Ajatusharhailuja

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän 9-1-1 Lone Star -sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Joskus Carlos pohti, miten he kaksi olivat päätyneet yhteen. Siis jos ei otettu huomioon, että he olivat tavanneet työssä ja hän oli tehnyt aloitteen. He olivat kumpikin pikkujumalia. Hän saattoi poliisina yhdessä hetkessä muuttaa ihmisen elämän suunnan löytämällä tämän hallusta jotain laitonta ja pidättämällä tämän. TK oli palomies-ensihoitaja. No, eihän sitä tarvinnut edes selittää. TK olisi voinut antaa maastopalon levitä ja todeta vain, että kuolkoon kaikki ja syntyköön sitten uudestaan, hänen itsensä avustamana tietysti. (Ehkä siihen leviämisen antamispäätökseen olisi tarvittu lupa hänen isältään, joka kuitenkin oli palopäällikkö.) Carlos oli lukenut jostain, että sukupuutot olivat luonnollinen osa sykliä, kaikki päättyisi joskus kaikkien kohdalta. Mutta hän ja TK olivat tuossa syklissä toteuttaja puolella tai niin lähellä sitä kuin kuolevainen saattoi päästä. Carlos halusi kuitenkin ajatella, että olivat hyviksiä. Hän pelasti nuoria kaidalle polulle ja TK ihmishenkiä noin yleensä. Tuollaiset tosiasiat varmaan olivat vetäneet toisiaan puoleensa. Carlos heräsi aatoksistaan toisen kehon istahtaessa viereensä. 

”Mitä mietit noin tarkkaan, muru?” TK kysyi häneltä painaen samalla suukon kaulansyrjään. 

”Äh… oikeastaan… sinua vain, senkin kanelipulla.” 

TK oli kavunnut hänen syliinsä. ”Ahaa… mikäs sinä sitten olet? Oma flambeerattu sokerikuorrutteeni?” 

Carlos pyöritti päätään hymyn kutitellessa kasvoja. Oliko hän juuri kuvitellut tuon suloisen inhimillisen sotkun, jota kutsui poikaystäväkseen, olevan jumala? Koko maailmahan menisi moisesta sekaisin. ”Vaikka se. Nyt suutelet minua.”

 TK:ta ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Suudelmien syventyessä ja käsien vaelluksen muuttuessa levottomammaksi Carlos päätti unohtaa kaikki syklit, johtivatpa ne elämään tai kuolemaan, jättää turhat ajatusharhailut ja pitää jalkansa tiukasti maassa, sillä siellä oli olemassa kaikkein paras, mitä toivoa saattoi.

-Roona- 

Yllätystä kerrakseen

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Magian syvempi sävy -kirjasarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Aamun valo sai huoneen punaisen ja kultaisen värityksen hohtamaan aivan erityisellä tavalla. Tosin Alucardin mielestä hänen vieressään makaava pehmeänruskea keho oli paljon miellyttävämpää katseltavaa. 

”Nukkuiko kuninkaani hyvin?” hän kysyi vetäen Rhyn selkää tiiviimmin itseään vasten. 

”Samalla tapaa kuin aina ennenkin”, kuului reipas vastaus. 

Yllättävän reipas siihen nähden, kuinka varhaista vielä oli ja kuinka pitkään Rhy yleensä nukkui. Tai oli ainakin ennen nukkunut. Alucardin käsi hakeutui vaistomaisesti kuninkaan sydämen kohdalla olevan sinetin päälle. 

”Eikö minun rentouttamisyritykseni auttanut lainkaan?” hän kuiskasi näykäten korvanlehteä. 

Rhy kihersi. ”Samalla tapaa kuin aina ennenkin.” 

Nyt vastaus oli nokkava. Palkaksi Alucard maistoi tämän niskaa. Se sai Rhyn huokaamaan ja kiemurtelemaan niin, että hän ymmärsi tämän haluavan vaihtaa asentoa. Käännyttyään vastatusten nuori kuningas siveli hetken aikaa hänen valkoisia suoniaan ja sipaisi kulmakarvan yläpuolta koristavaa safiiria. Alucard olisi halunnut suudella, mutta Rhy puhkesikin puhumaan. 

”Kell palaa tänään. Ja Lila ja Yön torni tietysti myös.” 

Alucard ei ollut yhtä innoissaan mustasilmäisen prinssin paluusta, mutta kesti sen, kunhan muisti ajatella tätä Rhyn veljenä, joka oli kuninkaalle rakas. Lisäksi kaksi Antaria olivat kirjoittaneet, että heillä olisi mukanaan yllätys. Alucard ei tiennyt pitikö siitä Kellin ja Lilan tuntien olla enemmän huolissaan vai peloissaan. 

”Älä nyt näytä tuolta. Tiedän, että olet kaivannut ainakin Bardia. Ja Kellin kanssa sinun on minut jaettava, halusitpa tai et.” Rhyn käsi kulki hänen kyljellään osoituksena sanoihin sisältyvästä äänettömästä toiveesta tulla myös toimeen veljensä kanssa. 

”Toivooko kuningas tätä vartijaltaan vai rakastajaltaan?” hän tiedusteli, vaikka olisi oikeastaan tehnyt mieli suostua ihan mihin vain. 

”Kuningas pyytää tätä puolisoltaan ja minä sinulta, Luc.” Rhyn katse oli vakaa, kun tämä suuteli Alucardia syvään kuin pyyntönsä vahvistukseksi. 

Alucard kuljetti sormensa tämän yöstä sekaisiin hiuksiin. Rhy oli viime aikoina alkanut kutsumaan häntä puolisokseen ja sen tuntui sanomattoman hyvältä, vaikka ei voinutkaan koskaan olla totta kaikkien edessä. 

”No kai minä sitten suostun”, hän lausahti venytellen. 

Rhy kihersi taas. ”Oikeastaan juuri tänään oli mukava olla hereillä. Tuovatkohan he minulle lahjan? Jonkun erikoisen eläimen kenties?” Ylhäiset silmät hehkuivat odotuksesta. 

Alucard huokasi alistuneesti. ”Kunhan ei ensitöikseen pure sinulta peukaloa poikki.” 

Rhy irvisti hänelle. ”Tuota toivot vielä hartaammin kohta, kun olen näyttänyt mitä ihanaa sillä peukalolla voi tehdä.” Kuninkaan käsi oli valunut vaarallisen lähelle hänen nivusiaan. 

”Valtiaani on niin hyvä”, Alucard inahti toivoen, ettei kukaan tulisi herättämään heitä myöhemmin aamulla päivän toimiin.

Kuninkaalle oli ilmoitettu noin puoli tuntia sitten, että hänen veljensä ja Bard odottivat häntä yksityisessä audienssisalissa. Alucard huomasi, että Rhyn kärsivällisyys alkoi pettää, kun Veskin lähettiläs jatkoi jaaritteluaan. Mies olikin varsinainen kauniiden tyhjien sanojen mestari, joka rakasti omaa ääntään. Alucard oli alkanut arvella, että Veskin kuningatar oli vain halunnut tämän hetkeksi pois omasta hovistaan. Kun puhetulva viimein loppui, Rhy ponkaisi pystyyn ja hyvästeli nopeasti todeten, että he tapaisivat uudelleen sitten illallisella. Lähettiläs näytti hieman loukkaantuneelta, kun Alucard vielä päälle päätteeksi hymyili tälle vinosti. Heidän saapuessaan kotoisaan pikkusaliin Alucardin huomio kiinnittyi ensimmäisenä selin olevaan Kelliin, joka keskusteli kuiskaten varjossa istuvan Bardin kanssa. Mitä he tuolla nurkassa kyyhöttävät? hän pohti. 

”Kell!” Rhy huudahti hyvin epäkuningasmaisesti. 

Punainen pää kääntyi ja mustasilmäinen prinssi tuntui hetkesi unohtavan kaiken muun juostessaan halaamaan veljeään. Rhy ja Kell kiehnäsivät hetken toisissaan, kunnes kuului vaativa pyyntö. 

”Kell, et viitsisi…” 

Bardin ääni ei ainakaan ollut muuttunut miksikään, mutta miksi tämä ei tullut tervehtimään, Alucard ihmetteli. 

”Ai niin… tietenkin”, Kell sanoi yhtä paljon itselleen kuin heille ja Lilalle. 

Tämä kiirehti tytön luo. Ei kissamaista Bardia ollut ennen tarvinnut auttaa ylös tuolista, Alucard mietti. Oliko tyttö haavoittunut niin pahasti? Hän näyttäsi Kellille taivaan merkit oli tämä kuinka Antari tahansa… Rhyltä pääsi ihastunut huokaus ja Alucardin ajatustoiminta loppui hetkeksi kokonaan. Lilan vatsa oli pinkeän pyöreä, mitä korosti vielä tämän muun vartalon laihuus. Bardhan oli… 

”Oletko sinä jumalauta pamauttanut hänet paksuksi?!” hän rääkäisi. 

Kell mulkaisi häntä käsi äärimmäisen suojelevasti vatsan päällä. 

”No kapteeni, kyllä minulla itselläkin oli osa tässä”, Bard lausui käheästi. 

Kell loi Lilaan hyvin huolekkaan katseen. ”Pitäisikö sinun mennä takaisin istumaan?” 

Tyttö pyöräytti silmiään Kellin tukiessa tätä selästä. ”Äh, muistatko, että minä ihan hetki sitten luotsasin vielä laivaa? Jospa vain rauhoittelisit poikaasi, ettei hän potki minulta sisuskaluja irti.” 

Alucard ei aivan saanut selvää Kellin lausumasta pehmeästä sanasta. Sen näytti kuitenkin auttavan, koska Bard rentoutui hiukan. 

”Vauvako on innokas liikkuja? Tämäkö oli se teidän yllätyksenne?” kyseli suunsa auki saanut Rhy, jonka silmät välkkyivät Alucardin mielestä kovin erikoisesti. Kuningas käveli Lilan luo, mutta jäi kohteliaasta odottamaan lupaa koskea vatsaan, kunhan oli ensin tehnyt aikeensa selviksi käsimerkein. 

”Kyllä. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt kirjoittaa siitä, mutta Lila…”, Kell aloitti anteeksipyytävästi ennen kuin Bard keskeytti hänet. ”…oli järkevä eikä maininnut suoraan kahden Antarin lapsesta kirjeessä, joka saattaa joutua kenen tahansa käsiin.” 

Kell pyöräytti silmiään, Rhyltä pääsi tahaton naurahdus ja Alucardinkin oli pakko virnistää. 

Rhy tunnusteli varoivaisen tarkasti Lilan vaatteiden päältä. ”Mistä tiedät, että se on poika?” Alucard tarkkaili rakkaansa autuasta ilmettä. 

”Siitä, että se potkii aivan samalla tavalla kuin Kell silloin, kun me…” 

”Lila”, Kell kirahti kasvot melkein yhtä punaisena kuin hiuspehkonsa. 

Tyttö hyrähti itsetyytyväisesti saatuaan viimeisen sanan. 

”Kunpa voisimme syödä tänään yksityisen illallisen, mutta se simasuinen Veskin lähettiläs on täällä”, Rhy harmitteli. ”Mutta mennään nyt kuninkaan huoneisiin ja jutellaan. Ja tietysti te olette kunniavieraina aterialla, jos haluatte vain tulla.” 

Kell ja Lila nyökkäsivät ja lähtivät Rhyn perässä kohti yksityistiloihin vievää ovea. Alucard ehti astua askeleen kuninkaan rykäistessä. ”Luc, olisitko niin ystävällinen ja hoitaisit ne muutamat asiat, jotka minulta vielä jäivät? Tiedät, mitkä ne ovat.” 

Alucard peitti torjunnan aiheuttaman hämmennyksen ja kumarsi nopeasti. ”Tietysti kuninkaani.” Rhy nyökkäsi hänelle kuin luvaksi poistua ja niin tämä ja Antarit menivät.

Alucard oli jo pohtinut millaisen vastaanoton mahtaisi saada sinä iltana kuninkaallisessa makuuhuoneessa, mutta hän löysikin hallitsijan sijasta erittäin mietteliään Rhyn. Hän käveli tämän vierelle ikkunaan ja suukotti korvallista. ”Lin ajatuksistasi.” 

Rhy veti hänen kätensä vyötärönsä ympärille. ”Haluaisitko sinä joskus lapsen?” 

Alucard yllättyi kohtuullisen totaalisesti. ”Öh, tuota, enpä ole pahemmin miettinyt asiaa”, hän onnistui mongertamaan. 

Rhy huokasi surumielisesti. ”Kun minä haluaisin.” 

Alucard ei ollut hämmentyneenäkään tyhmä. Sitä ne katseet Lilan vatsaan siis olivat olleet, kaihoa kohtaan jotain sellaista, jota hänen rakkaansa kaipasi. Hän hipoi Rhyn sormia. ”Sitä minä en taida voida sinulle antaa, vaikka kuinka tahtoisinkin.” 

Rhy nojasi päin hänen vartaloaan ja asetti päänsä olalle. ”Entä jos olisi toisenlainen mahdollisuus, Luc?” 

Alucard ei ihan saanut juonesta kiinni. ”Millainen?” Hänen puolisonsa hiukset tuoksuivat niin hyvältä yöilman sekoittuessa niihin. 

”No, Lila ainakin haluaa pian takaisin Yön tornille ja minusta tuntuu, ettei Kellkään ole ehtinyt vielä nähdä kaikkea sitä mitä hän halusi. Niin, että minä vähän kuin lupasin, että he voivat jättää pienokaisensa meille, tietysti vasta, kun tämä on tarpeeksi vanha eroamaan äidistä ja muuta…” 

Alucard alkoi nauraa pehmeän rouhevasti. ”Emmeköhän me yhdestä Antarilapsesta selviä.” 

”Se tekisi minut hirvittävän onnelliseksi”, Rhy kuiskasi. 

Alucard ei enää kestänyt vaan käänsi kuninkaan niin, että saattoi suudella tämän huulia, poskia ja leukaa. Päivä oli ollut täynnä yllätyksiä, mutta mitäpä muuta saattoi odottaakaan, kun rakkaansa oli Arnesin kuningas, jonka veli oli ihka-aito Antari.

-Roona-

Lehvien lomassa

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän El Cid-sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

He olivat löytäneet ratsastaessaan metsälammen. Puut varjostivat sitä, antoivat näkösuojaa polulle. Päivä oli tavattoman kuuma. 

”Haluaako herrani mennä uimaan?” Nuño tiedusteli häneltä pilke silmissään. 

Tietysti hän halusi. Rannalla ei ollut palvelijaa, mutta hän sai vaatteensa pois pienen taistelun jälkeen. Nuño suoriutui eroon omistaan paljon jouhevammin. Hän oli jo ehtinyt veteen, sillä aseenkantajan kauneus ja läheisyys aiheuttivat hänen vartalossaan tiettyjä reaktioita, jotka oli parempi piilottaa. Nuño kirmasi hänen luokseen roiskien vettä, pisarat helmeilivät iholla, lehtien välistä siilautuvat pienet auringonsäteet saivat ne säihkymään. Tämä pysähtyi aivan hänen viereensä. 

”Herrani, olenko minä liian lähellä?” 

Leikkisän kiusoitteleva sävy äänessä ja hän olisi vain halunnut vetää nuoren miehen syliinsä. Sen sijaan hän nosti kätensä tämän poskelle ja toi huuleensa lähemmäs. 

”Uskollinen aseenkantajani.” 

Hän kuuli onnellisen kuiskauksen juuri ennen kuin suut koskettivat toisiaan: ”Garcia.”

Galician kuningas hätkähti hereille. Nuño, hän oli jo kutsumassa, kunnes muisti, ettei miestä enää ollut. Hänen rakkaansa oli ikuisesti poissa. Oli syntistä toivoa, että he olisivat joskus saaneet sellaisen hetken kuin äsken hänen unessaan, mutta Garcia ei voinut itselleen mitään. Tänään hänen olisi taisteltava yksin veljeään vastaan, ilman uskollisinta kumppaniaan, yrmeämielisten aatelisten kanssa. Kyyneleet olivat alkaneet valua hänen tajuamattaan, mutta hän pyyhki ne yöpaitansa hihaan ja vannoi, että tekisi Nuñon ja koko Galician ylpeäksi voittamalla Sanchon sinä päivänä.

-Roona-

Insinöörejä ja ihania poikia, osa 11

 Moikka!

”Oottehan te kumpikin tulossa sitseille?” Elmo tiedusteli yhtenä päivänä heidän vetelehtiessään kampuksella. 

”Jep, pitäähän ne tulla kokeen”, Joonas vahvisti. Jarkkokin nyökkäsi. 

Elmo virnisti viekkaasti ja taputti Joonasta olalle. ”Ei olis mahdollista, et jätkä esittelis vaikka jatkoilla sen kuumiksen, jolle viestittelee koko ajan?”

 Joonas joutui hetkeksi pois raiteiltaan, mutta päätti sitten vain olla normaalisti. ”Mistäs päättelet, et mulla on joku kuumis?” 

Nyt Jarkkokin pyöräytti silmiään. ”Jonttu, sä katoat aina välillä jonnekin. Vaikka ne viestit oiskin jääny meiltä huomaamatta, niin ei me sentään niin tyhmii olla, ettei oltas sun poissaoloa huomattu.” 

Joonas oli sivusilmällä juuri huomannut Kallen vähän matkan päässä. Mennään nyt sitten, hän ajatteli. ”Hei Kalle, tuus vähän tänne.” Kiharapää tuli heidän luokseen yllättyneen näköisenä. 

”C´amoon, Jonttu, älä nyt yritä poiketa aiheest. Sä ja Jarkko ehitte jutella Kalen kaa teiän ryhmätyöstä muullonkin”, Elmo valitti. 

Joonas kohautti harteitaan lähes välinpitämättömästi. ”Ai, mä kun luulin, et sä oikein paloit halusta tutustua mun kuumikseen”, hän kiersi käsivartensa Kallen lantion ympärille, ”joka siis on tässä.” 

Elmon leuka loksahti auki ja silmät tuijottivat. 

Jarkko pyöritti päätään. ”Jonttu, toi on tosi epäkorrekti vitsi, varsinki ku Kalle oikeesti kuuluu seksuaalivähemmistön.” 

Siinä vaiheessa Kalle heräsi ja ujutti oman kätensä Joonaksen selkään, vaikkei sanonutkaan mitään. 

Joonas loi tähän katseen, joka samaan aikaan ilakoi ja pyysi anteeksi. ”Jake, ei me olla mikään vitsi. Kalle on mun poikaystävä, ollaan vaan pidetty matalaa profiilia.” 

Elmo oli saanut järkytyksensä laantumaan. ”En mää tienny, et sä oot… tai siis sulhan oli aiemmin muija… se Miia, josta oot puhunu.” 

Joonas nyökkäsi. ”Niin oli. Ja nyt on Kalle. Et jos tää on kummallekaan minkäänlainen ongelma…” 

Elmo ja Jarkko pudistelivat kiivaasti päitään. ”Ei tietty oo. Oltiin vaan tosi yllättyneitä.” 

Kaikkien huomio kohdistui Kalleen, jota alkoi yhtäkkiä naurattaa. ”Arvatkaa vaan, olinko mää yllättyny, kun tää söpöläinen oli kiinnostunu musta?” tämä hihitti arasti. 

Joonaksen ruumis tuli sillä hetkellä hyvin tietoiseksi Kallen läsnäolosta. ”Äh, muru, kehu mua sit kun ollaan keskenään. En mä sentään haluu jätkien eessä koko ajan rueta punastelemaan.” 

Kalle ynähti ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. 

Elmo levitteli käsiään suurieleisesti. ”Onnee vaan Jake ton imelän pariskunnan kestämisessä. Mun työparit ei sentään oo rakastuneita”, se heitti ja sai Jarkolta kevyen iskun lonkkaan. 

Joonas tuhahti. ”Eiköhän lähetä kaikki luennolle, alkaa tää lorviminen kyllästyttää.” Hän lähti johdattamaan Kallea edeltä laitettuaan ensin sormensa tämän omien lomaan.

-Roona-

Insinöörejä ja ihania poikia, osat 9-10

 Moikka!

(9) 

Joonaksen kämppis oli lähtenyt sukuloimaan jonnekin Pohjanmaalle ja Joonas oli siitä ilosta kutsunut Kallen luokseen kylään. Hän oli jo tilannut heille pizzat, jotta ne olisivat kuumia vielä, kun tämä tulisi. Pizzakuski oli ehtinyt juuri häipyä, kun Kalle saapui. 

”Moi.” 

”Moi. Mitäs muru?” Joonas sanoi suukottaen kirpsakkaa poskea. 

Sydäntä lämmitti, kun Kallen hymy kaartui korviin sen riisuessa ulkovaatteitaan. ”Eipä tässä mittään. Ootko sää jo ottanut paljonkin pohjia, kun tuut heti iholle?” 

Joonasta nauratti hänen kietoessaan kätensä Kallen lantion ympärille. ”Voin vannoo, et toistaseks oon viel ihan selvinpäin. Tollasta komistusta vaan on hankala vastustaa.” 

Kalle sipaisi häntä leuasta. ”Niin suakin. Mää muuten toin meille viiniä.” Tämä viittasi pulloon, jonka oli pannut lattialle. ”Äiti ja isä toi sen Ranskasta. Se on kuulemma jottain hienoo laatua. Ehkä me kestetään juoda se.” 

Joonas hieroi Kallen nenää omallaan ja kumartui sitten sieppaamaan pullon. ”Näyttää kyl tosiaan elegantilta”, hän totesi tarkastellessaan etikettiä. ”Sopii erinomaisesti tuplapepperonipizzojen kans.” 

Kalle toi kämmenensä hänen kyljelleen. ”Nekö täällä tuoksuu? On ihan hirveä nälkä.” 

He söivät juoden samalla kauniin tummanpunaista nestettä ja hihitellen toistensa arvioille siitä. Lopetettuaan he työnsivät pahvit tiskialtaaseen ja lautaset astianpesukoneeseen. Viinipullon pohjat ja viinilasit he ottivat mukaan sohvalle. 

”Haluisitsä tsiigaa jotain Netflixistä?” Joonas tiedusteli heidän tuppauduttuaan vieretysten. 

Kalle virnisti vienosti. ”Mieluummin sitä chill puolta.” Sitten se tajusi, mitä oli tullut sanoneeksi ja punastui ruusunväriseksi. ”Siis… ööö… siis… jos sää halluut… tai voiaan… on mulla jottain sarjoja kesken”, se änkytti suloisesti. 

Joonas työnsi huulensa aivan kiinni toisen korvanlehteen. ”Kyl me voidaan chillaakin, muru, mut varmistetaan ensin et ollaan samal sivul”, hän kuiskasi. 

Kalle päästi myöntävän ynähdyksen. 

”Sopiiko sulle suutelu, silittely ja halailu?” 

Nyökkäys. Joonas oli arvellut, että sopisi, sillä kaikkia noita he olivat jo aiemmin haparoiden tehneet luonnostaan, sen kummemmin keskustelematta. ”Ok hyvä. Mut ei sen pidemmälle, muru. Mä en halua.” 

Kalle jäykistyi aavistuksen ja kääntyi katsomaan häntä. ”Etkö koskaan?” Sen kasvoilla häivähti selkeä pettymys. 

Joonas olisi halunnut suudella sen pois, mutta tämä asia oli varmaan parasta jutella läpi ensin. ”En mä sitä tarkottanu pöhkö. Mul vaan on sellanen hölmö ja konservatiivinen periaate, et en ees hyväile ketään, ennen ku ollaan tosissaan yhessä. Ja mulle tosissaan tarkottaa, et voidaan kutsua toisiamme poika- ja tyttöystäviks. Tai meidän tapaukses tietty vaan poikaystäviks.” 

Kalle katseli häntä vakavana ripsiensä takaa. ”Mää oon tässä mukana koko sydämelläni. Ja tahon, että oot mun poikaystävä. Ja oon valmis ihan vaan suutelemaan, silittelemään ja halailemaan sua koko illan näyttääkseni sen.” 

Joonaksen mahassa lepatteli mukavasti. Hän muisti, miten oli aikoinaan jännittänyt tuon saman sanomista Miialle ja silloin hän ei ollut osannut muotoilla sitä yhtä kaunopuheisesti. Eihän ollut yhtään miehekästä, kun ei halunnut panna kaikkea mikä liikkuu. 

Kalle silitti hänen leukaansa peukalollaan. ”Mihin menit, muru?” 

”Jäin vaan miettii, että pidätkö sä mua miehekkäänä?” 

Kalle jäi tuijottamaan häntä kuin hän olisi sanonut, että kuu tippuisi maankamaralle viiden sekunnin päästä ja juuri heidän päälleen. Se oli niin söpöä, ettei Joonas voinut olla suukottamatta hieman avoinna olevia huulia. 

”Helvetin perkele”, Kalle kirosi hänen huulilleen, mikä oli yllättävää, sillä hän ei ollut vielä koskaan kuullut tämän käyttävän mitään hittoa voimakkaampaa sanaa. ”Piänhän mää. Mut jos jätetään siitä keskustelu sellaiseen iltaa, jollon voiaan mennä pidemmälle, kun… kun sun miehekkäät piirteet saa mussa aikaan… rivoja reaktioita.” 

Joonas huomasi kikattavansa. Hän kiertyi halaamaan toista. ”Ootan innolla. Mut nyt mä pistän vaik Rahapajan pyörimään ja voidaan rueta keskittymään oikeasti siihen chilli puoleen.” 

He käpertyivät mukavaksi keoksi sohvannurkkaan ja unohtivat aika pian television huminan perehtyessään tutkimaan, miten kivaa oli vain pussailla ja halia toisiaan.

(10) 

Kalle kuunteli vierailemaan tullutta luennoitsijaa innokkaasti. Nainen oli valmistunut heiltä ja työskenteli nykyään erään kansainvälisen yrityksen tuotekehityksessä. Sellaista hänkin halusi sitten joskus isona tehdä. Kalle katsahti nopeasti salin takaosaan, jossa Joonas istui Elmon ja Jarkon kanssa. Näillä oli aivan omat meininkinsä. Jarkko yritti sentään vastuuntuntoisesti keskittyä luentoon, Elmo kertoi Joonakselle jotain juttua, johon luultavasti liittyi luennoitsijan ulkonäön arviointia. Hän hymähti ja kääntyi takaisin valkokankaaseen päin. Kalle oli kävelemässä kohti opiskelijaravintolaa, kun hänet yllättäen vetäistiin käsivarresta sivummalle. 

”Mitä sä mua tuolla luennolla vilkuilit?” Joonas tiedusteli huvittuneena. He olivat päätyneet näkösuojaan kupupenkin taakse. 

”En mää mittään… tai siis luulin ettet huomannu”, Kalle sai hämmennykseltään sanotuksi. 

Joonas oli tullut lähemmäksi ja laittanut käden hänen niskaansa. ”Kai mä nyt huomaan, kun mun upea poikaystävä flirttailee mulle.” 

Kalle ei ollut varma, mitä oli tapahtumassa, mutta tilanne sai veren virtaamaan suonissa villinä. ”En mää flirttaillu. Sulla ja Elmolla näytti olevan ihan omat keskustelut menossa.” 

Joonas silitti hänen niskaansa ja tuhahti pehmeästi. ”Jos Elmo näkee naisen, se puhuu siitä maailman tappiin asti. Sitä vois sanoo jo ongelmaksi. Ja väität sä, että se katse ei… ymm… kuiskannut, että tuu äkkiä suuteleen mun makeita huulia?” 

Kalle ei ehtinyt väittää mitään, sillä keho otti vallan ja toteutti juuri sen, mitä Joonas oli kysynyt. Hän kuitenkin irrottautui nopeasti ja vähän häpeissään. ”Sori, kun mää tolleen… ei meidän täällä pittäis”, hän sopotti. 

Joonas hymyili valloittavasti ja tämä peukalo hipoi Kallen harteita. ”Ei mitään, muru. Mut meidän kantsis nyt mennä, kun sanoin kundeille vaan, et käyn kysyy sut syömään meijän kaa.” 

Kalle nyökkäsi ja toisen käsi laskeutui tavalliselle paikalleen tämän kyljen viereen. He lähtivät kävelemään niin normaalisti kuin suinkin, mutta Kalle tiesi olevansa punainen ainakin kaulaltaan. 

”Toivottavasti ei menny ruokahalu”, Joonas supisi hänelle matalasti juuri ennen jonoon liittymistä. 

Nyt väri kiipesi taatusti jo poskille. ”Mitenkä niin?” hän kirahti. 

”No, kun sain jo imelää. Mut loput sit ruuan jälkeen, vai mitä kerubi?” Karhea naurahdus ja jono oletti varmasti Joonaksen vain kertoneen hänelle jonkin pikkutuhman vitsin. 

Kallen vatsassa kupli. ”Joo tietty”, hän vastasi yhtä karheasti. 

Syödessä hän piti silmänsä tiukasti lautasessa, koska olisi muuten taatusti paljastanut heidät tuijottamalla Joonaksen huulia. Onneksi Elmo ja Jarkko pitivät moista vain hänelle tyypillisenä käytöksenä ja juttelivat kuin kaikki olisi tavallisesti. Ennen seuraavaa luentoa hän varmisti, että Joonas sai aimo annoksen lisää imelää eräässä nurkassa.

-Roona-

Insinöörejä ja ihania poikia, osat 7-8

 Moikka!

(7) 

Heidän toisista treffeistään tuli kuin tulikin lenkki, koska Joonas oli saanut hoidettavakseen vanhempiensa saksanseisojan Pojun. He ajoivat läheiseen metsään ja antoivat Pojun juosta pitkässä hihnassa ja heittelivät hakkuuaukealle sille leluakin. Joonaksen suurin ongelma oli, että hän oli erehtynyt katsahtamaan Kallen takalistoon tämän könytessä jotain autosta ja nyt silmät vetivät sinne aina, kun poika oli selin häneen. Pitikö niiden retkeilyhousujen olla niin helvetin hyvin istuvat? Kallella oli jälleen päässään myös lenkottavat lasinsa. Joonaksen oli tietysti pitänyt vitsailla niistä, mutta toinen oli vastannut vain, että silmät eivät kärsineet pitää piilareita joka päivä, joten joskus oli pidettävä rillejä. Eikä kukaan siellä metsässä näe, jos ne on sinusta nolot, se oli lisännyt ujosti. Näytät ainakin mua fiksummalta, hän oli kuitannut, vaikka olisi ehkä ennemmin halunnut sanoa, että suudeltavan söpöltähän tämä näytti. He olivat pakanneet mukaan vähän evästäkin, vastikään rakennetulla laavulla voisi paistaa makkarat. 

Kalle nautti selvästi syksyisestä metsästä. ”Harmi, kun tullee käytyä niin harvoin. Toisaalta, jos olis tollanen oma Poju, niin täällä sitä varmaan rämpis harva se viikonloppu”, se sanoi ja hymyili Joonakselle koko naamallaan. 

Joonaksen vatsanpohjassa poreili. ”Kyllähän faija yritti tehä musta metsämiestä, mutta mä oon enemmän sellanen sunnuntaisamoilija, jolle pitää olla hyvä ilma”, hän heitti vastaan. 

Kalle nauroi ja vingutti possua vieressään innokkaasti hyppivälle Pojulle. Se käyttäytyy täällä ihan eri tavalla kuin yliopistolla, Joonas ajatteli. Mikä on tietty vittumaista, kun se on tolleen rentona ainakin kymmenen kertaa seksikkäämpi. 

”Luonto soppii sulle. Oot hyvännäkönen punaposkisena”, Kalle sanoi herättäen hänet jälleen käsillä olevaan hetkeen. Se oli tullut lähemmäs ja oli itsekin kasvoiltaan rusottava. 

Joonas raapi niskaansa lapasellaan. ”Äh, jos jatkat tohon malliin, niin mun on pakko kohta pussata sua.” 

Kalle oli luonut katseensa maahan ja Poju hääri siitä innostuneena sen ympärillä. ”Kyllä sää saat minua suukottaa”, se ynähti arasti ja tuskin kuuluvasti. 

Joonaksen polvet notkahtivat, mutta hän onnistui astumaan heidän välimatkansa umpeen, tarttumaan toista leuasta ja hapuilemaan huulet omilleen. Kosketus kesti vain hetken, mutta se taisi olla kummallekin ihan tarpeeksi. He jatkoivat matkaa kohti laavua tyytyväisissä merkeissä, hieman päihtyneinä uudesta kokemuksesta.

(8) 

Kalle tunsi olonsa varsin onnelliseksi. He olivat tapailleet Joonaksen kanssa vähän yli kuukauden, tarkalleen neljä kertaa ja tietysti he viestittelivät harva se päivä. Tai nyttemmin oikeastaan joka päivä. Kukaan vuosikurssilaisista ei tiennyt heidän suhteestaan ja Kalle arveli, ettei Joonas ollut sitä vielä valmiskaan paljastamaan. Mutta ei se häntä haitannut. He olivat jälleen menossa ulos, tällä kertaa leffaan. Joonas oli halunnut nähdä uusimman supersankaripätkän ja luvannut tarjota hänelle herkut, kun hän ei ollut suostunut lipun maksamiseen. Finnkinon sali oli puolillaan ihmisiä. Kalle oli ilmaissut huolensa, että joku saattaisi nähdä heidät yhdessä. Älä huoli, mä osaan kyl käyttäytyy ihan ihmisiksi, ettei sun tarvii nolostua, Joonas oli todennut nauraen. Se oli lämmittänyt Kallen sydäntä enemmän kuin tämä arvasikaan. Kalle ei pysynyt mukana leffan kaikissa juonenkäänteissä, varmaan sitä varten olisi pitänyt nähdä universumin muutkin elokuvat. Mutta pimeässä jaetut hipaisut ja kosketukset saivat hänet nauttimaan lähes kolmituntisesta. Joonas selitti innoissaan kohokohtia ja pettymyksiä heidän tullessaan ulos. 

”Kalle!” Kalle jähmettyi kuullessaan omaa nimeään huudettavan aulassa. Käännyttyään katsomaan hän kuitenkin rentoutui, sillä huutaja oli Aleksi. 

”Olitko säkin leffassa?” tämä kysyi hymyillen päästyään heidän luokseen. 

”Joo, mää ja poi… siis kaveri oltiin.” Hän oli meinannut kutsua Joonasta poikaystäväkseen! ”Aleksi tässä on Joonas mun vuosikurssilta. Joonas tässä on Aleksi, mun ööö… balettikavereita.” 

Miehet kättelivät toisiaan jo Kallen esittelyjen ollessa vaiheessa. 

”Niin mä arvelinki. Samannäkösiä jänteviä tanssijoita ootte kumpiki”, Joonas sanoi vinkaten tietäväisesti silmää Aleksille. Aleksi vastasi yhtä tietävällä nyökkäyksellä. 

”Yksinkö sää olit?” Kalle kiirehti tiedustelemaan saadakseen keskustelun itselleen miellyttävimmille vesille. 

”Ei kun treffi-ilta Heinin kaa. Se vaan halusi vessaan siistiytymään, kun paita oli kuulemma ihan märkä. Maito valuu”, Aleksi sanoi heilauttaen kättään epämääräisesti johonkin vessojen suuntaan. 

”Onks teillä vauva?” Joonas kysyi ennen kuin Kalle ehti kommentoida. 

”Joo, onhan niitä kaksin kappalein. Suosittelen kyllä alottaan yhdellä, jos se vaan suinkin on mahdollista.” 

Kalle punastui, mutta Joonas vain hykerteli, että varmaan osuva suositus. 

”Kukas täällä suosittelee kenelle ja mitä”, sanoi Aleksin vierelle ilmaantunut Heini.

”Kulta, minä vaan kehotin Kallen deittiä, että ensin yksi lapsi ja sitten vasta enemmän”, Aleksi hörähti olkiaan kohauttaen. 

Nyt Kallen posket hehkuivat. ”Ei Joonas ole mun deitti!” 

Nimetty loi häneen tutkivan katseen. ”Ai, en vai? Mä kyl kuvittelin, että täs ollaan ihan treffeillä.” 

”Jos jätetään Allu pojat rauhassa sopimaan asiasta ja lähetään kattoo miten mummu ja ukki on pärjänneet kauhukakaroiden kanssa?” Heini virnuili vetäen Aleksia kohti liukurappuja ja uloskäyntiä. 

Kalle nyrpisti huuliaan ja mietti miten saisi korjattua tilanteen parhain päin, kun Joonas tarttui hänen käteensä. 

”Kai sä oisit voinu sun kaverille kertoo, että me ollaan yhessä?” tämä sanoi lempeästi, mutta hiukkasen loukkaantunen kuuloisesti. 

”Mää aattelin, ettet sää ehkä halluu”, Kalle sopersi. ”Kun oot sanonu, että tää kaikki on sulle niin uutta vielä. En mää halluu painostaa.” 

Joonas hieraisi yllättäen hänen poskeaan nenällään. ”Äh, tais ne tajuta itekin. Oot muuten helvetin söpö, kun luimuilet noin”, tämä kuiskasi hänen korvaansa.

 Kallen jalat muuttuivat spagetiksi, mutta hän pysyi urheasti pystyssä. ”Lähetäänkö vielä vaikka lasillisille?” Hän oli kerrankin totisesti paukun tarpeessa. Joonasta nauratti. 

”Mä sulle lasinpohjat näytän. Mut mennään vaan.” 

He lähtivät kohti läheistä anniskeluravintolaa.

-Roona-

Insinöörejä ja ihania poikia, osat 5-6

 Moikka!

(5) 

Joonas naputteli kännykkäänsä luentosalin edessä. Hän oli ajautunut sinne hyvissä ajoin, ketään muita ei vielä näkynyt, mikä saattoi johtua siitäkin, että tämän kurssin tunnit oli jostain syystä tungettu kampuksen perimmäiseen nurkkaan. 

”Moi.” 

Joonas havahtui ruudultaan. Kalle seisoi hänen vieressään. 

”Moi. Kiva, että joku muukin löys tänne.” 

Kallen silmiä valaisi hymy, vaikka se näkyikin huulilla vain aavistuksen. ”Nyt kun ollaan tässä kahestaan, niin minä olen jo jonkin aika ajatellut, että voitaisiinko mennä joskus kahville, siis me, sinä ja minä?” 

Joonas meni sanattomaksi. Oliko hänen tuijottelunsa ollut niin ilmiselvää? Hän oli luullut joutuvansa suostuttelemaan toista, kunhan ensin saisi aikaiseksi pyytää. 

Kalle tulkitsi hänen hiljaisuutensa väärin. ”Sinähän tiiät, että minä oon homo. Kun ei se mikkään salaisuus ole. Siis, minä vaan, että ota tää kohteliaisuutena, että oot komeennäköinen mies”, tämä mumisi hiljaa. 

Joonakselle tuli kiire puhua. ”Jos vaan lupaat hymyillä uudelleen, niin kyl mä lähen”, hän purskautti ensimmäisen mielensä päällä olevan lauseen. Ei ehkä ihan järkevintä, sillä se saattoi Kallen hämilleen. Tämä katseli Joonasta arasti silmille valahtaneiden kiharoidensa takaa. ”Toi kuulosti nyt oudolta, mutta oikeesti mä lähen mielellään sun kans kahville”, Joonas korjasi naurahtaen. ”Perjantainahan on luentoja vaan kahteen asti? Jos karataan sit samaan bussiin ja kaupungille?” 

Kallen kasvoille oli jälleen noussut kaunis hymy. ”Joo, se soppii minulle. Tuutko jo tuonne salin puolelle?” 

Joonas venytteli niskojaan. ”Oottelen Elmon ja Jarkon. Eiköhän jätkät kohta tänne eksy.” 

Kalle tuhahti pehmeästi ja kohta ovi kävi hänen perässään. Joonaksen rintaan jäi lämmin tunne, joka ei edes poistunut Elmon ja Jarkon saapuessa kiistellen ja hänen joutuessaan erotuomariksi.

(6) 

Kalle ei voinut estää hymyään katsellessaan Joonaksen pöytään tuomaa isoa kahvikuppia ja valtavan suurta kakkupalaa. Hän oli valinnut teetä ja sen lisäksi – ujouksissaan ja yrittäessään näyttää miehekkäältä – täytetyn ruisleivän. Hän oli vienyt Joonaksen omaan pieneen lempikahvilaansa, jossa oli myöskin hyvin epätodennäköistä törmätä opiskelututtuihin. 

”Mä taidan kyl kuolla sokerimyrkytykseen syötyäni tän, mut siis vaan kuus euroo! Alle kympin koko setti! Coffarissa olisin maksanu varmaan melkein kakskymppiä!” Joonas intoili. 

Kalle ryysti hieman teestään. Se oli hyvänmakuista rooibossekoitusta. ”Mukava, kun tykkäät paikasta. Täällä on aina kaikkea ihanaa”, hän vastasi ja lisäsi mielessään erityisesti nyt, kun sinä oot täällä. 

Joonas maistoi kakkua ja hänen suunsa meni suloiselle mutrulle sen makeudesta. Kallen syke kohosi hieman, vaikka oli jo ennestään korkea. 

”Jos saa alottaa tyhmällä kysymyksellä, niin mitä sä treenaat? Jäi vaivaamaan silloin kerran”, Joonas kysyi saatuaan suunsa tyhjäksi. 

Kallea hermostutti vastata. ”Tota… mää tanssin balettia… tai siis opetan toisille niitä liikesarjoja.” Mitä kliseisempää homopoika nyt voisi tehdä, hän ajatteli itsekseen. 

Joonas suki tukkaansa sormillaan. ”Aaa… no se selittää, et oot niin jäntevän näkönen. Täytyy kyllä sanoo, et mun ex ois innostunut susta. Se tykkäs kaikista tanssijoista ja mä osasin lähinnä astua varpaille.” 

Kallen oli pakko hieman virnistää. Mahassa kupli mukavasti. ”En mää varmaan ois ollut sen tyyppiä, jos sille kelpasi sinun kaltaiset leveäharteiset ja komeat jätkät”, hän heitti kepeän flirttailevasti. 

Joonas naurahti rennosti. ”Miia tunsi mut jo sillon, kun hartioita ei vielä ollu ja jalat ja kädetkin oli ihan tikut.” 

Kylmä kivi putosi Kallen alavatsaan. ”Miia?” 

Joonas irvisti kuin olisi halunnut ottaa sanansa takaisin. ”Siis mä seurustelin aiemmin tytön kans, joo.” 

Kallea suututti ja nolotti. Olivatko ne juonineet tämän yhdessä? Joonas oli tietysti kertonut Miialle, miten hän tuijotteli ja sitten ne olivat keksineet, että narutetaan hölmöä vähän. 

”Eihän se… tuota… haittaa sua?” 

Kalle nosti katseensa Joonaksen silmiin, jotka näyttivät epävarmoilta, aroilta ja suloisilta. 

”Mä haluisin kyllä tutustuu suhun enemmänkin kuin tässä kahvitellessa. Siis… jos sä et välitä, ettei mulla oo hajukaan miten poikien kans ollaan. Tai siis, et onko hyvät treffit mennä kaljalle vai ravintolaan..?” 

Joonas oli poskiltaan kauniin ruusunpunainen ja Kallen sydän suli. Hänen mielensä oli joskus turhan vilkas, ei tässä ollut taustalla mitään salaliittoa. ”Ei mullakaan paljon kokemusta oo. Ja voijjaan lähteä vaikka lenkille tai salille, kun oon kattonu vähän sillä silmällä, että saattaisit tykätä niistä. Säikähdin vaan, kun tapasin Miian vahingossa ja sen puheiden perusteella ootte vielä tosi läheisiä…” 

Joonaksen silmät pyöristyivät. ”Sä tiedät Miian?” 

Kalle painautui penkkinsä selkänojaan. ”Sattuman kautta. Se sanoi, että mun kannattaisi pyytää sua ulos. Saisin kuulemma myöntävän vastauksen”, hän sopotti. 

Joonas peitti kasvonsa käsillään. ”Jumalauta sitä ämmää!”, tämä murisi sormiensa välistä. ”Kylhän mä nyt saan pyydettyä omat ihastukset treffeille ihan itekin. Tai siis, vittu, kai se vähän nopeutti asioita, voi helvetti…” 

Kalle rentoutui katsoessaan toisen venkoilua. Joonastakin jännitti ja hänen sydämensä oli pakahtua sanojen oma ihastus kohdalla. ”Sovitaanko, että unohettaan tää ja alotettaan alusta?” Kalle totesi tarjoten kättään. 

Joonas tarttui siihen innokkaasti. ”Joo. Ja tottakai me lähetään toisille deiteille, jos se vaan musta on kiinni. Salille, padelkentälle… hitto mä tuun vaikka taidenäyttelyyn sun kaa.” 

Kalle tunsi hymynsä ylettävän korviin saakka. ”No, jos viiään nämä ekat loppuun ensin.” 

He alkoivat jutella koulujutuista käsien jäädessä limittäin, mikä ei haitannut kumpaakaan.

-Roona-