Moikka!
Disclaimer: tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt on lainattu muualta, mutta tarina ja juoni ovat omiani. MCU kuuluu tekijöilleen, enkä minä saa kirjoittamisesta tai julkaisemisesta rahaa.
1.(300)
Loki oli ärsyyntynyt. Se johtui sekä kofeiinin puutteesta että ihmisistä yleensä. Kauniilla säällä – niin kuin tänään – heitä oli liikkeellä ruuhkaksi asti ja kaikki olivat siitä huolimatta iloisia. Hän yritti suunnata kantakahvilaansa, mutta ripeydestä oli turha puhua. Onneksi Ruth sentään olisi Sorellasissa. Ruth oli keski-ikäinen työhönsä tympääntynyt asiakaspalvelija, joka vastaili tylysti, mutta teki ilman muuta New Yorkin parhaimmat kahvijuomat. Eikä Lokin tarvinnut sietää ketjuliikkeiden ja hispteripaahtimoiden aurinkoisten myyjien tekopirteitä virneitä. Viidentoista minuutin kuluttua kello kilisi Lokin astuessa sisään Sorellasiin. Muutamissa pöydissä istui asiakkaita, mutta tiskillä ei ollut ketään paitsi sen takana joku, joka ei ollut Ruth. Lihaksikas vaaleatukkainen nuorimies hymyili Lokille silmillään.
”Mitä saisi olla?” tämä kysyi ystävällisellä äänellä.
”Tee minulle take-away karamellilatte.”
Valkoisten hampaiden pilkahdus ja mies oli kääntynyt valmistamaan tilausta. Loki tuhahti pienesti. Tuollaisen tausta oli helppo arvata. Urheilijapoika, luokkansa suosituin, tyttöjä pyöri ympärillä kuin vettä joessa. Loki oli joskus ollut ihan kohtuullinen yleisurheilija, mutta se oli loppunut kaapista tulemiseen, koska muutamat kultatukan kaltaiset ääliöt eivät olleet voineet jakaa pukuhuonetta hänen kanssaan. Ja tietysti koska oltiin pienessä amerikkalaisessa peräkylässä, jalkapalloilijat saivat tahtonsa läpi. Loki havahtui, kun hänelle ojennettiin lämmintä pahvimukia.
”Se tekee viisi kaksikymmentä.”
Huulet olivat edelleen korvissa. Hän tunki luottokorttinsa maksupäätteen päälle, nappasi kupin mukaansa ja suuntasi ovelle. Hän irrotti kannen, nosti reunan huulilleen automaattisesti ja… sylkäisi suunsa sisällön takaisin muun kahvin joukkoon.
”Mitä helvettiä tämä on?”
Kassapoika katsoi häntä säikähtäneenä. ”Anteeksi. Olen uusi. Minulle tuli varmaan joku virhe. Teen sinulle uuden.”
Loki tömäytti mukin tiskiin. ”Minulle riittää yksi myrkytyskerta per päivä, kiitos vain.”
Kultatukka – nimikyltissä luki Thor – naputteli hätäisesti sormiaan. ”Saat tietysti rahat takaisin…” Hän oli jo kassakoneen luona.
”Ei tarvitse! Ties vaikka onnistut tyhjentämään tilini senkin onneton tumpelo.” Loki käännähti erittäin dramaattisesti ja pyyhälsi ulos Sorellasin ovesta. Hän oli niin harmistunut, että tömisteli lähimpään Starbucksiin kahden korttelin päähän, josta palasi kohta kadulle puolen litran sokeripommin kanssa.
2.(150)
Thor nyökkäili Ruthin saarnalle, vaikka puolet siitä menikin ohi hänen korviensa. ”Se poika on minun parhaita asiakkaitani. Hän käy täällä melkein toiselta puolelta kaupunkia! Sen sain hänestä kerran puristettua irti, vaikka hän ei juuri turhia puhele. Kuunteletko sinä tyhjäpää edes?!”
”Tietysti”, Thor myönsi rauhallisesti. ”Olen pahoillani.” Sanat tulivat automaatilla, sillä aivot työskentelivät paljon tärkeämmän asian parissa, nimittäin tuon kaupungin toiselta laidalta tulevan miehen kauniissa mustissa silmissä.
Ruth tuhahti halveksuvasti. ”Anna mun kaikki kestää. Toivotaan, että hän tulee takaisin.”
Nainen laahusti
takaisin liikkeen puolelle jättäen Thorin takahuoneeseen. Minäkin toivon, että
hän tulee takaisin, Thor mietti. Olisi mukava tietää hänen nimensä. Ja tehdä
hänelle onnistunut kahvi. Ihan anteeksipyynnöksi tietysti vain. Ajatukset
lähtivät harhailemaan. Miten joku saattoikin olla niin komea. Korkeat
poskipäät, hienostuneet huulet, joissa oli pieni amorinkaari… Sellaiset saivat
hänet heikoksi. Hän opettelisi heidän listansa joka ikisen kahvin valmistuksen
täydellisesti. Mielikuvilleen virnuille Thor nousi tuolilta ja meni Ruthin luo
pyytämään tarkempaa opetusta.
3.(100)
Sokerihumala rynkytti päässä. Loki makasi sohvallaan kylmäkääre otsalla. Helvettiin Starbucks ja helvettiin jokainen, joka kirjoitti i:n pisteen paikalle pikkuisen sydämen. Omatuntokin saisi painua sinne jonon jatkoksi. Se nimittäin oli alkanut soimata häntä siitä, että hän oli ollut ilkeä sille kassapojalle. Loki tiesi, ettei hän ollut koskaan erityisen kiltti kenellekään. Hänen harvat ystävänsä tiesivät sen oikein hyvin eivätkä välittäneet ajoittaisista passiivisaggressiivisuuden purkauksista. Joten miksi nyt olisi tarvinnut piitata. Natasha olisi varmaan osannut kertoa, jos hän oli jaksanut soittaa naiselle.
Pyydät seuraavalla kerralla anteeksi, niin minä menen pois, omatunto kuiskasi viekoittelevasti.
Ihan sama, Loki huomasi vastaavansa. Kunhan vain
saan olla rauhassa loppuillan.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti