Elokuvissa LXXXV: All of Us Strangers

 Heippa!

Andrew Haig on ohjannut ja käsikirjoittanut Taichi Yamadan romaaniin Strangers perustuvan elokuvan. Pääosissa näyttelevät Andrew Scott (Adam), Paul Mescal (Harry), Jamie Bell (Adamin isä) ja Claire Foy (Adamin äiti).

Adam on upouudessa, lähes tyhjässä kerrostalossa asuva käsikirjoittaja. Hän kamppailee edelleen vanhempiensa kuolemasta aiheutuvien muistojen kanssa, vaikka nämä tappaneesta autokolarista on jo 30 vuotta. Hän tutustuu sattumalta talon toiseen asukkaaseen, kuutoskerroksessa majailevaan Harryyn. Miesten välille syttyy suhde. Adam alkaa vierailla perheensä vanhalla kotitalolla, jossa vanhemmat yhä hänen kuvitelmissaan asuvat samanlaisina kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Isä ja äiti ottavat aikuistuneen poikansa avosylin vastaan, mutta aika on mennyt eteenpäin eikä yllätyksiltä ja suurilta tunteilta vältytä.

Miten luontevasti Bell, Foy ja Scott näyttelivätkään tilannetta, jossa tosielämässä kaikki ovat aikuisia, mutta silti yhtä pidetään edelleen lapsena. Tätä on jotenkin vaikea pukea sanoiksi, mutta voisi tuntua todella vaivaannuttavalta, kun aikuinen mies haluaa mennä vanhempiensa väliin nukkumaan, mutta jotenkin Foysta ja Bellistä huokuu se, että he ovat kartalla siitä, että tämä on heidän pieni poikansa, vaikka toisella tasolla tajuavatkin, että Adam on vuosikymmenien aikana kasvanut aikuiseksi. Minusta oli myös kivaa, että isä oli ok Adamin homouden suhteen ja oli arvellutkin jotain sen suuntaista, kun taas äiti vähän järkyttyi asiasta. Yleensähän tämä menee kliseisesti toisin päin, koska tokihan hoivaviettisen naisen on helpompi ymmärtää herkkää lastaan. Äidin huolen kautta oli kuitenkin kauniisti käsitelty sitä, että vaikka nykyään ei tarvitse pelätä HIViä eikä rikostuomiota, niin queeriksi (sivuhuomautuksena: Adamin ja Harryn keskustelu siitä käyttävätkö he itsestään sanaa gay vai queer on mielenkiintoinen samoin kuin tekstittäjän päätös jättää sana gay suurimmaksi osaksi kääntämättä homoksi) tunnustautuminen aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa, jossa heterous on normi.

Harryn hahmo jäi minulle ehkä vähän kaukaiseksi. Välillä ajattelin, että ehkä hänkin on Adamin mielen luomus, kuten kuolleiden vanhempien näkeminen suremisprosessia helpottamassa. Harryllähän ei kerrottu olevan juuri siteitä ulkopuoliseen maailmaan esim. päivittäistä työtä. Toki hän puhui perheestään, mutta siinäkin oli se varaus, että hän näkee heitä harvoin joka tapauksessa (ts. juonen ei siis tarvitsisi perustella, miksi Adam ei koskaan tapaa tätä perhettä tai näe jälkiä heistä). Toisaalta Harryn ehkä kuuluikin olla hieman irrallinen reppana.

Lopussa jäin pohtimaan, että tuliko Harrysta nyt Adamille uusi suru ja pakkomielle vanhempien tilalle. Olisin toivonut, että hahmo olisi saanut jäädä hieman terveellisempään paikkaan kuin mistä aloitti, mutta en myöskään tässä tapauksessa koe, että ratkaisu olisi ollut jotenkin epätyydyttävä.

Leffan alkukuva oli muuten aika messevä ja olisi sopinut hyvin myös johonkin katastrofielokuvaan kuvaamaan tuhon jälkeistä maailmaa ja sopi tämäkin tarinan surumielisyyteen hyvin. Tästä tietysti pojot tuotantotiimille. Suosittelen leffaa katsottavaksi lämpimästi.

-Roona-