Mietteitä kirjasta CV: Sokean miehen puutarha, Taivaanrannan taa ja Agatha Christie – arvoituksellinen elämä

 Heippa!

Pakistanilaiset Jeo ja Mikal ovat kuin veljiä. He rakastavat samaa naista, Jeon vaimoa, kaunista Naheedia. Yhdysvallat on hyökännyt rajan toiselle puolelle Afganistaniin, ja nuorukaiset lähtevät auttamaan sodan uhreja. Sotiminen ja uskontokuntien ristiriidat niittävät surullista satoa. Rakkaus ja ihmisyys pilkistävät kuitenkin yllättävissä käänteissä valaen hentoa toivoa paremmasta. Afganistan näyttäytyy sotaherrojen ja terroristien johtama maana vailla oikeutta. Aslam seuraa Mikalia pakoa läpi maan ja antaa laajan kuvan sodasta, jonka kaikki osapuolet ovat leppymättömiä. Rohanin yöllinen puutarha loistaa toivoa samoin kuin hetket, joina Mikal suuntaa katseensa tähtiin.

Olen kirjasta niin vaikuttunut, etten tiedä osaanko sanoa siitä oikein mitään. En tule ehkä koskaan ymmärtämään islamin sotaisuutta, joka ponnistaa heimoperinnöstä ja uskonnon nuoruudesta. (Ja ei tämä toteamus ei pese pois sitä, että myös länsimaat Brittiläinen imperiumi ja Yhdysvallat etunenässä ovat sotkeneet tuon maailmankolkan asiat.) Aslam kuitenkin näyttää paljon islamin lempeää ja positiivisen hurskasta puolta. Naheedin ei lopulta tarvitse mennä uusiin naimisiin ikävän sulhasehdokkaan kanssa, kun Mikal ei ilmestykään enää kotiin. Rohan on kauan sitten sanoutunut irti ääriajattelusta ja nauttii kauniista puutarhastaan, vaikkei sitä enää näekään. Mikalin inhimillisyys amerikkalaissotilasta kohtaan, johon hänellä tietämättään on yhteys, on liikuttava.

Orpotyttö Anna elää Konstantinopolissa kohtalonvuonna 1453. Sulttaanin komentamat valloittajat ovat jo muurien alla, heidän joukossaan köyhä nuori Omeir. Nykypäivän Idahossa Seymour odottaa kirjastoon piilottamansa pommin räjähdystä samaan aikaan kun lapset harjoittelevat kirjaston yläkerrassa näytelmää. Konstance on nuori tyttö joka matkustaa Argos-avaruuslaivalla Maasta kohti ihmiskunnan uutta kotia. Kaikkia heitä yhdistää muinainen kertomus, kirjalöytö, toivo että tarinoiden voima kantaa. Anthony Doerrin Taivaanrannan taa on omistettu menneille, nykyisille ja tuleville kirjastonhoitajille. Se on lumoava ja armollinen matka kirjallisuuteen, maailmaan ja sydämiimme.

Pidin tästä kovasti, tämä oli eri tavalla pakahduttava kuin Kaikki se valo jota emme näe. Kaikkia henkilöhahmoa oli mielenkiintoista ja miellyttävää seurata, ainoana vierastin Argos-alusta ympäristönä. Zeno kuvaili Rexiä jotenkin niin kauniin ihastuneesti, että en heti ymmärtänyt heti ymmärtänyt heidän ikäeroaan (Rex oli vanhempi, ei ratkaisevasti, mutta kuitenkin jonkin verran). Siinäpä yksi syy lisää olla paljastamatta herkkiä tunteitaan. Annan tarina tuntui minusta kovin realistiselta, kenties siinä oli käytetty lähteenä historiallisia kuvauksia Konstantinopolin viimeisistä päivistä. Kolikon kääntöpuolena Omeirin osa oli fantasiallisempi. Tietysti olin hurjan kiinnostunut onko romaanissa mainittu Antonios Diogeneen Kukkupilvelä oikeasti olemassa. Vastaus on ei; joskin muista lähteistä tunnetaan Diogeneen kirja Thulen takaiset ihmeet, joka on Kukkupilvelän tapaan ollut myös matkakertomus.

Agatha Christien (1890-1976) elämä oli yhtä vaiheikas ja jännittävä kuin hänen kuuluisilla henkilöhahmoillaan neiti Marplella ja Hercule Poirot´lla. Rikosten kuningatar oli seikkailija, joka ei piitannut sovinnaisuudesta, niin viktoriaaninen kuin hänen taustansa olikin. Historioitsija Marie-Hélene Baylacin jännittävästi ja viihdyttävästi kirjoittama elämäkerta valaisee, miten kirjailijan elämä ja teokset kietoutuivat toisiinsa. Muun muassa Agatha Christie Business Papers -arkistolähteet tuovat uutta tietoa julkisuutta karttaneen kirjailijan arvoituksellisesta elämästä. Ensimmäisen avioliiton hajoaminen toisen naisen takia vuonna 1926 oli Agathalle kova isku. Hän katosi tietymättömiin kymmeneksi päiväksi koko Englannin etsiessä häntä. Agatha Christien toinen avioliitto häntä neljätoista vuotta nuoremman arkeologi Max Mallowanin kanssa muutti elämän suunnan. Christie vietti paljon aikaa Irakissa ja Syyriassa osallistuen kaivauksiin ja kirjoitti samalla suuren määrän salapoliisikirjallisuuden klassikoita.

Minusta tämä oli kiva ja helppolukuinen elämäkerta. Kirjoittaja ei suhtautunut Agathaan kovinkaan kriittisesti missään vaiheessa, ehkä kriittisyys oli enemmän semmoista hyväntahtoista naureskelua, että sellainen muorihan se dame Christie oli. Jotenkin tuli hyvä mieli, ettei nykyarkeologia toimi enää noin, että siirtomaaisännät menevät katsomaan, että mistä olisi kiva kaivaa ja sitten sovitaan paikallisen päällikön kanssa rahasta, että saadaan kaivaa. Enkä nyt yhtään väheksy, etteikö Max olisi valinnut ihan tieteenalan kannalta mielenkiintoisia paikkoja, joita muutkin halusivat myöhemmin tutkia. En kyllä ole koskaan ennen tämän kirjan lukemista pohtinut Agatha Christietä tarkemmin. Aika jännä, että hän suostui jättämään ensimmäisen aviomiehensä nimen taiteilijanimekseen ja Mary Westmacott -salanimi oli myös mielenkiintoinen uusi tieto.

- Roona -