Heippa!
Tähti
D´Apliése on tottunut tiiviiseen yhteiseloonsa sanavalmiin CeCe-sisarensa
kanssa. Kasvatti-isä kuoltua Tähti huomaa kaipaavansa itsenäisyyttä. Ero
sisaresta tuntuu mahdottomalta, mutta lopulta Tähti päättää aloittaa oman
syntyperänsä selvittämisen. Omalaatuisen Papa Saltin jättämä vihje vie hänet
vanhan lontoolaisen kirjakaupan ovelle. Tähti kerää kaiken rohkeutensa, avaa
oven, ja jossain kaupan sisällä kilisee pieni kello. Vuonna 1909 Englannin
Järviseudulle itsenäinen ja itsepäinen Flora MacNichol vannoo, ettei koskaan
menisi naimisiin. Hän asuu onnellisena kodissaan maineikkaan Beatrix Potterin
naapurissa. Kohtalon oikku heittää Floran kuitenkin Lontooseen kuningas Edvard
VII:n hovin seurapiirien helmoihin, jonka petollisiin pauloihin Flora on
vaarassa kompastua.
Tykkäsin
kovasti monista Varjon sisaren hahmoista. Erityisesti omalaatuinen Orlando ja
virkeä Flora olivat suosikkejani. Minun oli vaikea sulattaa, että Tähti aluksi
pikkumaisesti inhosi Mousea. Olihan tämä tylynpuoleinen, mutta ei tämän käytös
minusta oikeuttanut lähellekään Viemärirotaksi kutsumiseen. Myös rakkaus
kehittyi lopussa yllättävän nopeasti, Mousen yllättävää mielenmuutosta en
niinkään ihmettele, sen hänen taustansa selittää aika hyvin. Onkohan noiden
”järkyttävien” paljastuksien oikeasti tarkoitus olla lukijalle yllätyksiä,
sillä minä tajusin ne jo varhaisessa vaiheessa. Floralla ja Tähdellä meni
huomattavan kauan laskea yhteen yksi plus yksi syntyperänsä ja Roryn syntyperän
kohdalla. Mutta tämä oli ehdottomasti suosikkini sarjan kirjoista tähän
mennessä.
On
elonkorjuun aamu ja kymmenes vuotuinen Nälkäpeli on alkamassa. 18-vuotias
Coriolanus Snow valmistautuu Capitolissa hohdokkaaseen tehtävään yhtenä
Nälkäpelin ohjaajista. Ennen niin mahtava Snow-suku elää kovia aikoja, ja sen
ainoa heikko toivo on Coriolanus: onnistuuko hän päihittämään koulutoverinsa
viehätysvoimassa, älyssä ja oveluudessa ja ohjaamaan tribuuttinsa voittoon?
Lähtöasetelma on Coriolanukselle kehno. Hänet määrätään ohjaajaksi tribuuteista
heikoimmalle, Vyöhykkeen 12 tytölle. Kaksikon kohtalo on nyt hitsattu yhteen –
jokainen Coriolanuksen valinta voi johtaa suosioon tai epäonnistumiseen,
voittoon tai tuhoon. Areenan sisäpuolella käydään kamppailua elämästä ja
kuolemasta. Areena ulkopuolella Coriolanus puolestaan tajuaa, että hänellä on
tunteita kuolemaan tuomittua tribuuttiaan kohtaan… ja hänen on päätettävä,
noudattaako sääntöjä vai pyrkiäkö voittoon keinoja kaitamatta?
Coriolanuksesta
on vaikea pitää. Lieneekö Collins siihen edes pyrkinyt? Olisin kuitenkin
kaivannut pientä inhimillisyyttä. Coriolanukselle tärkein on minä. Jopa
kiinnostustaan Lucy Grayhin hän ajattelee itsensä kautta. Mietin, oliko hän
koskaan todella ihastunut Lucy Grayhin vai pelkästään ajatukseen itsestään
tytön kanssa. Hän ei kykene ymmärtämään Sejanusta, joka todentotta on hänen
vastakohtansa, monillakin sellaisilla tavoilla, joita hän ei itse ymmärrä.
Coriolanus ei näe ristiriitaa siinä, että vyöhykkeiden ihmiset ovat ansainneet
kohtalonsa ja samalla hän kuitenkin valittaa vyöhykkeiden surkeista oloista
aivan kuin ne olisivat sattuman oikku. En kyllä valitsisi näin kapeakatseista
henkilöä presidentiksi. Sitä paitsi jos Coriolanus on kymmenennen Nälkäpelin
aikaan 18-vuotias, hänen täytyy Katnissin aikaan olla yli kahdeksankymppinen.
Toki sen ikäinen johtaja ei ole oikeissa demokratioissakaan ennen kuulumaton,
mutta kuinka kauan hän on silloin ollut presidenttinä.
Yösoittoja
on haikea ja hauska kokoelma, jossa viisi tarinaa rakkaudesta, musiikista ja
ajan kulumisesta kietoutuu yhteen. Se on kuin musiikkiteos, jonka osat
toistavat samaa teemaa mutta soivat eri sävellajeissa. Henkilögalleriaan kuuluu
nuoria unelmoijia, kahvilamuusikoita ja eilispäivän tähtiä, joiden kaikkien
elämässä on koittanut totuuden hetki. Puolalainen Jan soittaa työkseen kitaraa
San Marcon aukiolla Venetsiassa. Eräänä päivänä hän huomaa kahvilan pöydässä
Tony Gardnerin, menneiden aikojen amerikkalaisen iskelmätähden, jota hänen
äitinsä palvoen kuunteli mustanpörssin levyiltä. Gardner haluaa laulaa
serenadin vaimolleen Lindylle. Lindy tavataan uudelleen vastaeronneena
hollywoodilaisessa hienostohotellissa, jossa julkimot parantelevat itseään kauneusleikkausten
jäljiltä. Viimeisessä kertomuksessa palataan italialaiselle piazzalle.
Lyhyissä
novelleissa Ishigurosta paljastuu absurdiutta, jota voi verrata toiseen
japanilaiseen nimittäin Haruki Murakamiin. Tarinoissa pysytellään Euroopassa
hollywoodilaista toipumishotellia lukuun ottamatta. Venetsian ja Englannin
turistialueen lienevät jokaiselle jollakin tavalla tuttuja, vaikkei niillä
olisi itse vieraillutkaan. Pidin tietystä menneen ajan tunnelmasta, vaikka
novellien tapahtumat taisivatkin sijoittua kaksituhattaluvun alkuun tai
vähintäänkin yhdeksänkymmentäluvun loppuun. Oli myös hauskaa, miten kaikkia
tarinoita yhdisti jollain tavalla musiikki. Myös Emilyn ja Charlien tarinassa
kertojaa ja Emilyä yhdisti sama musiikkimaku, vaikka kukaan ei siinä
soittanutkaan mitään instrumenttia. Kivaa oli lukea taas pitkästä aikaa
novelleja.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti