Mietteitä kirjasta CIV: Kirjojen tytär, Nokisen tomumajan arvoitus ja Kutsu minua nimelläsi

 Heippa!

Maaginen kirjasto. Katala juoni. Arvoituksellinen velho. Elisabeth on kasvanut pienestä pitäen suuressa kirjastossa, hyllyiltään kuiskailevien ja rautakahleitaan kalistelevien loitsukirjojen ympäröimänä. Hän on aina tiennyt, että velhot ovat pahoja ja taikuus vaarallista. Kun joku vapauttaa kirjaston vaarallisimman kirjan ja sabotaasi tekee Elisabethista pääepäillyn, hänet kiidätetään pääkaupunkiin tuomiolle. Elisabethin on laitettava kaikki toivonsa kahteen epätodennäköiseen liittolaiseen: velho Nathaniel Thorniin ja tämän salaperäiseen palvelijaan Silasiin. Pian hän on keskellä vuosisatoja vanhaa juonta, joka uhkaa syöstä kirjastot ja niiden mukana koko maailman turmioon. Romaanin on kirjoittanut Margaret Rogerson.

Tarina oli jollakin tavalla kliseinen, mutta silti tuttuudessaan aika mukava. Olisin halunnut tietää enemmän kirjailijan käsityksestä demoneista. Voivatko demonit ylipäänsä hillitä nälkäänsä? Toivon, että voivat, koska en haluaisi Silasin olevan vain plot convenience, sillä hän oli niin hyvä hahmo. Mielenkiintoinen ja salaperäinen. Minusta oli raikasta, ettei Elisabethin kauneutta (tai rumuutta/poikamaisuutta) erityisesti korostettu, vaikka taisi hän lopulta varsin kaunis ollakin, vaikka olikin tytöksi pitkä. Innokkaana lukijana sydäntäni lämmitti ajatus siitä, että kirjat kykenisivät kuiskailemaan ja kommunikoimaan keskenäänkin esimerkiksi sivuja kahisuttamalla. Todella ihania mielikuvia.

Karkotettu! Näin kohta 12-vuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce suree kohtaloaa merimatkalla Kanadaan Miss Bodycoten tyttökouluun. Asiaa ei auta, vaikka isä ja Felicity-täti ovat selittäneet koulutuksen kuuluvan suvun perinteisiin, olihan Harriet-äitikin käynyt samaa koulua. Yhtä kaikki, Flavia on omasta mielestään kuin matkalla rangaistusvankilaan. Vaan minkä lahjan kohtalo tarjoaakaan! Aurinko ei ole vielä edes ehtinyt nousta ensimmäisen koulupäivän aamuna, kun Flavian jalkojen juureen laskeutuu hiiltynyt ja muumioitunut ruumis. Uusien oppiaineiden, opettajien ja koulutovereiden pyörteissä Flavia ei metsästä ainoastaan uhrin henkilöllisyyttä ja kuolinaikaa vaan myös epäiltyjä, motiiveja ja keinoja.

Oikeastaan kaikkein eniten minua jää kirjassa harmittamaan, ettei Flavia lopulta jää Bodycoteen kuin tämän yhden osan ajaksi. Olisin mielelläni kuullut enemmän, mitä hänelle ja muille valituille tytöille opetettiin ja toisaalta myös ihan tavallisista oppiaineista. Ruumis sinänsä oli oikeastaan sivupolku pääjuonessa, intohimorikos. (Flavia on muuten jo kaksitoista ja saanee pian intohimorikokselle aivan uusia ulottuvuuksia, vaikka on toistaiseksi vielä ihastuttavan viaton niissä asioissa.) Flavian koulukavereista kukaan ei jäänyt erityisesti mieleen, se oli kenties tarkoituskin, kaukaisiksi he taisivat jäädä Flaviallekin. Rainsmithit olivat melkoinen pariskunta. Ihan kelpo osa sarjan jatkeeksi.

Seitsemäntoistavuotias Elio on tottunut siihen, että joka kesä hänen perheensä tarjoaa italialaisesta merenrantahuvilastaan vuokrahuoneen amerikkalaiselle jatko-opiskelijalle. Kesällä 1987 taloon saapuu rento ja hurmaava Oliver, ja ujon Elion maailma järkkyy. Aurinkoinen Italia, ensirakkauden huuma, säkenöivä äly ja riipaiseva pettymys tekevät romaanista välittömästi klassikon, yhden aikamme suurimmista rakkaustarinoista.

Olen täällä lukemisen jälkeen tunnemyrskyssä kaikkein eniten järkyttynyt varmasti siitä, kuinka samaistuttava Elio on. Muistan Ylen Kirja vs. leffa -podcastissa arvostellun, että Elio on liian sivistynyt ikäisekseen. Mutta jos minulla olisi ollut samat vanhemmat ja sama kasvuympäristö kuin Eliolla niin olisin varmasti ollut vielä rasittavampi kuin Elio. (Haydenia en osaisi kyllä nuotintaa kaikesta huolimatta, mutta olisin sitäkin ärsyttävämpi, kun olisin tankannut teoreettista tietoa tämän virheen peittääkseni.) Kaikki nuoruuden kipuilu, pohdinnat siitä kuka olen ja haluan olla ja sitten vielä tuo pahuksellinen Oliver, joka röyhkeästi tunkeutuu jokaiseen ajatukseen, vaikka on tietyissä asioissa aivan yhtä ujo kuin Elio itse. Pidin kirjasta valtavasti ja suosittelen lämpimästi eteenpäin.

-Roona-