Lempikahvisi sulle sekoitan, osat 13-15

 Moikka!

13. (250) 

Nat ja Bruce olivat kutsuneet Lokin syömään ja hän istuikin baarijakkaralla haistellen bolognesen täyteläistä tuoksua. Bruce oli hellan edessä ja Nat suikkasi suukon tämän niskaan tullessaan vessasta. 

”Näytätpä sinä mietteliäältä”, hän totesi Lokille vallatessaan viereisen jakkaran. 

”Olenko minä sinusta ihana?” Loki kysyi. 

Nat puhahti ja oli jo vastaamassa jotain ironista, mutta Bruce ehti ensin. ”Tietenkin me pidämme sinusta”, hän sanoi diplomaattisesti. 

Loki raapi otsaansa kyynärpäät pöydällä. ”Miten minä voin olla Thorista ihana, kun en ole sitä ystävienikään mielestä?” 

Natille tuli yhtäkkisiä nielemisvaikeuksia juomansa kanssa. ”Peruutapas vähän. Oletko sinä puhunut kahvilan Thorin kanssa?” hän kysyi rykien. 

Loki kohautti harteitaan. ”Me olimme ulkona eilen.” 

Bruce kääntyi hymyillen. ”Sehän on hienoa!” 

Nat tarttui Lokin olkapäähän. ”Ja hänkö sanoi, että sinä olet ihana?” 

”Lähetti jälkeenpäin viestin, jossa luki niin. Varmaan se johtui siitä, että suutelin häntä.” 

Se oli Lokista looginen päätelmä, mutta Nat ja Bruce tuijottivat häntä suu auki. 

”Sinä suutelit häntä”, Nat kirahti epäuskoisesti. 

”Niinhän minä sanoin. Sitä paitsi se oli vain kevyt pusu.” 

Nyt Lokia ravisteltiin. ”Mutta sinä, joka et KOSKAAN suutele ketään paitsi humalassa?” 

Loki irvisti. ”Minä voinkin varmaan lähteä, kun minun sydämen purkamiselleni vain nauretaan”, hän sanoi loukkaantuneesti ja nousi. 

Nat kiersi kätensä halauksenomaisesti hänen ympärilleen. ”Ei sinun tarvitse. Kerro kuitenkin joko olette sopineet uudet treffit?” 

Loki nojasi toisella kädellään jakkaraan. ”Ei…” 

”No sitten kännykkä esiin ja pyydät hänet mukaan siihen paikkaan, jossa käyt aina juoksemassa. Olet joka tapauksessa menossa viikonloppuna.” 

Loki oli vastahakoinen, mutta kun Brucekin kannusti, hän kirjoitti viestin jääden odottamaan vastausta. Sillä välin he istuivat pöytään syömään.

 

14. (200) 

Thor oli vetänyt päälleen parhaimmat verryttelyhousunsa. Ja sen urheilupaidan, jossa moni tyttö oli sanonut hänen näyttävän hyvältä. Häntä harmitti, ettei ollut koskaan tullut kysyneeksi erityisesti keneltäkään mieheltä, mutta ehkä Loki pitäisi siitä kumminkin. Mies haki hänet sovitusta paikasta tyylikkäällä menopelillä. 

”Vertaisvuokrattu”, Loki vastasi hänen kehuessaan hienoa autoa. He ajelivat hetken hiljaisuudessa. 

”Haluatko juosta vai patikoida mieluummin?” Loki tiedusteli sitten. 

Thorin sydän läikähti sille, miltä miehen ääni kuulosti, vaikka hän ei aivan osannut määrittää sävyä. ”Kyllä juokseminen minulle sopii.” 

Kapeille huulille vilahti hetkeksi leikittelevä hymy. ”Mahdatkohan pysyä perässäni?” 

Thorin oma suu kaareutui korviin ulottuvaan virneeseen hänen nyökätessään. He saapuivat perille kukkuloille, joilla Loki tapasi käydä. Samalla, kun he hölkkäsivät, Loki kertoili kohdista, joita he ohittivat. Thor ei tohtinut keskeyttää, vaikka olisi halunnutkin, sillä hän sai kuulla jotain henkilökohtaista. Tuossa Loki oli kerran nyrjäyttänyt nilkkansa ja tuossa katsellut ohi juoksevaa kettua. He olivat lähes lenkin lopussa Lokin pysähtyessä ihailemaan maisemia kallionkielekkeeltä. 

”Mukavaa, että tulimme tänne”, Thor sanoi astuen hänen viereensä. 

”Niin. Minä taisin puhua sinut pyörryksiin”, Loki huokasi ajatukset muualla. 

Thor tarttui varovasti hänen käteensä. ”Et puhunut. Minä pidän sinusta kovasti.” 

Loki käänsi silmänsä häneen. ”Pusu?” 

Thor hymyili. ”Ei tarvitse, tämä riittää oikein hyvin.” 

He kävelivät lopun matkaa autolle ja ajoivat kotiin.

 

15. (200) 

Jatkossa Loki kävi Sorellasissa entistä useammin. Ruthille tämän hyöty oli plus miinus nolla: Loki toi enemmän rahaa, mutta Thorilta kului mieheen jumittamiseen aikaa, jonka olisi voinut kuluttaa palvelemalla muita asiakkaista. Loki huomasi, että Ruthia ärsytti vielä enemmän se, että nuoret naisasiakkaat huomasivat nyt Thorin olevan varattu. Hän mainitsi asiasta yksillä heidän lyhyistä treffeistään – hän piti ne tarkoituksella lyhyinä, jos kaikki päättyisikin ikävästi – ja Thor oli vastahakoisesti samaa mieltä. He sopivat, että Loki yrittäisi tulla aina lähellä Thorin vuorojen loppumisaikoja, jolloin hänestä olisi ehkä vähemmän häiriötä. Thor kutsui hänet käymään omassa pienessä poikamiesboksissaankin, vaikka Loki ei ollut vielä läheskään valmis kutsumaan tätä vastavierailulle omaan asuntoonsa. Toki kultatukka näki siitä vilauksen käydessään hakemassa Lokin sieltä pari kertaa illalliselle. 

Suudelmia vaihdettiin sitä enemmän mitä pitemmän aikaa he olivat olleet yhdessä; Loki oli huomannut vain alkaneensa käyttää mielessään sanaparia ´olla yhdessä´, kun Keskuspuistosta oli kulunut kolme kuukautta. Se oli pelottavaa, koska suhde tuntui vievän häntä eikä päinvastoin, toisaalta se oli ihanaa, koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän todella halusi vain antautua ihastuksen ja kenties rakkauden vietäväksi. Niinpä eräänä iltana hän antoi kontrollin mennä ja löysi itsensä istumasta Thorin sylistä syvään halaukseen uppoutuneena. 

”Ehkä kuitenkin odotetaan vielä, vai mitä?”, Thor kuiskasi hänelle lempeästi hymyillen.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CV: Sokean miehen puutarha, Taivaanrannan taa ja Agatha Christie – arvoituksellinen elämä

 Heippa!

Pakistanilaiset Jeo ja Mikal ovat kuin veljiä. He rakastavat samaa naista, Jeon vaimoa, kaunista Naheedia. Yhdysvallat on hyökännyt rajan toiselle puolelle Afganistaniin, ja nuorukaiset lähtevät auttamaan sodan uhreja. Sotiminen ja uskontokuntien ristiriidat niittävät surullista satoa. Rakkaus ja ihmisyys pilkistävät kuitenkin yllättävissä käänteissä valaen hentoa toivoa paremmasta. Afganistan näyttäytyy sotaherrojen ja terroristien johtama maana vailla oikeutta. Aslam seuraa Mikalia pakoa läpi maan ja antaa laajan kuvan sodasta, jonka kaikki osapuolet ovat leppymättömiä. Rohanin yöllinen puutarha loistaa toivoa samoin kuin hetket, joina Mikal suuntaa katseensa tähtiin.

Olen kirjasta niin vaikuttunut, etten tiedä osaanko sanoa siitä oikein mitään. En tule ehkä koskaan ymmärtämään islamin sotaisuutta, joka ponnistaa heimoperinnöstä ja uskonnon nuoruudesta. (Ja ei tämä toteamus ei pese pois sitä, että myös länsimaat Brittiläinen imperiumi ja Yhdysvallat etunenässä ovat sotkeneet tuon maailmankolkan asiat.) Aslam kuitenkin näyttää paljon islamin lempeää ja positiivisen hurskasta puolta. Naheedin ei lopulta tarvitse mennä uusiin naimisiin ikävän sulhasehdokkaan kanssa, kun Mikal ei ilmestykään enää kotiin. Rohan on kauan sitten sanoutunut irti ääriajattelusta ja nauttii kauniista puutarhastaan, vaikkei sitä enää näekään. Mikalin inhimillisyys amerikkalaissotilasta kohtaan, johon hänellä tietämättään on yhteys, on liikuttava.

Orpotyttö Anna elää Konstantinopolissa kohtalonvuonna 1453. Sulttaanin komentamat valloittajat ovat jo muurien alla, heidän joukossaan köyhä nuori Omeir. Nykypäivän Idahossa Seymour odottaa kirjastoon piilottamansa pommin räjähdystä samaan aikaan kun lapset harjoittelevat kirjaston yläkerrassa näytelmää. Konstance on nuori tyttö joka matkustaa Argos-avaruuslaivalla Maasta kohti ihmiskunnan uutta kotia. Kaikkia heitä yhdistää muinainen kertomus, kirjalöytö, toivo että tarinoiden voima kantaa. Anthony Doerrin Taivaanrannan taa on omistettu menneille, nykyisille ja tuleville kirjastonhoitajille. Se on lumoava ja armollinen matka kirjallisuuteen, maailmaan ja sydämiimme.

Pidin tästä kovasti, tämä oli eri tavalla pakahduttava kuin Kaikki se valo jota emme näe. Kaikkia henkilöhahmoa oli mielenkiintoista ja miellyttävää seurata, ainoana vierastin Argos-alusta ympäristönä. Zeno kuvaili Rexiä jotenkin niin kauniin ihastuneesti, että en heti ymmärtänyt heti ymmärtänyt heidän ikäeroaan (Rex oli vanhempi, ei ratkaisevasti, mutta kuitenkin jonkin verran). Siinäpä yksi syy lisää olla paljastamatta herkkiä tunteitaan. Annan tarina tuntui minusta kovin realistiselta, kenties siinä oli käytetty lähteenä historiallisia kuvauksia Konstantinopolin viimeisistä päivistä. Kolikon kääntöpuolena Omeirin osa oli fantasiallisempi. Tietysti olin hurjan kiinnostunut onko romaanissa mainittu Antonios Diogeneen Kukkupilvelä oikeasti olemassa. Vastaus on ei; joskin muista lähteistä tunnetaan Diogeneen kirja Thulen takaiset ihmeet, joka on Kukkupilvelän tapaan ollut myös matkakertomus.

Agatha Christien (1890-1976) elämä oli yhtä vaiheikas ja jännittävä kuin hänen kuuluisilla henkilöhahmoillaan neiti Marplella ja Hercule Poirot´lla. Rikosten kuningatar oli seikkailija, joka ei piitannut sovinnaisuudesta, niin viktoriaaninen kuin hänen taustansa olikin. Historioitsija Marie-Hélene Baylacin jännittävästi ja viihdyttävästi kirjoittama elämäkerta valaisee, miten kirjailijan elämä ja teokset kietoutuivat toisiinsa. Muun muassa Agatha Christie Business Papers -arkistolähteet tuovat uutta tietoa julkisuutta karttaneen kirjailijan arvoituksellisesta elämästä. Ensimmäisen avioliiton hajoaminen toisen naisen takia vuonna 1926 oli Agathalle kova isku. Hän katosi tietymättömiin kymmeneksi päiväksi koko Englannin etsiessä häntä. Agatha Christien toinen avioliitto häntä neljätoista vuotta nuoremman arkeologi Max Mallowanin kanssa muutti elämän suunnan. Christie vietti paljon aikaa Irakissa ja Syyriassa osallistuen kaivauksiin ja kirjoitti samalla suuren määrän salapoliisikirjallisuuden klassikoita.

Minusta tämä oli kiva ja helppolukuinen elämäkerta. Kirjoittaja ei suhtautunut Agathaan kovinkaan kriittisesti missään vaiheessa, ehkä kriittisyys oli enemmän semmoista hyväntahtoista naureskelua, että sellainen muorihan se dame Christie oli. Jotenkin tuli hyvä mieli, ettei nykyarkeologia toimi enää noin, että siirtomaaisännät menevät katsomaan, että mistä olisi kiva kaivaa ja sitten sovitaan paikallisen päällikön kanssa rahasta, että saadaan kaivaa. Enkä nyt yhtään väheksy, etteikö Max olisi valinnut ihan tieteenalan kannalta mielenkiintoisia paikkoja, joita muutkin halusivat myöhemmin tutkia. En kyllä ole koskaan ennen tämän kirjan lukemista pohtinut Agatha Christietä tarkemmin. Aika jännä, että hän suostui jättämään ensimmäisen aviomiehensä nimen taiteilijanimekseen ja Mary Westmacott -salanimi oli myös mielenkiintoinen uusi tieto.

- Roona -

Haaveilin kesästä kerran

Moikka!

Haaveilin kesästä kerran

kun talvi oli vielä

juhannuksena kukkivista puista

elokuisesta sadosta viljaa

 

Haaveilin lempeästä lämmöstä

ja virkistävistä sateista.

Haaveilin lehvästön suojasta

ja valkoisten terälehtien myrskystä.

 

Ja sinusta

voi, sinusta ennen kaikkea haaveilin

Kesän ruskettamista sääristä

pitkistä käsivarsista ympärilläni

 

Haaveilin kertomistasi tarinoista

keijujen hyppelystä sammaleilla

virvatulien välkkeestä suolla

metsänneitojen villistä tanssista

 

Olin kanssasi laiturilla

nousevan ukkosen alla

juoksimme suojaan mökkiin

ja sinä nauroit ja nauroit

 

Joimme yhdessä lähteestä

siitä, joka sijaitsi metsän keskellä

siitä, mistä eläimetkin joivat

ja tunsimme olevamme samanlaisia

 

Haaveilin kesästä kerran (jo toistamiseen)

kun pakkanen paukkui nurkissa

haaveilin sinusta ja kesästä

koska minulle olitte yksi ja sama

-Roona-

Elokuvissa LXXXVII: Challengers

Heippa!

Challegers on Luca Guadagninon ohjaama elokuva. Pääosissa näyttelevät Zendaya (Tashi Duncan), Mike Faist (Art Donaldson), Josh O´Connor (Patrick Zweig), Nada Despotovich (Tashin äiti) ja A. J. Lister (Lily, Tashin ja Artin tytär).

Tashi on tenniksen nouseva tähti, kunnes yliopistojen välisessä turnauksessa saatu polvivamma päättää kiidon. Ennen collegen alkua hän on kuitenkin ehtinyt tavata lahjakkaat ja samassa sisäoppilaitoksen asuntolahuoneessa kasvaneet pelaajat Artin ja Patrickin. Kummatkin ihastuvat kauniiseen, mutta vain tenniksestä kiinnostuneeseen Tashiin. Art aloittaa collegen Tashin tapaan Standfordissa, kun taas Patrick lähtee suoraan kiertämään ammattilaisturnauksia. Tashin ja Patrickin välillä kipinöi, mutta lopulta Tashin valinta kääntyy vammautumisen hetkellä vierellä olevaan ja mieleltään taipuvaisempaan Artiin. Hän onnistuukin valmentamaan tästä Open-turnauksia voittavan ilmiön. Valmennussuhde johtaa avioliittoon ja pieneen tyttäreen, mutta onko Tahsi sittenkään todella valinnut ystävysten ja kilpakumppanien väliltä?

Elokuva kiusoittelee päähenkilöiden keskeisellä seksuaalisella jännitteellä kuin sanoen, että tästä olisi hyvin voinut tulla kolmenkimppakin. Toisaalta Tashi taitaa kaikkein eniten toivoa näkevänsä omalta kannaltaan hyvin pelattua tennistä, kun taas Art haluaisi ehkä uran jälkeen tavallista perhe-elämää. Patrickin mahdollisesta bi-seksuaalisuudesta vihjaillaan (hän on ainakin selvästi kiinnostunut myös muista miehistä kuin Artista). Lopulta juoni kulminoituu siihen, ettei kumpikaan miehistyneistä pojista ajattele tenniksestä yhtä intohimoisesti kuin Tashi, jolle tennis on kaiken moraalin yläpuolella. Hän voi pakottaa miehensä jatkamaan uhkaamalla tätä jättämisellä ja panna tämän vastustajaa vastineeksi siitä, että tämä häviäisi ottelun tahallaan. Elokuvan nykyaika on Artin ja Patrickin välinen challeger-turnauksen ottelu, kaikki muu esitetään takaumina. Se sopii erinomaisesti kuvaamaan etenkin Tashin prioriteetteja. Lopulta on kyse vain ja ainoastaan tenniksestä.

Guadagninolla on taito ohjata nuoria näyttelijöitään, joskin minulle ennakkoon tutut Josh O´Connor ja Zendaya ovat muutenkin taitavia. Mike Faist on kiinnostava uusi tuttavuus. Myös avainkohdissa kiihtyvä ja elektroniseksi muuttuva musiikki oli hyvä lisä kohtauksiin. Muutaman hetken kestävä kokeilu katsella ottelua tennispallon näkökulmasta on hauska ja sopiva. Pidin tästä elokuvasta paljon ja voin lämpimästi suositella sitä muillekin.

-Roona-