Pieni Balladi

 Moikka!

Hevonen on vielä virkeä

kivet kopisevat kavioissa.

Hapan haju nousee sieraimiin

ilman kunnon syytä.

Tienharassa aurinko lopulta laskee.

 

Minä juoksen pakoon

sinä et enää minnekään.

Veripisaroita ja mustetahroja

jätit viestiisi.

Kuinka saatoit murhata itsesi?

 

Elämä ei ole juhla, kirjoitit.

Metsän vihreä on muuttunut tummuudeksi

ja ilmassa maistuu rikinkatkuinen suola.

Tammani käynti on muuttunut vienoksi,

se säikähti tiellä makaava käärmettä.

 

Viileänä viheltävä tuuli

tunkeutuu jokaisen atomini ytimeen.

Raippa osuu lautasille liian kovaa

kun ajattelen paljasta ihoasi.

Minä ja ratsuni tunnemme kipua eri syistä.

 

Vaellan pitkin maita ja mantuja

usvan peittäessä minut pimeydessä.

Hyveellisiä emme olleet kumpikaan.

Hevosen pörheään karvaan nojaten

nukun yöni edes jotenkuten.

-Roona-

Kotiinpaluu

 Moikka!

Davin hymyili taaperolle, joka taapersi pikavauhtia hänen luokseen pikkujaloillaan. 

”Papaa!” tyttö huusi ja heittäytyi hänen syliinsä hieman liian aikaisin niin, että hän täytyi ottaa askel eteenpäin, jottei tämä olisi tuiskahtanut lattialle. 

”Mitä isän prinsessalle kuuluu?” Hän pyöritti lasta ilmassa muutaman kierroksen tämän kikattaessa. 

”Isän prinsessa on ollut tänään aivan mahdoton, tiedoksi vain”, murahti tupaan tyttärensä perässä seurannut Anya. 

Davin kumartui suukottamaan vaimoaan. Lilia innostui hellyydenosoituksesta ja onnistui antamaan märän moiskauksen äitinsä solisluulle. Tällaisina läheisyyden hetkinä tuntui erityisen kipeältä, ettei Sieg ollut heidän kanssaan. Tai tietenkin oli, Lilian muodossa, sillä heti tytön synnyttyä oli ollut selvää, että Sieg oli tämän biologinen isä. Nyt puolitoistavuotiaana tällä oli viljanvaalea kiharainen tukka ja veikeä ilme ja he tiesivät saavansa vaikeuksia heti, kun tämä tulisi niin vanhaksi, että kiinnostuisi pojista tai tytöistä. 

”Mennäänkö syömään?” Anya kysyi selvästi aistien hänen ajatuksensa. ”Jos pikkuneitikin innostuisi kiinteästä ruuasta, kun se tulee isän sormista.” 

Keittiössä oleva pöytä oli kotoisen ahdas ja he nauttivat yksinkertaista mausteista ruokaa, kuten näissä Siirtokuntien osissa oli tapana. Kulhot olivat tyhjenneet, kun ovelta kuului koputus. 

”Kuka siellä on tähän aikaan?” Anya ihmetteli. 

Yleensä illan pimettyä ja kutsumatta liikkuivat vain viranomaiset eikä kukaan tahtonut heitä kylään. 

”Minä menen katsomaan. Pysykää te täällä”, Davin sanoi. 

Oven takana seisoi kulkuri pää hupun suojissa ja viitta laihan varren peittona. Tämä oli painanut katseensa maahan. 

”Ystävä, mitä asiaa sinulla on? Illan pimettyä on vaarallista kuljeskella ulkona”, Davin tiedusteli lempeästi. 

”Onko tämä Davin Lavorren talo?” mies sanoi käheästi. 

”Kyllä ja sen isäntä seisoo edessäsi, ystävä.” 

Hoikat, likaiset sormet nousivat työntämään hupun niskaan. ”Davin?” 

Kysymys oli hauras ja ääni nyt sydäntä särkevän tuttu. Silmät loistivat kuten ennenkin, mutta posket olivat kuopalla ja otsaan oli uurtunut rasituksesta kieliviä ryppyjä. 

Davin ei kyennyt hillitsemään itseään. ”Siegfrid”, hän huudahti kietoen kätensä odotetun ja rakkaan ympärille. 

Ilta oli niellyt hänen huutonsa saman tien, mutta hänen päässään pauhasi Siegin toistaessa kuiskaten hänen nimeään kerta toisensa jälkeen kuin rukousta. Kului pysähtynyt hetki ennen kuin hän älysi vetää toisen sisälle ja tömäyttää oven kiinni. 

”Mitä siellä tapahtuu?” Anya kysyi kurkkien keittiön oviaukosta Lilia sylissään. 

”Sieg”, Davin älähti tukahtuneesti. ”Anya, tämä on Sieg.” Hän hellitti otettaan, jotta nainenkin voisi nähdä, kuka oli löytänyt takaisin heidän luokseen. 

Anya oli äkkiä liki heitä. ”Minä tunnen nuo hiukset ja pitkät silmäripset.” 

Tämä antoi muutaman suukon pölyisille kasvoille. Siegiltä pääsi pieni onnen huokaus. 

”Davin-rakas, valmista hänelle kylpy kammiin. Minä nukutan Lilian sillä aikaa. He voivat tutustua huomenna.” 

Davin vei Siegin mukaan verhon taakse pieneen huoneeseen, jonka puinen vanna ja vesipata lähes kokonaan täyttivät. Padassa oli vielä runsaasti ennen hänen kotiintuloaan lämmitettyä vettä, joka ei ollut ehtinyt haaleta liikaa. Davin täytti vannan Siegin tuijottaessa jähmettyneenä vieressä. 

”Peseydy vain aivan rauhassa. Tuossa on kuurausharja ja saippuaa”, hän selitti osoittaen pientä jakkaraa. ”Minä haen liinoja, joihin voit kuivata itsesi ja etsin samalla puhtaita vaatteita.” 

Sieg tarttui hänen ranteeseensa juuri hänen ollessaan raottamassa verhoa. ”Älä mene, ole kiltti. En tahtoisi vielä herätä tästä unesta.” 

Davin kuuli sanat täyttävän epätoivon. Hän kupitti kämmenensä toisen poskille. ”Voi Sieg. Sinä olet todella tässä. Ja niin olen minäkin. Ja Anya ja Lilia ovat seinän takana, henkäyksen päässä.” 

Kyyneleet purkautuivat miehen silmistä. ”Meillä on pieni tytär?” 

Davin painoi hellän suudelman kysyville huulille. ”Kyllä. Jos annat luvan, minä autan sinua nyt riisuutumaan ja hankaamaan sitten pois kaiken tuon lian.” 

Sieg heittäytyi hänen hemmoteltavakseen kuin vanhoina hyvinä aikoina. Mutta miehestä oli sulanut kaikki ylimielisyys, tämä painautui nöyränä ja kaipaavana hänen kosketuksiaan vasten. Kylpyvesi oli jo samentunut, kun Anya liittyi heidän seuraansa, saippuoi kätensä ja alkoi varovasti pestä ohentuneita hiuksia. Sieg huokaili tyytyväisesti, vaikka Davin näki hetkittäin kasvoilla juonteen, joka kertoi päänahassa olevan arkoja kohtia. Miehen toinen käsi siveli koko ajan hänen vannan reunalla lepäävää käsivarttaan. Kun viimeinenkin huuhtelu oli tehty, Davin kietoi Siegin ympärille suuren pellavaliinan, jonka Anya oli tuonut mukanaan. He johdattivat tämän yhdessä makuuhuoneeseen. Sänky oli ”suurempi kuin kaksi ihmistä tarvitsee”, kuten joku oli kerran paheksunut, mutta he olivat alun alkaenkin tarkoittaneet sen kolmelle. 

”Haluathan sinä nukkua meidän kanssamme? Voimme järjestää itsellemme pedin tupaan, jos se tuntuu sinusta luontevammalta.” Anyan kysymys oli lempeä ja huolehtiva eikä Davin ollut edes tajunnut, että Siegistä saattaisi äkkiseltään tuntua ahdistavalta maata heidän keskellään. 

Sieg upotti kasvonsa Anyan rintaan ja halasi tätä tiukasti. ”Teidän kanssanne. Voi, miten minä olen ikävöinyt teitä.” 

Anya antoi tälle yhden hänen kauhtanoistaan ja riisui sitten oman päällysmekkonsa. Siegin kasvot punehtuivat tämän nähdessä naisen raskaudesta kauniin pyöreiksi jääneet muodot. 

”Sinä olet vain kaunistunut”, tämä kuiskasi lähes ujosti. 

Myös Anya punehtui, sillä – kuten Davin hyvin tiesi – tämä tunsi epävarmuutta pehmeämmistä pakaroistaan ja rinnoistaan. Ne eivät olleet yhtä kiinteät kuin ennen Liliaa, mutta Davin oli varma, että hänen laillaan myös Sieg palvoisi niitä. Hänkin otti pois paitansa ja housunsa, jättäen vain alushousut päälleen. Davin ahtautui sängylle aivan seinän viereen ja viittoi rohkaisevasti Siegiä liittymään viereensä. Tämä painoi selkänsä häntä vasten. Anya kävi pitkäkseen toiselle laidalle ja otti kiinni tämän käsistä omillaan. 

”Saanhan jäädä asumaan luoksenne?” Sieg kysyi arasti, kun he olivat hetken vain hengitelleet samaan tahtiin. 

Davinin käsivarret, jotka olivat vaivihkaa kiertyneet tämän lantion ympärille, kiristivät otettaan vaistomaisesti ja hän tunsi Anyan tekevän saman sormille. 

”Rakas, tämä on sinunkin kotisi. On aina ollut. Lilia tarvitsee sinua. Minä ja Davin tarvitsemme sinua.” Anyan silmissä oli kyyneliä ja Davin suuteli saippuantuoksuista niskaa antaakseen vaimonsa sanoille vielä enemmän pontta. 

Sieg päästi ilmaa ulos helpottuneen kuuloisesti ja painautui tiiviimmin kiinni Daviniin. ”Minäkin tarvitsen teitä. Siksi minä etsin teidät. Ja halusin pyytää anteeksi sitä, minkä isä teki…” 

Anya hiljensi tämän nostamalla tämän rystyset suukoteltavikseen. 

”Kerrot kaiken sitten huomenna ja tulevina päivinä”, Davin murahti haituvaisten hiusten seasta. ”Nyt meidän tehtävämme on vain nukkua ja nauttia siitä, että saamme tehdä sen yhdessä.” 

Anya veti vällyt heidän niskaansa ja he nukahtivat onnellisen sotkuiseksi kasaksi kaikki kolme.

-Roona-

Siihen nyrkkini on liian hauras

 Moikka!

Joskus mietin miten joku voi pitää tällaista kulissielämää elämisen arvoisena. Tai paskat, mietin sitä aika usein. Ennen en tehnyt sitä vain kovinkaan vakavasti. Sitten koin, kuinka hauras kudos todellinen onni on. En tiedä minne isä on karkottanut Anyan ja Davinin, hän ei suostu kertomaan. Ovatko he yhdessä, sitäkään en tiedä ja onko vauva elossa? Sinun lapsenlapsesi, sanoin isälle yrittäessäni pakottaa hänet puhumaan. 

”Se äpäräkö? Ei koskaan”, isä vastasi. 

Oli totta, ettemme Davinin kanssa olleet perillä kumpi varsinaisesti oli isä, mutta ei sillä ollut meille väliä. Rakastimme toisiamme kaikki kolme ja lapsi olisi täydentänyt sen rakkauden. Tuijotan kadulle, jossa näkyvät naapuritalojen takorautaiset portit ja tonttien ympärysaidat. Kaikki on puhtaaksi puunattua, aitojen yli nuokkuvat puutkin on leikattu halutun mallisiksi. Pikkusiistit rouvat ja neidit käyskentelevät kadulla herrain ollessa töissä konttoreissaan tai työhuoneissaan. Minua oksettaa ja haluaisin iskeä kaiken palasiksi. Mutta siihen nyrkkini on liian hauras. 

Muistan, kuinka pidimme hauskaa Davinin vuokramurjussa. Tai ei se mikään murju ollut muuten kuin minun ylellisyyteen tottuneissa silmissäni. Siitä muodostui meidän yhteinen kotimme, jossa saimme toteuttaa halujamme. Muistan miltä Davinin iho maistui hänen rakasteltuaan ensin Anyan kanssa. Tai miten Anyan silmät hehkuivat tämän ottaessa Davinin kalun suuhunsa, kun minä olin ensin ottanut hänet takaapäin. Muistan myös valtavan ilon tunteen sinä päivänä, kun Anya kertoi odottavansa. Davin oli aina halunnut lapsia, mutta minä olin suoraan sanottuna pelännyt, mitä tunteeni paljastaisivat, kun olisi aika puhua lastenhankinnasta tosissaan. Joka tapauksessa olimme kaikki tiedosta onnellisia. 

Isän pikkuvarikset olivat seuranneet minua siitä asti, kun aloin elostella ehkä 15-vuotiaana. Olin saanut heidät lahjuksilla ja hyvällä näyttelemisellä olemaan paljastamatta, millainen laatu oli suhteellani Daviniin ja myöhemmin mukaan tulleeseen Anyaan. Mikään määrä ihmisen ahneutta tai taitavaa teatteria ei kuitenkaan estänyt tietoa Anyan kasvavasta vatsasta leviämästä isäni korviin. Variksille oli painotettu kahta asiaa: saisin elostella vain alempisäätyisten mitättömyyksien kanssa ja etten saisi saattaa alulle avioliiton ulkopuolisia lapsia. Olin rikkonut toisen kultaisen säännön ja he lavertelivat kaiken senkin, mistä heidät oli kalliilla rahalla ostettu olemaan hiljaa. 

Isä oli sulkenut minut taloonsa ja lähettänyt viranomaiset ottamaan Anyan ja Davinin tekaistuin syytöksin kiinni. Jotenkin hän oli onnistunut saamaan karkotuspäätökset saman tien, vaikka sen olisi pitänyt olla mahdotonta jopa hänen vaikutusvallallaan. Siksi minä siis nojaan ikkunaan ja katson epäystävällistä maisemaa. Kihlajaiseni järjestetään kuukauden kuluttua ja tapaan tulevan vaimoni huomenna ensi kertaa. Isä kävi ilmoittamassa minulle nämä asiat aamulla yksipuolisesti kuin minulla ei olisi niihin mitään sanavaltaa. Eikä hänen mielestään olekaan. 

Tuijotellessani ajatuksissani on kuitenkin paisunut suunnitelma ja tiedän aikovani paeta. Jätän nämä ihmiset teeskentelemään ystäviä, vaikka he todellisuudessa ovat yksinäisiä lukituissa huoneissaan. Etsin Anyan ja Davinin. Siirtokunnissa voimme elää yhdessä, siellä kukaan ei välitä. Virnistän ulos suu hampaat paljaana hullunhymyssä. Ehkä onnistunkin tekemään tähän kiiltokuvaan särön, vaikka vain hauraan.

-Roona-

Pelkureita ja puhkeamatonta kukoistusta

 Moikka!

Tigi tunsi olonsa surkeaksi. Hän oli tiennyt jo armeijaan liittyessään olevansa surkea sotilas. Isäkin oli tiennyt sen, mutta se ei estänyt tätä pakottamasta Tigiä liittymään. Isän toiveena oli, että sota miehistäisi Tigiä, saisi hänet luopumaan naisellisista harrastuksistaan kuten runoilusta. Tigi oli yrittänyt parhaansa, mutta miekka pysyi hänen kädessään huonosti ja hän arveli, että tositilanteessa juoksisi ensimmäisenä pakoon. Sotilasleiri oli tällaisille yksilöille raaka paikka, joskin hän oli selviytynyt kohtuullisesti, koska osasi viihdyttää tovereitaan iltaisin tarinoilla. Tigi oli ollut perin juurin järkyttynyt tultuaan valituksi kahdeksankymmenen sotilaan muodostamaan eliittijoukkoon, jota mielikuvituksen puutteessa kutsuttiin Kahdeksaksikymmeneksi. Se oli hullua siksikin, että ulkopuolelta otettu puolueeton joukon johtaja oli jättänyt valitsematta Perian Al´Cannin, jota pidettiin yleisesti koko armeijan parhaana sotilaana. Perianin pikkuveli Malcan kuului Kahdeksaankymmeneen ja osoitti joka päivä ylenkatsetta ja inhoa kaikkia ”vääriä valintoja” kohtaan ja Tigi oli hänen erityinen silmätikkunsa. Se johtui siitä, että Tigi oli kerran erehtynyt puolustamaan komentaja Blancan syitä ottaa eliittijoukkoon mukaan mitä erilaisimpia henkilöitä. Hän oli toki myöntänyt, ettei ymmärtänyt omaa valintaansa, mutta muut olivat varmasti miehiä paikallaan. Jos nuorempi Al´Cann vihasi jotakuta enemmän kuin häntä, se oli komentaja Blanca, joten Tigi oli saanut kuulla, kuinka hän oli suosikkipoika, joka ei muuhun kelvannutkaan kuin Blanca-akan sängynlämmittäjäksi. 

Mutta siihenkin minä olen liian suoraselkäinen, Tigi ajatteli katkerasti. En ikinä kykenisi viettelemään komentajaani ja jos pääsisinkin hänen vuoteeseensa, minä olisin se, joka tärisee alla sillä aikaa, kun Blanca hoitaisi miehen työn. 

Hän kulki iltapuhteiden sorinaan vajonneen leirin läpi kohti komentajansa telttaa. Tigin astuessa sisään nainen oli kumartuneena kohti papereitaan ja hieroi otsaansa sormillaan.

”Mikä sinut tuo luokseni tähän aikaan illasta, Al´Cerca?” tämä kysyi keskittyen yhä tuijottamaansa asiakirjaan.

Tigi vaihtoi hermostuneesti painoa jalalta toiselle. Äänenpaino oli rauhallinen, se kehotti kertomaan lisää. Tigistä olisi ollut luontaisempaa, että upseeri kuulosti siltä kuin häntä häirittäisiin, oli kyse kuinka tärkeästä asiasta tahansa.

”Komentaja. Sir. Minä haluaisin siirtyä takaisin omaan yksikkööni.” Sanat värisivät ja Tigi hengitti kolme kertaa lauseen aikana, mutta ainakin se tuli ulos.

Blanca oli nostanut katseensa ja tarkasteli häntä tiiviisti. ”Miksi sinä sellaista haluat?”

Tigi huokasi ja suoristi jo ennestään jäykkää ryhtiään. ”Minä en sovi Kahdeksaankymmeneen. Löydätte sijalleni varmasti paremman miehen.”

Komentaja naputti sormillaan pukeille nostettua pöytälevyä vasten. ”Miksi minun tarvitsisi löytää joku sinua parempi?”

Tigi rykäisi. ”Minä olen Karman-herran mielestä aivan luvattoman kehno. On hän siitä varmaan teillekin puhunut.” Karman oli sotilaskouluttuja, jonka Blanca oli tuonut mukanaan. Eikä Tigi epäillyt hetkeäkään, etteikö tämä olisi manannut häntä pohjimmaisimpaan syteen pomonsa edessä. ”Ja Al´Cannin mielestä…”

Komentaja heilautti kättään välinpitämättömästi. ”Taivaalle kiitos Al´Cannin mielipiteillä ei ole suuremmassa kuvassa mitään merkitystä. Ja Karmanin tehtävä on valittaa kaikesta. Minä huolestuisin, jos hän lakkaisi valittamasta, sillä se tarkoittaisi, että hän on luovuttanut teidän suhteenne.”

Tigi kaivoi vasemman saappaansa korkoa teltan kangaspohjaan. ”Mutta minä olen pelkuri”, hän mumisi hiljaa.

Blancan katse muuttui lempeäksi. ”En minä ole nähnyt mitään sellaiseen viittaavaa. Päinvastoin, olet täyttänyt oikein hyvin sen paikan, jonka olin sinulle suunnitellut. Toisin kuin vaikka eräs nimeltä mainitsematon Al´Cann.” Nainen huokasi raskaasti.

Hämillisyys kulki Tigin läpi aaltona. ”Mutta Al´Cannhan on meistä paras…”

Blanca tuijotti häntä hetken ja räjähti sitten nauruun. ”Al´Cerca hyvä, kuuntele nyt itseäsi. Olet valmis myöntämään pahimman kiusaajasi hyvät puolet. Se ei totisesti ole pelkurin teko.” Hän veti henkeä. ”Ja kyllä, Al´Cann on teistä paras, mutta paraskaan ei sellaisessa joukkuelajissa kuin taistelu pärjää yksin. Toivoin, että hän alkaisi kukoistaa päästessään pois veljensä varjosta ja johtamaan omaa joukkoaan, mutta tähän mennessä on näyttänyt siltä, että olin väärässä.”

Myönsikö komentaja juuri joukkonsa heikommalle lenkille tehneensä virheen? Tigi mietti hieroen sormiaan yhteen. ”Perdala on ollut hyvä johtava upseeri”, hän ehdotti varovasti.

Blanca naurahti ilottomasti. ”Hänellä on järki päässä, mutta sen sijaan, että saisi käyttää sen omiin tehtäviinsä, hän joutuu osalla paimentamaan Al´Cannia. Mutta meillähän oli puhe sinusta Al´Cerca. Tiedätkö, miten eliittijoukko kootaan? Miten itse kokoaisit sellaisen?”

Tigi pohti, yrittikö komentaja nöyryyttää häntä osoittamalla hänen strategisen osaamisensa vähyyden. Vai oliko kysymykset tarkoitettu retorisiksi? ”Minä olisin valinnut Perianin”, hän sanoi uhkarohkeasti.

Se sai naisen hieromaan otsaansa. ”Ota huomioon, että minun oli katsottava asiaa paljon laajemmalla linssillä. Jos joku komentajista kaatuu, Perian nostetaan ilman muuta hänen paikalleen oman armeijakuntansa johtoon. Se olisi minulle kurja päivä, jos olisin rakentanut Kahdeksankymmentäni hänen varaansa.”

Tigi oli samaa mieltä, mutta hän oli alkanut ärsyttää. Eihän hän mitään muuta ollut halunnut kuin päästä hiljaa pois. ”Minkä varaan te sitten rakensitte meidät?”

Blancan huulipieli kohosi. ”Sen varaan, että olisitte suurempi kuin osienne summa. Minä pärjään oikein hyvin seitsemälläkymmenellä taitavalla miekkamiehellä, jos loppuihin mahtuu hevoskuiskaajia, soluttautumisen mestareita ja hengen ylläpitäjä.”

Tigi laski nopeasti yhteen. ”Minäkö olen hengen ylläpitäjä?” hän sammalsi.

Blanca nyökkäsi. ”Jo vain. Tiedän, että jopa Al´Cann kuuntelee tarinoitasi. Vain vierivieressä käydyt taistelut yhdistävät sellaisia hetkiä paremmin ja minä suoraan sanottuna rukoilen, ettei kenenkään teistä tarvitsisi ikinä joutua taisteluun.”

Turhautuminen suli pois Tigistä. ”Tuon takia Al´Cann väheksyy teitä.”

Komentaja asetteli papereitaan kasoihin hetken aikaa. ”Hän saa sitten kantapään kautta oppia, mitä kannattaa ja mitä ei kannata väheksyä. Mutta nyt sinä Al´Cerca lähdet takaisin omaan telttaasi, että minäkin pääsen joskus nukkumaan.”

Ennen kuin huomasikaan Tigi tosiaan jo pujotteli takaisin omaan osaansa leiriä. Jollakin oudolla tavalla komentaja oli vakuuttanut hänet jäämään. Ehkä sillä todella olisi merkitystä isomman kuvan kannalta.

-Roona-

Neidon keskustelukumppani

 Moikka!

Hän inhosi mökissä kahta asiaa: ne olivat kylmyys ja pelko. Kylmän saattoi toki saada pois sytyttämällä tunnelmallisen tulen kamiinaan ja kääriytymällä viltteihin – tai toisen ihmisen syleilyyn. Pelko sen sijaan asusteli nurkissa jatkuvasti. Ari huokasi syvään. Todellisuudessa hän pelkäsi vain silloin, kun Laura oli poissa, neuvottelemassa viekkaan ja arvaamattoman jumalattaren, Neidon, kanssa. Aallot pauhasivat nytkin vasten niemeä, jolla mökki sijaitsi. Laura ja Neito keskustelivat pohjukassa, jossa oli edes hieman rauhallisempaa. Ari ei kyennyt näkemään heitä, mutta tiesi heidän olevan siellä. Lauran täytyi olla jo läpimärkä sadevaatteista huolimatta, jumalatarta myrsky tuskin haittasi. 

Teepannu vihelsi kamiinan valurautaisen levyn päällä. Ari kaatoi kuuman veden lehtien sekaan mukiin ja mökkiin lehahti heikko mausteiden tuoksu. Kun hän ja Laura olivat saapuneet niemelle, aluksesta oli kannettu useampi laatikko tavaraa sisälle mökkiin. Siellä oli tietysti ollut jo vaatimattomia perustarpeita, kuten keittoastioita, ämpäreitä, pöytä, tuolit ja sängyt. Laatikoissa olikin lähinnä ruokaa ja etukäteisenä kiitollisuuden osoituksena ylellisyystavaroita: hienoa teetä, lämpimiä peittoja ja kaksi kalliista, mutta käytännöllisistä kankaista valmistettua vaatekertaa kummallekin. Ja kirjoja, Lauran pyynnöstä. 

Ari katsahti ulos ikkunasta, jonka lasia pitkin pisarat valuivat valtoimenaan. Täällä pimeys ei koskaan ollut mustaa, siihen sekoittui aina harmautta ja meren kuohujen likaista valkoista. Tämä puolittainen pimeys kuitenkin ympäröi heidät, sillä aurinko oli näyttäytynyt viimeksi juuri silloin tulopäivänä. Tee lämmitti sisuskaluja matkalla alas. Ari kiersi sormensa lähes polttavan tinakupin ympärille ja sulki hetkeksi silmänsä. Ovi rämähti auki ja viima puski sisään, kunnes se läimäistiin takaisin kiinni. 

”Jos päälleni tiputtaisi muutaman pisaran pesuainetta, minulla voisi kuurata tämän rötiskön lattiat”, Laura murahti tervehdykseksi. Hän oli lähes saman tien alkanut väristä. 

Ari jätti mukinsa ajopuista hiotun pöydän kulmalle. Hän nappasi mukaansa yhden viltin harpatessaan Lauran luo. ”Riisu nuo märät vaatteet, kietoudu tähän ja mene kamiinan eteen lämmittelemään.” 

”Mieluusti, sir”, Laura sanoi ilkikurisesti ja alkoi kasata lattialle lotisevaa kekoa.

Ari käänsi katseensa häveliäästi pois antaakseen toiselle hieman yksityisyyttä. Kohta peite kiskaistiin hänen kädestään ja hänen katsoessaan uudestaan se oli Lauran ympärillä. 

”Parempi”, nainen totesi tyytyväisenä astuttuaan muutamat askeleet kamiinan luo. 

Ari meni perässä ja kosketti tämän olkaa varovasti. ”Laitanko jotain syötävää?” 

Laura ravisteli märkää tukkaansa tiputellen vettä ympäriinsä. ”Se olisi ihanaa, kiitos. Taisin seisoskella tuolla lähemmäs neljättä tuntia?” 

Ari kohautti harteitaan mennessään etsimään paistinpannua, munia ja pekonia. ”Niitä luokkia.” 

Laura irvisti. Tämä oli kertonut jo aiemmin, että Neito oli pysäyttävä näky. Pää oli aina seppelöity joko maan kukilla tai meren ja kauniista, harsomaisesti laskeutuvasta mekosta ei tiennyt oliko se silkkiä vai pitsiä vai kumpaakin yhtä aikaa. Ari pyöritteli päätään käännellessään tiriseviä aineksia. Jumalatar oli juuri sellainen henkilö, olento, jonka hän tiesi vetävän Lauraa puolensa kuten lyhty kiiltomatoa. Onneksi nainen oli nyt täällä, sisällä lämpimässä – tai ainakin lämpimämmässä kuin ulkona. Hän kattoi heille lautaset pöydän ääreen ja Lauralle vielä teekiponkin. Laura kävi hymyillen istumaan häntä vastapäätä. 

”Minusta tuntuu, että tänään pääsimme eteenpäin”, hän mumisi suu täynnä. 

Ari tunsi hartioidensa kireyden helpottavan. ”Toivottavasti. En halua istua täällä enää kovin kauan peläten, että palellut viimassa ja myrskyssä kuoliaaksi.” 

Laura nieli loputkin pekonit ja alkoi vasta sitten nauraa. ”Sitäkö sinä pelkäät? Olen minä säitä ennenkin kestänyt. Sitä paitsi onpahan syy tunkea viereesi öisin.” 

Laura oli tosiaan nukkunut Arin käsien lujassa otteessa joka yö. Olivat he vaihtaneet pari pikaista suudelmaa ja ohimenevää hyväilyäkin, mutta yön pimeys kuului lepäämiselle eikä ollut viisasta antaa tunteiden hulmahtaa liekkiin, kun todellisuuteen palaaminen koittaisi kuitenkin enemmin kuin myöhemmin. 

”Minähän olen täällä suojelemassa sinua”, Ari totesi sivuuttaen viimeisen lauseen olankohautuksella. Hän yllättyi nähdessään Lauran silmien sulavan lempeiksi. 

”Minä arvostan sitä. Tunnen oloni varmemmaksi Neidon edessä, kun tiedän, että olet turvaamassa selustaani.” Kuin puhuisi asetoverille, Ari ehti ajatella ja sitten Laura jo istuikin hänen sylissään. ”Ja sinä tiedät, että halusin lisätä tuohon loppuun ne kolme pientä sanaa. Mutta ehkä on viisainta jättää ne mykiksi ja mennä vain nukkumaan. Kanna minut sänkyyn.” 

Ari teki työtä käskettyä. Laskettuaan naisen kapealle vuoteelle hän riisui päällysvaatteensa ja veti sitten makuulle asetuttuaan vällyt heidän kummankin päälle. Ja tulevankin yön he nukkuivat lusikassa, joka lämmitti sekä istutti varmuutta huomisen koitoksia varten.

-Roona-

Ikävöimästä itseni yllätin

 Moikka!

Katselin pikkupoikaani, joka pystytti palikkatorniaan juuri upottavan maton reunan ulkopuolelle. Ikkunoista siivilöityvässä auringon valossa hänen hiuksensa hohtivat kullansävyissä. Aivan niin kuin hänen isälläänkin, ajattelin. Pian Henry varmaan kävelisi ovesta sisään ja kaappaisi lapsensa syliinsä. Saatoin kuulla hänen koputuksensa. 

”Sisään”, vastasin sen kummempia miettimättä. 

Kohta käsi laskeutui ranteelleni. ”Sinä itket, Amata”, Dzina kuiskasi lempeästi ja vilkutti samalla meitä katsomaan kääntyneelle pikku-Henrylle. 

Poskeni olivat kosteat. Kuinka minua inhottikaan olla näin hauras, että saatoin vain upota kuvitelmiini ja puhjeta kyyneliin. Kuinka inhosinkaan sitä, että ikävöintini kohteen olisi pitänyt olla täällä kanssani, mutta hän ei ollut. Yli kaksi vuotta oli kulunut, eikö tämän kivun olisi pitänyt olla jo ohi. 

Dzina kiersi käsivartensa ympärilleni. ”Se johtuu riiviöstämme, vai mitä? Hänestä tulee päivä päivältä enemmän Henryn näköinen. Isänsä poika.” 

Nostin katseeni häneen, silmistä heijastui sama suru kuin omistani, vaikka huulilla asuikin pieni hymy. ”Ei hän ole riiviö”, kykenin sammaltamaan. 

”No, enkeli sitten”, Dzina myönsi. 

Siirryin tuijottamaan seinää ja yritin keskittyä tapetin kauniisiin kuvioihin. Astridin kaupunkikoti oli ollut turvasatamamme siitä asti, kun olimme saapuneet Konstansiin. Jos asiat olisivat olleet toisin, olisin nauttinut ajastani täällä täysin sydämin. Dzina oli ollut minulle kaikkein suurin tuki, vaikka hänellä oli omatkin haavat paranneltavanaan. Nytkin hän oli täällä, huolehtimassa meistä. 

”Kiitos”, nyyhkäisin ja nojasin päätäni hänen rintaansa. 

Dzina huokasi syvään. ”Olenko koskaan kertonut, miten Henry vannotti minua lupaamaan, että pidän teistä huolta ja saan sinut hymyilemään joka päivä? Jälkimmäisessä olen ainakin epäonnistunut, mutta toivotaan, että hän suo sen anteeksi tai on juuri niinä päivinä katsonut muualle.” 

Kuulosti hyvin henrymäiseltä vaatia jotain tuollaista, vaikka en ollutkaan kuullut siitä aikaisemmin. Minua hän oli käskenyt raskaudesta kuultuaan lähtemään mahdollisimman kauas Venetosta. ”Henry olisi ylpeä siitä, mitä olet tehnyt meidän hyväksemme”, sanoin hiljaa ja puristin Dzinan sormia. 

Hän suuteli hiuksiani. ”Rakastan pikku-Henryä kuin omaani ja sinuakin kuten tiedät. Vaikka olenkin tehnyt oikein, on silti ristiriitaista, koska tunnen, että olen varastamassa parhaan ystäväni pojan ja vaimon.” 

Vilkaisin sivusilmällä Henryä, joka puuhaili edelleen keskittyneesti palikoidensa parissa. ”Et sinä meitä varasta”, henkäisin. ”Sinä… tajuat, etten voi koskaan rakastaa sinua samalla tavoin kuin sinä rakastat minua… Henryn vuoksi, mutta olen iloinen, että pojallani on eläväkin isä. Ja ehkä minä itsekin… ansaitsen rakkautta, vaikken voikaan antaa sitä takaisin.” 

Dzina halasi minua tiukemmin. ”Huomasitko, että kutsuin sinua taas vahingossa hänen vaimokseen”, hän kihersi kyyneltensä takaa. ”Mutta tunsin hänet niin hyvin, että minulle oli alusta asti selvää, että menisitte naimisiin. Vaikka omalla päätöksellänne, jos vanhempanne olisivat olleet sitä vastaan.” 

Kaikki tuo oli totta ja kipeintä oli, ettemme me olleet ehtineet vaihtaa sormuksia ennen Henryn teloitusta. Nuo päivät olivat muistoissani niin sekavia, etten ollut varma oliko se tullut kummallekaan edes mieleen. Tämä sai itkuni vuolastumaan. 

”Ei ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi enempää”, Dzina sanoi hieman säikähtyneen kuuloisesti. 

Nostin varmasti ryvettyneen näköiset kasvoni ylös hänen paitansa poimuista. ”Ei”, onnistun mumisemaan yllättävän vakaasti. ”Kaipaan vain niin kovasti sitä pahuksen tulenkaitsijaa.” 

Hän sipaisi poskeni kaarta. Poika oli kääntynyt polvilleen ja lähti konttaamaan luoksemme. 

”Äiti!” hän kiljaisi iloisesti aivan kuin ei näkisi minua jo kymmenettä kertaa sinä päivänä. 

Kurotin käsivarteni ottamaan hänet vastaan. ”Äidin rakas”, supisin terävälle lapsenkorvalle. 

Dzina oli siirtynyt kauemmas meistä, vaikka oli edelleen kosketusetäisyyden päässä. Tunsin, että uusi itkunpurkaus oli jälleen tulossa. ”Tuletko leikkimään zio Dzinan kanssa?” Dzina tiedusteli Henryltä osoitellen itseään suurieleisesti. ”Annetaan äidin vähän levätä.” 

”Joo”, poikani huusi ja pyrki jo pois sylistäni. 

Päästin hänet ja vetäydyin huoneen nurkassa sijaitsevaan nojatuoliin. Ripseni kostuivat, mutta pisaroiden välistä olin näkevinäni Henryn katsomassa onnellisena lattialla leikkiviä miestä ja poikaa ja sitten katsahtavan minuun silmät täynnä rakkautta.

-Roona-

Ei ole kohtaloa karvoihin katsominen

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Noituri-sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Silloin tällöin Geralt piti äärimmilleen viritetyistä noiturin aisteistaan. Esimerkiksi, kun piti tapella selän taakse hiipiviä hirviöitä vastaan. Mutta tänä kuutamoisena yönä, jona hän olisi mieluiten nauttinut niistä Jaskierin kanssa tavernassa, hän istui nuotion ääressä tuijottamassa kohtuullisen mitäänsanomattoman näköistä nuorta naista. Eipä ulkonäkö tietysti naisen syy ollut ja epäilemättä tämän reidet ja pakarat olisivat olleet pehmeät koskettaa, jos Geraltilla olisi ollut taipumusta ottaa naisia väkisin. 

”Arvioitko toistamiseen missä asennossa minut olisi helpointa ottaa?” Ruusu – siksi tämä todella oli itsensä esitellyt – tiedusteli yhtäkkiä. 

Kysymys oli tyyni, vaikka Geralt aistikin taustalla pragmaattista pelkoa, koska tämä tuntui hyvin tietävän, mitä matkalta mukaan poimitulle naisenpuolikkaalle saatettiin illan päälle tehdä. ”Miten niin toistamiseen?” hän murahti tarttuen korvaansa kirahtaneeseen sanaan. 

”No, kun me tapasimme silloin päivällä, mittailit minua samaan tapaan, mutta ehkä pohdit, onko minusta myytäväksi. Et muuten vastannut kysymykseen.” 

Nainen hytisi hieman viileydestä, ei varmaan ollut juuri tottunut viettämään öitä ulkona. Geralt saattoi havaita pystyyn nousseet ihokarvat, kanannypyt, joita hän ei koskaan itse saanut, koska noiturit kestivät kylmää. 

”En minä sinulle mitään tee. Rupea nukkumaan. Ihmisten ei ole hyvä valvoa.” 

Ruusu irvisti koko hammasrivillään. ”Sinä se et paljoa pukahtele. Ja minä luulin olevani vähäpuheinen.” 

Nainen kuitenkin asettui kuuliaisesti kyljelleen ja sulki silmänsä. Geralt rentoutui huomaamattaan ollessaan jälleen tavallaan yksin ja asetti aistinsa automaattivaihteelle. Ne kyllä varoittaisivat häntä, jos tulisi tarve. Sitä paitsi heidän kimppuunsa ei hyökättäisi salaa, niin erinomaisen paikan yöpymiselle hän oli valinnut. Hän katsahti kuuta ja murahti happamesti. Aistiensa takia hän oli naisen lopulta vaivoikseen ottanut. Kohtalon kellot olivat nimittäin alkaneet soida päässä heti, kun hän oli nähnyt Ruusun kasvot. Ja kohtaloa noiturilla kuin noiturilla oli velvollisuus kuunnella. Siksi hän törötti nyt tässä. 

”Minä saatan nähdä unta siitä, että antaudun sinulle ihan vapaaehtoisesti”, Ruusu ynähti yhtäkkiä edelleen nukkuvan näköisenä. 

Geralt värähti. ”Minä olen noituri.” Hän saattoi haistaa naisen vienon tuoksun, joka oli paljon tämän ulkonäköä miellyttävämpi. 

”Niinhän sinä sanot”, Ruusu mumisi maasta. ”Ihan kuin minun pitäisi epäillä sinua sen takia. Onko kalusi kiskottu irti vai kasvaako siinä piikkejä?” 

”Ei. Minä en voi saada lapsia.” 

Ruusu räväytti silmänsä auki ja kohotti päätään. Hän tuoksuun ilmestyi kitkerä vivahde, Geralt huomioi. ”Kuvitteletko sinä, että minä haluan lapsen jonkun satunnaisen yhdenyönjutun kanssa? En sentään, vaikka oletkin komea, salaperäinen ja siksi kiihottava. Sitä paitsi luulen, että pidät enemmän miehistä.” 

Geralt oli harvinaisesti tuiskahtaa selälleen, koska tuollaista vastausta eivät hänen kehittyneet aistinsakaan olleet osanneet odottaa. ”Mitenkä niin?” hän murahti yksinkertaisesti. 

Nainen hymyili tietäväisesti. ”Se soittoniekka, jonka mainitsit pariin otteeseen, kun yritin välillä hieman kysellä. Jaskierko hänen nimensä oli? Äänsit nimen perin hellästi.” 

Geralt, joka oli piilottanut Jaskieria kohtaan tuntemansa tunteet varsin syvälle, sillä aina naisseikkailuistaan kehuskeleva bardi tuskin niihin vastaisi, tuhahti. ”Kyselysi ärsytti.” 

Ruusu oli noussut uudestaan istumaan. ”Huomasin. Mutta miksi olet täällä minun kanssani, kun voisit olla ties missä tämän Jaskierin kanssa?” hän pohdiskeli leukaansa hieroen. 

Geralt oli väsynyt koko keskusteluun. ”Koska tunsin koko kehossani sinut nähdessäni, että liityt jotenkin kohtalooni tai minä sinun. Velvollisuuteni oli siis katsoa, että selviydyt. Nuku nyt.” 

Ruusu ei vaikuttanut kuulevan, sillä oli vaipunut mietteisiinsä. Kohta hänen silmiinsä kuitenkin syttyi tajuamisen valo. ”Jaskier ei taida tietää, että haluaisit olla hänen kanssaan? Minä kyllä kannustaisin sinua kertomaan… ja niin… kaipa kohtalo yrittää sitä minun kauttani.” 

Geralt tuijotti koko terästettyjen noiturin silmiensä laajuudella. ”Ei kohtalo välitä minun ja Jaskierin väleistä.” 

Ruusu naurahti karkeasti. ”Sanoo mies, joka tunsi velvollisuudekseen persluissaan saakka vahtia minua vain intuition puuskan vuoksi. Kohtalo on oikukas ja sen suunnitelmaan voi hyvinkin kuulua, että tunnustat tunteesi. Etkä sitä paitsi häviä mitään, vaikkei se olisikaan kohtalon juttu. Saatpahan asian pois mieltäsi painamasta.” 

Geralt olisi halunnut väittää vastaan, mutta hänen sanainen arkkunsa tuntui jäätyneen kiinni. ”Nukutko, jos lupaan tehdä niin kuin ehdotat?” hän lopulta murahti. 

Ruusu hymähti ja kävi jälleen mitä pikimmin levolle. Pian Geralt kuuli, kuinka nainen hengitti uinuvan rauhallisia henkäyksiä. Kenties… Geralt kirosi kohtalon mitä synkimpään paikkaan. Kenties hän paljastaisi sydämensä Jaskierille huomenna ja siinä Ruusu saisi toimia hänen onnenkalunaan.

-Roona-