksi ennen kuin Yhdeksän yinin totuuden salaisuudet
ovat ratkenneet. Jin Yong on kiinalaisen wuxia-kirjallisuuden legenda.
Olen jo
kasvanut kiinni tähän sarjaan ja sen tyylikin tuntuu tutulta ja kotoisalta.
Mongolien osuuksia on aina hauska mielessään verrata Conn Igguldenin
Valloittaja-sarjaan. Muistaakseni siinä Khojin ei ollut yhtä suuri suosikki
isänsä silmissä, Kotkasoturien tarussa hän määräilee jo veljiäänkin. Guo Jing
ja Huang Rong ovat suloinen pari. Guo Jingin saarna ei ehkä ehtinyt
vaikuttamaan Tsingis-kaanin, mutta hänen poikansa ja pojanpoikansa jo säästivät
kaupunkeja ja asuivat niissä itsekin. Ouyang Feng sai kyllä ansionsa mukaan.
Mielenkiintoista nähdä palaako hänen järkensä jatkossa. Pidän edelleen siitä,
että kaikki kunnioittavat toisiaan (tai ainakin toistensa taistelutaitoja)
hyvin suuristakin mielipide-eroista huolimatta. Jään innolla odottamaan
Kotka-trilogian seuraavia osia.
Raivoisa
ja loistelias jälkikolonialistisen maagisen realismin mestariteos Saatanalliset
säkeet ei jätä ketään kylmäksi. Kun lentokone räjähtää pirstaleiksi Englannin
kanaalin yllä, mereen putoaa kaksi näyttelijää. Kuin ihmeen kaupalle he
selviävät pudotuksesta hengissä, vaikkakin he yhtäkkiä huomaavat, että Gibreel
on saanut itselleen sädekehän ja Saladin taakakseen sarventyngät… Vuosituhannet
kattavassa huikeassa kertomuksessa uskontojen synnyt ja siirtolaisuuden
ongelmat sekoittuvat unten maailmaan sekä ihmiselämän alituiseen
problematiikkaan, rakkauteen ja kuolemaan. Teoksen näyttämönä toimii koko
mystinen maailmankaikkeus.
Olipas
aikamoinen teos. Alkuun ehkä vähän vaikea lukea, mutta kun tyyliin tottui,
lukeminenkin helpottui. Jos joskus on hankala ymmärtää, miksi jokin kirja on
kovin kontroversaali, niin Saatanallisten säkeiden kohdalla kyllä ei. Rushdie
kuvailee profeetta Muhammedia ja tämän enkeli Gabrielilta saamia näkyjä
(käytännössä Koraanin sisältöä). Kuvailu on korkeakirjallisessa mielessä
viihteellistä eikä liene ollut vanhoillisten muslimien mieleen (ja tuskinpa
erityisesti liberaalienkaan). Saladin ja Gibreel olivat aika outo parivaljakko.
Pidin Alleluia Conesta lättäjalkoineen (pystyin samaistumaan jonkin verran,
vaikka Allie oli epäilemättä ollut kateellinen minun vielä varsin korkeista
jalkaholveistani).
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti