Pelkureita ja puhkeamatonta kukoistusta

 Moikka!

Tigi tunsi olonsa surkeaksi. Hän oli tiennyt jo armeijaan liittyessään olevansa surkea sotilas. Isäkin oli tiennyt sen, mutta se ei estänyt tätä pakottamasta Tigiä liittymään. Isän toiveena oli, että sota miehistäisi Tigiä, saisi hänet luopumaan naisellisista harrastuksistaan kuten runoilusta. Tigi oli yrittänyt parhaansa, mutta miekka pysyi hänen kädessään huonosti ja hän arveli, että tositilanteessa juoksisi ensimmäisenä pakoon. Sotilasleiri oli tällaisille yksilöille raaka paikka, joskin hän oli selviytynyt kohtuullisesti, koska osasi viihdyttää tovereitaan iltaisin tarinoilla. Tigi oli ollut perin juurin järkyttynyt tultuaan valituksi kahdeksankymmenen sotilaan muodostamaan eliittijoukkoon, jota mielikuvituksen puutteessa kutsuttiin Kahdeksaksikymmeneksi. Se oli hullua siksikin, että ulkopuolelta otettu puolueeton joukon johtaja oli jättänyt valitsematta Perian Al´Cannin, jota pidettiin yleisesti koko armeijan parhaana sotilaana. Perianin pikkuveli Malcan kuului Kahdeksaankymmeneen ja osoitti joka päivä ylenkatsetta ja inhoa kaikkia ”vääriä valintoja” kohtaan ja Tigi oli hänen erityinen silmätikkunsa. Se johtui siitä, että Tigi oli kerran erehtynyt puolustamaan komentaja Blancan syitä ottaa eliittijoukkoon mukaan mitä erilaisimpia henkilöitä. Hän oli toki myöntänyt, ettei ymmärtänyt omaa valintaansa, mutta muut olivat varmasti miehiä paikallaan. Jos nuorempi Al´Cann vihasi jotakuta enemmän kuin häntä, se oli komentaja Blanca, joten Tigi oli saanut kuulla, kuinka hän oli suosikkipoika, joka ei muuhun kelvannutkaan kuin Blanca-akan sängynlämmittäjäksi. 

Mutta siihenkin minä olen liian suoraselkäinen, Tigi ajatteli katkerasti. En ikinä kykenisi viettelemään komentajaani ja jos pääsisinkin hänen vuoteeseensa, minä olisin se, joka tärisee alla sillä aikaa, kun Blanca hoitaisi miehen työn. 

Hän kulki iltapuhteiden sorinaan vajonneen leirin läpi kohti komentajansa telttaa. Tigin astuessa sisään nainen oli kumartuneena kohti papereitaan ja hieroi otsaansa sormillaan.

”Mikä sinut tuo luokseni tähän aikaan illasta, Al´Cerca?” tämä kysyi keskittyen yhä tuijottamaansa asiakirjaan.

Tigi vaihtoi hermostuneesti painoa jalalta toiselle. Äänenpaino oli rauhallinen, se kehotti kertomaan lisää. Tigistä olisi ollut luontaisempaa, että upseeri kuulosti siltä kuin häntä häirittäisiin, oli kyse kuinka tärkeästä asiasta tahansa.

”Komentaja. Sir. Minä haluaisin siirtyä takaisin omaan yksikkööni.” Sanat värisivät ja Tigi hengitti kolme kertaa lauseen aikana, mutta ainakin se tuli ulos.

Blanca oli nostanut katseensa ja tarkasteli häntä tiiviisti. ”Miksi sinä sellaista haluat?”

Tigi huokasi ja suoristi jo ennestään jäykkää ryhtiään. ”Minä en sovi Kahdeksaankymmeneen. Löydätte sijalleni varmasti paremman miehen.”

Komentaja naputti sormillaan pukeille nostettua pöytälevyä vasten. ”Miksi minun tarvitsisi löytää joku sinua parempi?”

Tigi rykäisi. ”Minä olen Karman-herran mielestä aivan luvattoman kehno. On hän siitä varmaan teillekin puhunut.” Karman oli sotilaskouluttuja, jonka Blanca oli tuonut mukanaan. Eikä Tigi epäillyt hetkeäkään, etteikö tämä olisi manannut häntä pohjimmaisimpaan syteen pomonsa edessä. ”Ja Al´Cannin mielestä…”

Komentaja heilautti kättään välinpitämättömästi. ”Taivaalle kiitos Al´Cannin mielipiteillä ei ole suuremmassa kuvassa mitään merkitystä. Ja Karmanin tehtävä on valittaa kaikesta. Minä huolestuisin, jos hän lakkaisi valittamasta, sillä se tarkoittaisi, että hän on luovuttanut teidän suhteenne.”

Tigi kaivoi vasemman saappaansa korkoa teltan kangaspohjaan. ”Mutta minä olen pelkuri”, hän mumisi hiljaa.

Blancan katse muuttui lempeäksi. ”En minä ole nähnyt mitään sellaiseen viittaavaa. Päinvastoin, olet täyttänyt oikein hyvin sen paikan, jonka olin sinulle suunnitellut. Toisin kuin vaikka eräs nimeltä mainitsematon Al´Cann.” Nainen huokasi raskaasti.

Hämillisyys kulki Tigin läpi aaltona. ”Mutta Al´Cannhan on meistä paras…”

Blanca tuijotti häntä hetken ja räjähti sitten nauruun. ”Al´Cerca hyvä, kuuntele nyt itseäsi. Olet valmis myöntämään pahimman kiusaajasi hyvät puolet. Se ei totisesti ole pelkurin teko.” Hän veti henkeä. ”Ja kyllä, Al´Cann on teistä paras, mutta paraskaan ei sellaisessa joukkuelajissa kuin taistelu pärjää yksin. Toivoin, että hän alkaisi kukoistaa päästessään pois veljensä varjosta ja johtamaan omaa joukkoaan, mutta tähän mennessä on näyttänyt siltä, että olin väärässä.”

Myönsikö komentaja juuri joukkonsa heikommalle lenkille tehneensä virheen? Tigi mietti hieroen sormiaan yhteen. ”Perdala on ollut hyvä johtava upseeri”, hän ehdotti varovasti.

Blanca naurahti ilottomasti. ”Hänellä on järki päässä, mutta sen sijaan, että saisi käyttää sen omiin tehtäviinsä, hän joutuu osalla paimentamaan Al´Cannia. Mutta meillähän oli puhe sinusta Al´Cerca. Tiedätkö, miten eliittijoukko kootaan? Miten itse kokoaisit sellaisen?”

Tigi pohti, yrittikö komentaja nöyryyttää häntä osoittamalla hänen strategisen osaamisensa vähyyden. Vai oliko kysymykset tarkoitettu retorisiksi? ”Minä olisin valinnut Perianin”, hän sanoi uhkarohkeasti.

Se sai naisen hieromaan otsaansa. ”Ota huomioon, että minun oli katsottava asiaa paljon laajemmalla linssillä. Jos joku komentajista kaatuu, Perian nostetaan ilman muuta hänen paikalleen oman armeijakuntansa johtoon. Se olisi minulle kurja päivä, jos olisin rakentanut Kahdeksankymmentäni hänen varaansa.”

Tigi oli samaa mieltä, mutta hän oli alkanut ärsyttää. Eihän hän mitään muuta ollut halunnut kuin päästä hiljaa pois. ”Minkä varaan te sitten rakensitte meidät?”

Blancan huulipieli kohosi. ”Sen varaan, että olisitte suurempi kuin osienne summa. Minä pärjään oikein hyvin seitsemälläkymmenellä taitavalla miekkamiehellä, jos loppuihin mahtuu hevoskuiskaajia, soluttautumisen mestareita ja hengen ylläpitäjä.”

Tigi laski nopeasti yhteen. ”Minäkö olen hengen ylläpitäjä?” hän sammalsi.

Blanca nyökkäsi. ”Jo vain. Tiedän, että jopa Al´Cann kuuntelee tarinoitasi. Vain vierivieressä käydyt taistelut yhdistävät sellaisia hetkiä paremmin ja minä suoraan sanottuna rukoilen, ettei kenenkään teistä tarvitsisi ikinä joutua taisteluun.”

Turhautuminen suli pois Tigistä. ”Tuon takia Al´Cann väheksyy teitä.”

Komentaja asetteli papereitaan kasoihin hetken aikaa. ”Hän saa sitten kantapään kautta oppia, mitä kannattaa ja mitä ei kannata väheksyä. Mutta nyt sinä Al´Cerca lähdet takaisin omaan telttaasi, että minäkin pääsen joskus nukkumaan.”

Ennen kuin huomasikaan Tigi tosiaan jo pujotteli takaisin omaan osaansa leiriä. Jollakin oudolla tavalla komentaja oli vakuuttanut hänet jäämään. Ehkä sillä todella olisi merkitystä isomman kuvan kannalta.

-Roona-

Neidon keskustelukumppani

 Moikka!

Hän inhosi mökissä kahta asiaa: ne olivat kylmyys ja pelko. Kylmän saattoi toki saada pois sytyttämällä tunnelmallisen tulen kamiinaan ja kääriytymällä viltteihin – tai toisen ihmisen syleilyyn. Pelko sen sijaan asusteli nurkissa jatkuvasti. Ari huokasi syvään. Todellisuudessa hän pelkäsi vain silloin, kun Laura oli poissa, neuvottelemassa viekkaan ja arvaamattoman jumalattaren, Neidon, kanssa. Aallot pauhasivat nytkin vasten niemeä, jolla mökki sijaitsi. Laura ja Neito keskustelivat pohjukassa, jossa oli edes hieman rauhallisempaa. Ari ei kyennyt näkemään heitä, mutta tiesi heidän olevan siellä. Lauran täytyi olla jo läpimärkä sadevaatteista huolimatta, jumalatarta myrsky tuskin haittasi. 

Teepannu vihelsi kamiinan valurautaisen levyn päällä. Ari kaatoi kuuman veden lehtien sekaan mukiin ja mökkiin lehahti heikko mausteiden tuoksu. Kun hän ja Laura olivat saapuneet niemelle, aluksesta oli kannettu useampi laatikko tavaraa sisälle mökkiin. Siellä oli tietysti ollut jo vaatimattomia perustarpeita, kuten keittoastioita, ämpäreitä, pöytä, tuolit ja sängyt. Laatikoissa olikin lähinnä ruokaa ja etukäteisenä kiitollisuuden osoituksena ylellisyystavaroita: hienoa teetä, lämpimiä peittoja ja kaksi kalliista, mutta käytännöllisistä kankaista valmistettua vaatekertaa kummallekin. Ja kirjoja, Lauran pyynnöstä. 

Ari katsahti ulos ikkunasta, jonka lasia pitkin pisarat valuivat valtoimenaan. Täällä pimeys ei koskaan ollut mustaa, siihen sekoittui aina harmautta ja meren kuohujen likaista valkoista. Tämä puolittainen pimeys kuitenkin ympäröi heidät, sillä aurinko oli näyttäytynyt viimeksi juuri silloin tulopäivänä. Tee lämmitti sisuskaluja matkalla alas. Ari kiersi sormensa lähes polttavan tinakupin ympärille ja sulki hetkeksi silmänsä. Ovi rämähti auki ja viima puski sisään, kunnes se läimäistiin takaisin kiinni. 

”Jos päälleni tiputtaisi muutaman pisaran pesuainetta, minulla voisi kuurata tämän rötiskön lattiat”, Laura murahti tervehdykseksi. Hän oli lähes saman tien alkanut väristä. 

Ari jätti mukinsa ajopuista hiotun pöydän kulmalle. Hän nappasi mukaansa yhden viltin harpatessaan Lauran luo. ”Riisu nuo märät vaatteet, kietoudu tähän ja mene kamiinan eteen lämmittelemään.” 

”Mieluusti, sir”, Laura sanoi ilkikurisesti ja alkoi kasata lattialle lotisevaa kekoa.

Ari käänsi katseensa häveliäästi pois antaakseen toiselle hieman yksityisyyttä. Kohta peite kiskaistiin hänen kädestään ja hänen katsoessaan uudestaan se oli Lauran ympärillä. 

”Parempi”, nainen totesi tyytyväisenä astuttuaan muutamat askeleet kamiinan luo. 

Ari meni perässä ja kosketti tämän olkaa varovasti. ”Laitanko jotain syötävää?” 

Laura ravisteli märkää tukkaansa tiputellen vettä ympäriinsä. ”Se olisi ihanaa, kiitos. Taisin seisoskella tuolla lähemmäs neljättä tuntia?” 

Ari kohautti harteitaan mennessään etsimään paistinpannua, munia ja pekonia. ”Niitä luokkia.” 

Laura irvisti. Tämä oli kertonut jo aiemmin, että Neito oli pysäyttävä näky. Pää oli aina seppelöity joko maan kukilla tai meren ja kauniista, harsomaisesti laskeutuvasta mekosta ei tiennyt oliko se silkkiä vai pitsiä vai kumpaakin yhtä aikaa. Ari pyöritteli päätään käännellessään tiriseviä aineksia. Jumalatar oli juuri sellainen henkilö, olento, jonka hän tiesi vetävän Lauraa puolensa kuten lyhty kiiltomatoa. Onneksi nainen oli nyt täällä, sisällä lämpimässä – tai ainakin lämpimämmässä kuin ulkona. Hän kattoi heille lautaset pöydän ääreen ja Lauralle vielä teekiponkin. Laura kävi hymyillen istumaan häntä vastapäätä. 

”Minusta tuntuu, että tänään pääsimme eteenpäin”, hän mumisi suu täynnä. 

Ari tunsi hartioidensa kireyden helpottavan. ”Toivottavasti. En halua istua täällä enää kovin kauan peläten, että palellut viimassa ja myrskyssä kuoliaaksi.” 

Laura nieli loputkin pekonit ja alkoi vasta sitten nauraa. ”Sitäkö sinä pelkäät? Olen minä säitä ennenkin kestänyt. Sitä paitsi onpahan syy tunkea viereesi öisin.” 

Laura oli tosiaan nukkunut Arin käsien lujassa otteessa joka yö. Olivat he vaihtaneet pari pikaista suudelmaa ja ohimenevää hyväilyäkin, mutta yön pimeys kuului lepäämiselle eikä ollut viisasta antaa tunteiden hulmahtaa liekkiin, kun todellisuuteen palaaminen koittaisi kuitenkin enemmin kuin myöhemmin. 

”Minähän olen täällä suojelemassa sinua”, Ari totesi sivuuttaen viimeisen lauseen olankohautuksella. Hän yllättyi nähdessään Lauran silmien sulavan lempeiksi. 

”Minä arvostan sitä. Tunnen oloni varmemmaksi Neidon edessä, kun tiedän, että olet turvaamassa selustaani.” Kuin puhuisi asetoverille, Ari ehti ajatella ja sitten Laura jo istuikin hänen sylissään. ”Ja sinä tiedät, että halusin lisätä tuohon loppuun ne kolme pientä sanaa. Mutta ehkä on viisainta jättää ne mykiksi ja mennä vain nukkumaan. Kanna minut sänkyyn.” 

Ari teki työtä käskettyä. Laskettuaan naisen kapealle vuoteelle hän riisui päällysvaatteensa ja veti sitten makuulle asetuttuaan vällyt heidän kummankin päälle. Ja tulevankin yön he nukkuivat lusikassa, joka lämmitti sekä istutti varmuutta huomisen koitoksia varten.

-Roona-

Ikävöimästä itseni yllätin

 Moikka!

Katselin pikkupoikaani, joka pystytti palikkatorniaan juuri upottavan maton reunan ulkopuolelle. Ikkunoista siivilöityvässä auringon valossa hänen hiuksensa hohtivat kullansävyissä. Aivan niin kuin hänen isälläänkin, ajattelin. Pian Henry varmaan kävelisi ovesta sisään ja kaappaisi lapsensa syliinsä. Saatoin kuulla hänen koputuksensa. 

”Sisään”, vastasin sen kummempia miettimättä. 

Kohta käsi laskeutui ranteelleni. ”Sinä itket, Amata”, Dzina kuiskasi lempeästi ja vilkutti samalla meitä katsomaan kääntyneelle pikku-Henrylle. 

Poskeni olivat kosteat. Kuinka minua inhottikaan olla näin hauras, että saatoin vain upota kuvitelmiini ja puhjeta kyyneliin. Kuinka inhosinkaan sitä, että ikävöintini kohteen olisi pitänyt olla täällä kanssani, mutta hän ei ollut. Yli kaksi vuotta oli kulunut, eikö tämän kivun olisi pitänyt olla jo ohi. 

Dzina kiersi käsivartensa ympärilleni. ”Se johtuu riiviöstämme, vai mitä? Hänestä tulee päivä päivältä enemmän Henryn näköinen. Isänsä poika.” 

Nostin katseeni häneen, silmistä heijastui sama suru kuin omistani, vaikka huulilla asuikin pieni hymy. ”Ei hän ole riiviö”, kykenin sammaltamaan. 

”No, enkeli sitten”, Dzina myönsi. 

Siirryin tuijottamaan seinää ja yritin keskittyä tapetin kauniisiin kuvioihin. Astridin kaupunkikoti oli ollut turvasatamamme siitä asti, kun olimme saapuneet Konstansiin. Jos asiat olisivat olleet toisin, olisin nauttinut ajastani täällä täysin sydämin. Dzina oli ollut minulle kaikkein suurin tuki, vaikka hänellä oli omatkin haavat paranneltavanaan. Nytkin hän oli täällä, huolehtimassa meistä. 

”Kiitos”, nyyhkäisin ja nojasin päätäni hänen rintaansa. 

Dzina huokasi syvään. ”Olenko koskaan kertonut, miten Henry vannotti minua lupaamaan, että pidän teistä huolta ja saan sinut hymyilemään joka päivä? Jälkimmäisessä olen ainakin epäonnistunut, mutta toivotaan, että hän suo sen anteeksi tai on juuri niinä päivinä katsonut muualle.” 

Kuulosti hyvin henrymäiseltä vaatia jotain tuollaista, vaikka en ollutkaan kuullut siitä aikaisemmin. Minua hän oli käskenyt raskaudesta kuultuaan lähtemään mahdollisimman kauas Venetosta. ”Henry olisi ylpeä siitä, mitä olet tehnyt meidän hyväksemme”, sanoin hiljaa ja puristin Dzinan sormia. 

Hän suuteli hiuksiani. ”Rakastan pikku-Henryä kuin omaani ja sinuakin kuten tiedät. Vaikka olenkin tehnyt oikein, on silti ristiriitaista, koska tunnen, että olen varastamassa parhaan ystäväni pojan ja vaimon.” 

Vilkaisin sivusilmällä Henryä, joka puuhaili edelleen keskittyneesti palikoidensa parissa. ”Et sinä meitä varasta”, henkäisin. ”Sinä… tajuat, etten voi koskaan rakastaa sinua samalla tavoin kuin sinä rakastat minua… Henryn vuoksi, mutta olen iloinen, että pojallani on eläväkin isä. Ja ehkä minä itsekin… ansaitsen rakkautta, vaikken voikaan antaa sitä takaisin.” 

Dzina halasi minua tiukemmin. ”Huomasitko, että kutsuin sinua taas vahingossa hänen vaimokseen”, hän kihersi kyyneltensä takaa. ”Mutta tunsin hänet niin hyvin, että minulle oli alusta asti selvää, että menisitte naimisiin. Vaikka omalla päätöksellänne, jos vanhempanne olisivat olleet sitä vastaan.” 

Kaikki tuo oli totta ja kipeintä oli, ettemme me olleet ehtineet vaihtaa sormuksia ennen Henryn teloitusta. Nuo päivät olivat muistoissani niin sekavia, etten ollut varma oliko se tullut kummallekaan edes mieleen. Tämä sai itkuni vuolastumaan. 

”Ei ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi enempää”, Dzina sanoi hieman säikähtyneen kuuloisesti. 

Nostin varmasti ryvettyneen näköiset kasvoni ylös hänen paitansa poimuista. ”Ei”, onnistun mumisemaan yllättävän vakaasti. ”Kaipaan vain niin kovasti sitä pahuksen tulenkaitsijaa.” 

Hän sipaisi poskeni kaarta. Poika oli kääntynyt polvilleen ja lähti konttaamaan luoksemme. 

”Äiti!” hän kiljaisi iloisesti aivan kuin ei näkisi minua jo kymmenettä kertaa sinä päivänä. 

Kurotin käsivarteni ottamaan hänet vastaan. ”Äidin rakas”, supisin terävälle lapsenkorvalle. 

Dzina oli siirtynyt kauemmas meistä, vaikka oli edelleen kosketusetäisyyden päässä. Tunsin, että uusi itkunpurkaus oli jälleen tulossa. ”Tuletko leikkimään zio Dzinan kanssa?” Dzina tiedusteli Henryltä osoitellen itseään suurieleisesti. ”Annetaan äidin vähän levätä.” 

”Joo”, poikani huusi ja pyrki jo pois sylistäni. 

Päästin hänet ja vetäydyin huoneen nurkassa sijaitsevaan nojatuoliin. Ripseni kostuivat, mutta pisaroiden välistä olin näkevinäni Henryn katsomassa onnellisena lattialla leikkiviä miestä ja poikaa ja sitten katsahtavan minuun silmät täynnä rakkautta.

-Roona-

Ei ole kohtaloa karvoihin katsominen

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Noituri-sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Silloin tällöin Geralt piti äärimmilleen viritetyistä noiturin aisteistaan. Esimerkiksi, kun piti tapella selän taakse hiipiviä hirviöitä vastaan. Mutta tänä kuutamoisena yönä, jona hän olisi mieluiten nauttinut niistä Jaskierin kanssa tavernassa, hän istui nuotion ääressä tuijottamassa kohtuullisen mitäänsanomattoman näköistä nuorta naista. Eipä ulkonäkö tietysti naisen syy ollut ja epäilemättä tämän reidet ja pakarat olisivat olleet pehmeät koskettaa, jos Geraltilla olisi ollut taipumusta ottaa naisia väkisin. 

”Arvioitko toistamiseen missä asennossa minut olisi helpointa ottaa?” Ruusu – siksi tämä todella oli itsensä esitellyt – tiedusteli yhtäkkiä. 

Kysymys oli tyyni, vaikka Geralt aistikin taustalla pragmaattista pelkoa, koska tämä tuntui hyvin tietävän, mitä matkalta mukaan poimitulle naisenpuolikkaalle saatettiin illan päälle tehdä. ”Miten niin toistamiseen?” hän murahti tarttuen korvaansa kirahtaneeseen sanaan. 

”No, kun me tapasimme silloin päivällä, mittailit minua samaan tapaan, mutta ehkä pohdit, onko minusta myytäväksi. Et muuten vastannut kysymykseen.” 

Nainen hytisi hieman viileydestä, ei varmaan ollut juuri tottunut viettämään öitä ulkona. Geralt saattoi havaita pystyyn nousseet ihokarvat, kanannypyt, joita hän ei koskaan itse saanut, koska noiturit kestivät kylmää. 

”En minä sinulle mitään tee. Rupea nukkumaan. Ihmisten ei ole hyvä valvoa.” 

Ruusu irvisti koko hammasrivillään. ”Sinä se et paljoa pukahtele. Ja minä luulin olevani vähäpuheinen.” 

Nainen kuitenkin asettui kuuliaisesti kyljelleen ja sulki silmänsä. Geralt rentoutui huomaamattaan ollessaan jälleen tavallaan yksin ja asetti aistinsa automaattivaihteelle. Ne kyllä varoittaisivat häntä, jos tulisi tarve. Sitä paitsi heidän kimppuunsa ei hyökättäisi salaa, niin erinomaisen paikan yöpymiselle hän oli valinnut. Hän katsahti kuuta ja murahti happamesti. Aistiensa takia hän oli naisen lopulta vaivoikseen ottanut. Kohtalon kellot olivat nimittäin alkaneet soida päässä heti, kun hän oli nähnyt Ruusun kasvot. Ja kohtaloa noiturilla kuin noiturilla oli velvollisuus kuunnella. Siksi hän törötti nyt tässä. 

”Minä saatan nähdä unta siitä, että antaudun sinulle ihan vapaaehtoisesti”, Ruusu ynähti yhtäkkiä edelleen nukkuvan näköisenä. 

Geralt värähti. ”Minä olen noituri.” Hän saattoi haistaa naisen vienon tuoksun, joka oli paljon tämän ulkonäköä miellyttävämpi. 

”Niinhän sinä sanot”, Ruusu mumisi maasta. ”Ihan kuin minun pitäisi epäillä sinua sen takia. Onko kalusi kiskottu irti vai kasvaako siinä piikkejä?” 

”Ei. Minä en voi saada lapsia.” 

Ruusu räväytti silmänsä auki ja kohotti päätään. Hän tuoksuun ilmestyi kitkerä vivahde, Geralt huomioi. ”Kuvitteletko sinä, että minä haluan lapsen jonkun satunnaisen yhdenyönjutun kanssa? En sentään, vaikka oletkin komea, salaperäinen ja siksi kiihottava. Sitä paitsi luulen, että pidät enemmän miehistä.” 

Geralt oli harvinaisesti tuiskahtaa selälleen, koska tuollaista vastausta eivät hänen kehittyneet aistinsakaan olleet osanneet odottaa. ”Mitenkä niin?” hän murahti yksinkertaisesti. 

Nainen hymyili tietäväisesti. ”Se soittoniekka, jonka mainitsit pariin otteeseen, kun yritin välillä hieman kysellä. Jaskierko hänen nimensä oli? Äänsit nimen perin hellästi.” 

Geralt, joka oli piilottanut Jaskieria kohtaan tuntemansa tunteet varsin syvälle, sillä aina naisseikkailuistaan kehuskeleva bardi tuskin niihin vastaisi, tuhahti. ”Kyselysi ärsytti.” 

Ruusu oli noussut uudestaan istumaan. ”Huomasin. Mutta miksi olet täällä minun kanssani, kun voisit olla ties missä tämän Jaskierin kanssa?” hän pohdiskeli leukaansa hieroen. 

Geralt oli väsynyt koko keskusteluun. ”Koska tunsin koko kehossani sinut nähdessäni, että liityt jotenkin kohtalooni tai minä sinun. Velvollisuuteni oli siis katsoa, että selviydyt. Nuku nyt.” 

Ruusu ei vaikuttanut kuulevan, sillä oli vaipunut mietteisiinsä. Kohta hänen silmiinsä kuitenkin syttyi tajuamisen valo. ”Jaskier ei taida tietää, että haluaisit olla hänen kanssaan? Minä kyllä kannustaisin sinua kertomaan… ja niin… kaipa kohtalo yrittää sitä minun kauttani.” 

Geralt tuijotti koko terästettyjen noiturin silmiensä laajuudella. ”Ei kohtalo välitä minun ja Jaskierin väleistä.” 

Ruusu naurahti karkeasti. ”Sanoo mies, joka tunsi velvollisuudekseen persluissaan saakka vahtia minua vain intuition puuskan vuoksi. Kohtalo on oikukas ja sen suunnitelmaan voi hyvinkin kuulua, että tunnustat tunteesi. Etkä sitä paitsi häviä mitään, vaikkei se olisikaan kohtalon juttu. Saatpahan asian pois mieltäsi painamasta.” 

Geralt olisi halunnut väittää vastaan, mutta hänen sanainen arkkunsa tuntui jäätyneen kiinni. ”Nukutko, jos lupaan tehdä niin kuin ehdotat?” hän lopulta murahti. 

Ruusu hymähti ja kävi jälleen mitä pikimmin levolle. Pian Geralt kuuli, kuinka nainen hengitti uinuvan rauhallisia henkäyksiä. Kenties… Geralt kirosi kohtalon mitä synkimpään paikkaan. Kenties hän paljastaisi sydämensä Jaskierille huomenna ja siinä Ruusu saisi toimia hänen onnenkalunaan.

-Roona-

 

Helppo pakotie

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Outlader-sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Fergus Fraser tuijotti lasin pohjaa. Se oli tavallista nykyään, vaikka hänellä oli kotona kolme kirkuvaa lasta, suloinen pikkuvauva ja vaimo. Mutta hän olikin hyödytön, yksikätinen pelkuri. Marsali oli suojellut heitä paremmin kuin hän ja tullut samalla tehneeksi synnin, joka luultavasti raahaisi tämän sielun perikatoon. Fergus täytti lasin uudestaan kauniilla meripihkaan vivahtavalla nesteellä. Hän oli kotoisin köyhistä oloista. Kaiken mikä hänellä oli, hän oli saanut milordilta ja miladylta. 

Hän oli ollut toivoton tapaus jo naimisiin mennessään, mutta Marsali tai kukaan muukaan ei ollut tajunnut sitä. Hän tiesi myös, ettei Marsalin tarvitsisi surra juoppoa ja kädetöntä aviomiestään kovin kauan. Ottajia olisi hetkessä jonossa heidän ovensa takana. Parasta kaikille olisikin, jos hän vain katoaisi kuviosta. Fergus veti veitsen vyöltään samalla, kun kumosi viskin kurkkuunsa. Kaiketi homman voisi hoitaa sillä. Käsi värisi humalasta. Helpointa on viiltää ranteet auki ja vuotaa kuiviin. Ei kunniallisinta, mutta helpointa. Ja mitäpä muuta toivoton mies saattoi haluta kuin helppoa pakotietä.

-Roona-

Kaikki rupeis uskomaan

 Moikka!

Lapsen käsi tarttuu hihaan pehmeään

”Äiti, äiti katso jouluikkunaa!”

ja äiti katsoo ylenpalttisuutta

aina, aina pitäisi olla jotain uutta

mutta lapsi näkee sadun

 

Kimmeltävät mannut lumineen

karhut puhuvat ja tontut

jotka töissään puuhailee

leikkijunan hankien keskellä kiitävän

ja suloisen kissanpennun turkin kiiltävän

 

”Äiti, äiti onko joulupukilla tosiaan

aikaa kaikkialle lentää poroillaan?”

Äiti huokaa: jos tarpeeks uskot

niin on, on tietenkin

ja lapsi puristaa silmänsä kiinni

 

Ja äiti pohtii yksinään

”jos kaikki rupeis uskomaan

kuin tämä lapsi tässä”

olisi pian poissa ikävyys

ja kaikkinainen paha

Lapsi avaa silmänsä ja kättä puristaa

Jo mennään piparille äiti, kotiin lämpimään

ja huomenna, joohan, palataan

ikkunaa ihailemaan

ja katsomaan palasiko juna Korvatunturilta

 

Äiti nyökkää, kuljettaa

pientä pilttiään

kohti kerrostaloa

oppi jotain uutta tänään itsekin

ja tietämättään uskoo eilistä enemmän

-Roona-

Jääkiekkoa

 Moikka!

Niklas heitti jääkiekkokassinsa naulakon alle. Harkat olivat olleet kovat, mutta hänellä oli ollut hauskaa jätkien kanssa. Ja viikonloppuna olisi taas luvassa pelejä. 

”Tulehan syömään Nikke, sulla on varmaan nälkä”, äiti huudahti hymyillen keittiön ovelta. 

Niklaksen mahassa toden totta kurni. Hän riisui takkinsa, pesi kätensä vessassa ja otti sitten makaronilaatikkoa liedellä olevasta vuoasta. ”Missäs Jesse on?” 

Äiti oli istunut häntä vastapäätä ja kohautti harteitaan. ”Meni kaverilleen.” 

Tietenkin, isoveljellä oli nyt vapaa-aikaa, kun se oli vähän aikaa sitten lopettanut kilpailullisen lätkän. 

”Lari ja pojat tulevat käymään viikonloppuna. Etenkin Aaro näkisi sinun matsisi mielellään.” 

Lari oli äidin nuorempi veli, jolla oli kolme poikaa. Aaro oli niistä nuorin ja siinä oli oikeastaan vähän taiteilijan vikaa, minkä vuoksi Niklas ihmetteli, että juuri se oli niin kiinnostunut. 

”Voihan ne tulla tsiigaan. Me ollaan kovassa kunnossa, että varmaan voitetaan jokunen peli.” 

Äiti hymyili ja taputti häntä olalle pöydän yli. ”Voi sinua.”

Illalla sängyssä Aaro veljineen paukkasi jostain syystä Niklaksen mieleen. Serkut olivat vielä hirveän nuoria. Ja heidän peleissään sattui aika usein tappeluita, kun testosteronihuuruiset jannut päästettiin pukukopin joukkuehurmoksesta kentälle. Jostain syystä hänestä ei tuntunut lainkaan hyvältä, että Aaro, Joonas ja Patrik näkisivät hänet lyömässä jotakuta. Hän vaipui hermostuneeseen uneen.

Aamupalalla Niklas pyöritteli tuoremehua lasissaan. ”Kuule mutsi. Mä oon vähän miettiny ja… no, sähän tiedät, että matsit on joskus väkivaltaisia. Serkkupojat on aika pieniä vielä. Että jos ne ei kuitenkaan tulis…” 

Jesse katsahti häntä murokulhonsa takaa ja äidin silmissä kävi jotain lämmintä. ”Minäpä välitän sun terveiset Larille. Hänhän se asian loppujen lopuksi päättää.” 

Niklas murahti hyväksyvästi. Hänen olonsa tuntui kevyemmältä. ”Tuutte sitten kaikki yhes hakee mut hallilta.” 

Äiti nyökkäsi ja kääntyi tiedustelemaan Jesseltä, tulisiko tämän tyttöystävä Enni käymään tänään. Niklas söi oman aamiaisensa loppuun hyvällä ruokahalulla.

-Roona-