Heippa!
Sam
Taylor-Johnson on ohjannut elämäkertaelokuvan Amy Winehousesta. Pääosissa
näyttelevät Marisa Abela (Amy), Jack O´Connell (Blake, Amyn mies), Eddie Marsan
(Mitch Winehouse, Amyn isä), Lesley Manville (Cynthia Winehouse, Amyn isoäiti),
Sam Buchanan (Nick, Amyn manageri) ja Ansu Kabia (Raye Cosbert, Amyn myöhempi
manageri).
En
seurannut Amyn uraa kovin tarkasti, joten leffassa oli paljon yllätyksiä. Jo
heti alussa tuli selväksi, että mummi – Nan – oli hänelle suuri innoituksen
lähde. Leffa-Amy kutsuukin häntä tyyli-ikonikseen. (Jatkossa puhun kaikista
henkilöistä – ja arvostelen heitä – hahmoina, en siis ota kantaa todellisten
ihmisten tekoihin tai muuhun.) Nan oli myös laulaja ja ilmeisesti varsin
menestynyt, koska oli esiintynyt samoissa paikoissa kuin Tony Bennett ja Ella
Fitzgerald ja oletettavasti samaan aikaankin. Minusta tuntui myös, että Nan on
huomannut Amyn ongelmat alkoholin kanssa jo varhain, hän ottaa tältä
viinipullon pois heti alussa ja antaa sen sijaan palan suklaakakkua.
En
tiennyt, että Amy oli juutalainen. Ei se toki leffassakaan paljon näkynyt,
muutaman kerran taidettiin viitata siihen, että tulevan aviomiehen oli ehkä
suotavaa olla myös juutalainen. Olin olettanut, ettei perheen perustaminen
kiinnostanut häntä, mutta selvästi hän olisi halunnut lapsia ja aviomiehen
tietysti mukana. Amy vaikutti luonteeltaan varsin tuliselta ja suorapuheiselta
ja hyvin vahvasti tunneihmiseltä, mitä kenties käsikirjoittaja on tahtonutkin
korostaa. Näytti siltä, että Amyn mielestä lopulta suurin syy mennä
vieroitushoitoon olivat huumeet eikä suinkaan alkoholi, vaikka hän ilmeisesti
pääsi eroon siitäkin. Hän kuitenkin joi holtittomasti ja oli ilmeisen usein
kaatokännissä. En tiedä oliko isästä tehty tässä enemmän hyvis kuin hän
todellisuudessa oli, mutta kyllä hän tässäkin suhtautui aika huolettomasti
nuoren tyttärensä viinalla läträykseen.
Minusta
tuo levy-yhtiön kanssa kipuilu oli esitetty kivan kriittisesti. Lafkan porukkaa
ei suoraan maalattu piruiksi, jotka väkisin halusivat panna Amyn johonkin
muottiin. Toki sieltä tuli verhoillumpia soraääniä siitä, kuinka pitäisi olla
vähemmän kulmikas, mutta siitä juuri pidin. Olin luullut, että Blake oli
sekaantunut jotenkin myös Amyn uraan, mutta oli varmasti ihan riittävää, että
he sekoilivat yhdessä yksityiselämässä. Ymmärrän kyllä Amyn ahdistuksen
paparazzeista, jotka odottavat hänen kotinsa ulkopuolella vain saadakseen
jotain kuvattavaa.
Marisa
Abela on omaksunut hyvin Amyn maneerit ja laulaakin hienosti. Häntä on
kuitenkin joissakin kohtauksissa ohjattu hieman hassusti tai hän on itse tehnyt
erikoisia valintoja. Ylipäänsä elokuva jää hieman kädenlämpöiseksi. Viime
vuosina on tullut paljon muusikkoelämäkertoja, joissa päihteiden käyttö ja
perheväkivalta tuodaan esiin, ei mässäilevästi, mutta kuitenkin vakavasti.
Tässä on selvästi säästelty Back to Blackin kohdalla, todelliset aallonpohjat
jäävät katsojalta näkemättä. Asiassa on ehkä ajateltu perhettä, joka
luonnollisesti jatkaa elämäänsä edelleen.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti