Lempikahvisi sulle sekoitan, osat 1-3

 Moikka!

Disclaimer: tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt on lainattu muualta, mutta tarina ja juoni ovat omiani. MCU kuuluu tekijöilleen, enkä minä saa kirjoittamisesta tai julkaisemisesta rahaa.

1.(300) 

Loki oli ärsyyntynyt. Se johtui sekä kofeiinin puutteesta että ihmisistä yleensä. Kauniilla säällä – niin kuin tänään – heitä oli liikkeellä ruuhkaksi asti ja kaikki olivat siitä huolimatta iloisia. Hän yritti suunnata kantakahvilaansa, mutta ripeydestä oli turha puhua. Onneksi Ruth sentään olisi Sorellasissa. Ruth oli keski-ikäinen työhönsä tympääntynyt asiakaspalvelija, joka vastaili tylysti, mutta teki ilman muuta New Yorkin parhaimmat kahvijuomat. Eikä Lokin tarvinnut sietää ketjuliikkeiden ja hispteripaahtimoiden aurinkoisten myyjien tekopirteitä virneitä. Viidentoista minuutin kuluttua kello kilisi Lokin astuessa sisään Sorellasiin. Muutamissa pöydissä istui asiakkaita, mutta tiskillä ei ollut ketään paitsi sen takana joku, joka ei ollut Ruth. Lihaksikas vaaleatukkainen nuorimies hymyili Lokille silmillään. 

”Mitä saisi olla?” tämä kysyi ystävällisellä äänellä. 

”Tee minulle take-away karamellilatte.” 

Valkoisten hampaiden pilkahdus ja mies oli kääntynyt valmistamaan tilausta. Loki tuhahti pienesti. Tuollaisen tausta oli helppo arvata. Urheilijapoika, luokkansa suosituin, tyttöjä pyöri ympärillä kuin vettä joessa. Loki oli joskus ollut ihan kohtuullinen yleisurheilija, mutta se oli loppunut kaapista tulemiseen, koska muutamat kultatukan kaltaiset ääliöt eivät olleet voineet jakaa pukuhuonetta hänen kanssaan. Ja tietysti koska oltiin pienessä amerikkalaisessa peräkylässä, jalkapalloilijat saivat tahtonsa läpi. Loki havahtui, kun hänelle ojennettiin lämmintä pahvimukia. 

”Se tekee viisi kaksikymmentä.” 

Huulet olivat edelleen korvissa. Hän tunki luottokorttinsa maksupäätteen päälle, nappasi kupin mukaansa ja suuntasi ovelle. Hän irrotti kannen, nosti reunan huulilleen automaattisesti ja… sylkäisi suunsa sisällön takaisin muun kahvin joukkoon. 

”Mitä helvettiä tämä on?” 

Kassapoika katsoi häntä säikähtäneenä. ”Anteeksi. Olen uusi. Minulle tuli varmaan joku virhe. Teen sinulle uuden.” 

Loki tömäytti mukin tiskiin. ”Minulle riittää yksi myrkytyskerta per päivä, kiitos vain.” 

Kultatukka – nimikyltissä luki Thor – naputteli hätäisesti sormiaan. ”Saat tietysti rahat takaisin…” Hän oli jo kassakoneen luona. 

”Ei tarvitse! Ties vaikka onnistut tyhjentämään tilini senkin onneton tumpelo.” Loki käännähti erittäin dramaattisesti ja pyyhälsi ulos Sorellasin ovesta. Hän oli niin harmistunut, että tömisteli lähimpään Starbucksiin kahden korttelin päähän, josta palasi kohta kadulle puolen litran sokeripommin kanssa.

 

2.(150) 

Thor nyökkäili Ruthin saarnalle, vaikka puolet siitä menikin ohi hänen korviensa. ”Se poika on minun parhaita asiakkaitani. Hän käy täällä melkein toiselta puolelta kaupunkia! Sen sain hänestä kerran puristettua irti, vaikka hän ei juuri turhia puhele. Kuunteletko sinä tyhjäpää edes?!” 

”Tietysti”, Thor myönsi rauhallisesti. ”Olen pahoillani.” Sanat tulivat automaatilla, sillä aivot työskentelivät paljon tärkeämmän asian parissa, nimittäin tuon kaupungin toiselta laidalta tulevan miehen kauniissa mustissa silmissä. 

Ruth tuhahti halveksuvasti. ”Anna mun kaikki kestää. Toivotaan, että hän tulee takaisin.” 

Nainen laahusti takaisin liikkeen puolelle jättäen Thorin takahuoneeseen. Minäkin toivon, että hän tulee takaisin, Thor mietti. Olisi mukava tietää hänen nimensä. Ja tehdä hänelle onnistunut kahvi. Ihan anteeksipyynnöksi tietysti vain. Ajatukset lähtivät harhailemaan. Miten joku saattoikin olla niin komea. Korkeat poskipäät, hienostuneet huulet, joissa oli pieni amorinkaari… Sellaiset saivat hänet heikoksi. Hän opettelisi heidän listansa joka ikisen kahvin valmistuksen täydellisesti. Mielikuvilleen virnuille Thor nousi tuolilta ja meni Ruthin luo pyytämään tarkempaa opetusta.

 

3.(100) 

Sokerihumala rynkytti päässä. Loki makasi sohvallaan kylmäkääre otsalla. Helvettiin Starbucks ja helvettiin jokainen, joka kirjoitti i:n pisteen paikalle pikkuisen sydämen. Omatuntokin saisi painua sinne jonon jatkoksi. Se nimittäin oli alkanut soimata häntä siitä, että hän oli ollut ilkeä sille kassapojalle. Loki tiesi, ettei hän ollut koskaan erityisen kiltti kenellekään. Hänen harvat ystävänsä tiesivät sen oikein hyvin eivätkä välittäneet ajoittaisista passiivisaggressiivisuuden purkauksista. Joten miksi nyt olisi tarvinnut piitata. Natasha olisi varmaan osannut kertoa, jos hän oli jaksanut soittaa naiselle. 

Pyydät seuraavalla kerralla anteeksi, niin minä menen pois, omatunto kuiskasi viekoittelevasti. 

Ihan sama, Loki huomasi vastaavansa. Kunhan vain saan olla rauhassa loppuillan.

-Roona-

Elokuvissa LXXXV: All of Us Strangers

 Heippa!

Andrew Haig on ohjannut ja käsikirjoittanut Taichi Yamadan romaaniin Strangers perustuvan elokuvan. Pääosissa näyttelevät Andrew Scott (Adam), Paul Mescal (Harry), Jamie Bell (Adamin isä) ja Claire Foy (Adamin äiti).

Adam on upouudessa, lähes tyhjässä kerrostalossa asuva käsikirjoittaja. Hän kamppailee edelleen vanhempiensa kuolemasta aiheutuvien muistojen kanssa, vaikka nämä tappaneesta autokolarista on jo 30 vuotta. Hän tutustuu sattumalta talon toiseen asukkaaseen, kuutoskerroksessa majailevaan Harryyn. Miesten välille syttyy suhde. Adam alkaa vierailla perheensä vanhalla kotitalolla, jossa vanhemmat yhä hänen kuvitelmissaan asuvat samanlaisina kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Isä ja äiti ottavat aikuistuneen poikansa avosylin vastaan, mutta aika on mennyt eteenpäin eikä yllätyksiltä ja suurilta tunteilta vältytä.

Miten luontevasti Bell, Foy ja Scott näyttelivätkään tilannetta, jossa tosielämässä kaikki ovat aikuisia, mutta silti yhtä pidetään edelleen lapsena. Tätä on jotenkin vaikea pukea sanoiksi, mutta voisi tuntua todella vaivaannuttavalta, kun aikuinen mies haluaa mennä vanhempiensa väliin nukkumaan, mutta jotenkin Foysta ja Bellistä huokuu se, että he ovat kartalla siitä, että tämä on heidän pieni poikansa, vaikka toisella tasolla tajuavatkin, että Adam on vuosikymmenien aikana kasvanut aikuiseksi. Minusta oli myös kivaa, että isä oli ok Adamin homouden suhteen ja oli arvellutkin jotain sen suuntaista, kun taas äiti vähän järkyttyi asiasta. Yleensähän tämä menee kliseisesti toisin päin, koska tokihan hoivaviettisen naisen on helpompi ymmärtää herkkää lastaan. Äidin huolen kautta oli kuitenkin kauniisti käsitelty sitä, että vaikka nykyään ei tarvitse pelätä HIViä eikä rikostuomiota, niin queeriksi (sivuhuomautuksena: Adamin ja Harryn keskustelu siitä käyttävätkö he itsestään sanaa gay vai queer on mielenkiintoinen samoin kuin tekstittäjän päätös jättää sana gay suurimmaksi osaksi kääntämättä homoksi) tunnustautuminen aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa, jossa heterous on normi.

Harryn hahmo jäi minulle ehkä vähän kaukaiseksi. Välillä ajattelin, että ehkä hänkin on Adamin mielen luomus, kuten kuolleiden vanhempien näkeminen suremisprosessia helpottamassa. Harryllähän ei kerrottu olevan juuri siteitä ulkopuoliseen maailmaan esim. päivittäistä työtä. Toki hän puhui perheestään, mutta siinäkin oli se varaus, että hän näkee heitä harvoin joka tapauksessa (ts. juonen ei siis tarvitsisi perustella, miksi Adam ei koskaan tapaa tätä perhettä tai näe jälkiä heistä). Toisaalta Harryn ehkä kuuluikin olla hieman irrallinen reppana.

Lopussa jäin pohtimaan, että tuliko Harrysta nyt Adamille uusi suru ja pakkomielle vanhempien tilalle. Olisin toivonut, että hahmo olisi saanut jäädä hieman terveellisempään paikkaan kuin mistä aloitti, mutta en myöskään tässä tapauksessa koe, että ratkaisu olisi ollut jotenkin epätyydyttävä.

Leffan alkukuva oli muuten aika messevä ja olisi sopinut hyvin myös johonkin katastrofielokuvaan kuvaamaan tuhon jälkeistä maailmaa ja sopi tämäkin tarinan surumielisyyteen hyvin. Tästä tietysti pojot tuotantotiimille. Suosittelen leffaa katsottavaksi lämpimästi.

-Roona-

Varastettu, haluttu, hellitty

 Moikka!

Asha käveleskeli laiskasti puutarhassa. Hänen pitäisi kohta liittyä bjarmialaisen prinsessansa seuraan ja pelkkä ajatuskin tympi häntä. Tytön käytös oli hillittyä ja sivistynyttä, mikä oli kaiketi hyvä, mutta hän oli odottanut pohjoista barbaarisuutta ja pettynyt pahasti. Serja ei selkeästi ollut saanut kaikkein johdonmukaisinta opetusta, mutta hän oli luonnostaan taitava keskustelija ja – Ashan oli pitkin hampain myönnettävä – tytöksi erittäin fiksu. Tilanteen ollessa toinen hän olisi kenties mielellään riiustellut tämän kanssa, mutta sille, että avioliitosta oli sovittu hänen selkänsä takana mitään kysymättä, luonne ei halunnut antaa periksi. Asha antoi tyylikkään hymyn valua huulilleen tytön ja tämän esiliinan ilmestyessä hänen näköpiiriinsä. Hänen ja prinsessan kaartin kukkoilevan kapteenin välillä oli kipinöinyt alusta alkaen, vaikkeivät he olleet vaihtaneet montaakaan sanaa. Oli äärimmäisen ärsyttävää, miten mies vahti tyttöä kuin hai laivaa. Ja vielä ärsyttävämpää oli, että Serja ei tuntunut välittävän koko vartijasta.

”Näytät ihastuttavalta prinsessa”, Asha sanoi kumartaen.

”Tekin näytätte hyvin voivalta, prinssi Asha.” Tyttö alkoi astella hänen vierellään. ”Minusta on ihanaa kävellä puutarhassa. Meillä Bjarmiassa ei ole juuri tällaisia, toki kesäkukkia niityillä ja hyötykasveja kasvimaalla.”

Ashaa ei huvittanut puhua kaiken maailman kukista. ”Pohjoisessa on varmaan liian kylmä. Sitä paitsi puutarhat ovat synnillisiä. Niiden hämärien lehvästöjen suojissa voidaan harrastaa kaikenlaista siveettömyyttä.”

Serjan ilme oli järkyttyneen sijaan lievästi kiinnostunut, minkä kohonneet kulmat paljastivat. ”Voisitko antaa jonkun esimerkin?”

Asha käänsi katseensa häneen. ”No, pojat suutelevat tyttöjä kiellettyihin paikkoihin.”

Serja tuijotti häntä hetken vastaan ja kääntyi sitten vahtinsa puoleen. ”Odota tässä Ilja.”

Asha odotti vastalausetta, mutta mies kohautti vain harteitaan ja alkoi kuikuilla taivaalle. Serja läksi eteenpäin ja hänen oli seurattava. He tulivat suojaisaan kohtaan ja tyttö kääntyi häntä kohti virnistäen leikkisästi. Yllätyksekseen Asha tunsi pian huulet omilla huulillaan. Suudelma oli kevyt, mutta se oli viedä häneltä jalat alta. Serja oli jo lähdössä takaisin ilkikurisesti elehtien. Asha jäi yksin siimekseen. Heidän ensimmäinen suudelmansa oli varastettu häneltä ja sydän siinä mukana.

 

****

 Asha katseli Serjaa, joka ilmestyi sivuhuoneesta heidän yhteiseen makuukamariinsa. Hänet oli autettu ulos hääpuvustaan ja puettu kauniiseen hieman läpikuultavaan pitkään yöpaitaan. Runsas tukka oli lähes kokonaan auki ja virtasi kuohuina selkään.

”Mihin minä tarvitsen tätä?” Serja valitti nykien paidan nyörejä. ”Kotona aviopuolisot esiintyvät toisilleen alasti tässä tilanteessa.”

Asha otti muutaman kiirehtivän askeleen hänen luokseen ja kietoi kätensä hoikan lantion ympärille. ”Näytät ihanalta”, hän urahti saadessaan viimein painaa kasvonsa tytön kaulalle.

”Jos tämän mekon on tarkoitus saada minut tuntemaan itseni epävarmaksi, niin se onnistuu siinä. Ihan kuin en epäilisi jo riittävästi, että petyt minuun.”

Asha nosti päänsä. ”Petyn sinuun?”

Serja virnisti hänelle surullisesti ja toi sormensa silittämään leukaa. ”Sinä olet tottunut uhkeisiin naisiin ja minä olen tällainen pajunvitsa.”

Asha oli autuaasti unohtanut, että oli pitänyt ylipäänsä joskus jostain muusta kuin tuosta norjasta vartalosta, joka liikkui miekkaillessakin kuin ajatus. Hän oli kaksi viime viikkoa kiduttanut itseään iltaisin mielikuvilla siitä, miltä se tuntuisi hänen allaan ja päällään. ”Onko joku antanut sinun ymmärtää, ettet olisi maailman haluttavin? Koljaan en pääse käsiksi, mutta lupaan höyhentää Iljan, mikäli häneltä on lipsahtanut väärä sana. Mutta hoidetaan ensin hääyö pois alta, jos sopii.”

Serja pyrskähti ja rentoutui ja Asha veti hänet aivan kiinni itseensä osoittaakseen halunsa todeksi. Tyttö kietoi toista jalkaansa hieman hänen reitensä ympäri.

”Tiedätkö mikä etu alastomuudella on vaatteisiin verrattuna?” Kysymys oli kujeileva. ”Me molemmat voisimme tuntea toistemme kiihotuksen sen sijaan, että vain minä tunnen sinun.”

Ashan suu kostui. Serjan kädet leikkivät hänen niskassaan ja katse oli intiimi. ”Tarkoitatko sinä, että…?” Ashan ääni oli käheä.

”Riisu tämä typerä riepu päältäni ja kokeile.”

Nyörit meinasivat rueta hankaliksi, mutta pian valkoinen kangas valahti Serjan olkapäiltä koristamaan lattiaa. Ashan miehuus pääsi housuista vapaaksi paljon näppärämmin. Paidan he repivät pois yhteistuumin yläkautta. Asha johdatteli tuoreen vaimonsa sängylle, sillä hän oli liian heikko kestääkseen tämän märkyyttä seisaaltaan. He uppoutuivat syvään suudelmaan.

 

****

Kämmen seikkaili kevyesti pyöristyneellä vatsalla. Ashan oli vaikea uskoa, että hänestä tulisi isä. Muutama vuosi sitten ajatus olisi ollut aivan absurdi. Hän oli ollut typerä ja hemmoteltu nuorempi prinssi. No, Serja oli sitten tullut ja sotkenut kaiken.

”Tuntuuko se sinusta vieläkin ihmeelliseltä?” Serjan kysymys keskeytti hänen mietteensä. Nainen makasi alasti vällyjen alla hänen kanssaan.

”Tietenkin. Kunpa vain olisimme saaneet pitää sen vain meidän välisenämme pidempään. Eikö sinusta?” Serja toi oman kätensä Ashan käden päälle mahalleen. ”Minä olen päällikön tytär, prinsessa tai mitä titteliä nyt haluaakaan käyttää. Olen tiennyt aika nuoresta, että minun on saatava miehelleni perillisiä. Mutta kyllä meidän pikkuisemme on erityinen, hänet on kuitenkin tehty rakkaudessa.”

Asha sukelsi peiton alle ja antoi joukon pehmeitä suudelmia vaimonsa kädelle ja ihon alla kasvavalle vauvalle. Hän pullahti takaisin esiin tukka sekoittuneena saaden Serjan hymyilemään. Nainen painoi kasvonsa hänen kaulaansa ja huokasi syvään.

Asha kykeni huomaamaan onnellisuudessa pienen murheen reunuksen. ”Vieläkö äiti on sinulle hankala?”

Serjan hyväili hänen kurkkuaan. ”Aluksi meni hyvin. Kuningatar oli iloinen raskaudesta. Mutta nyt kun ei voi syyttää minua enää mahoksi, Zuheila kuiskii äitisi korvaan, kuinka lapsi ei ole sinun ja kuinka minä olen avannut haarani jokaiselle kaartilaiselleni. Käsittääkseni hän pitää Iljaa todennäköisimpänä isäehdokkaana.”

Asha veti Serjan katsomaan itseään silmiin. Sinisissä lammissa näkyi reunoilla huolta. ”Minä tiedän, miten asia on ja rakastan sinua ja pikkuistamme. Zuheila saa lähteä hovista, menköön äidin tiluksille tai minun puolestani minne vain. Minun vaimostani ei levitetä perättömiä huhuja.”

Serja suuteli häntä näykäten lopuksi alahuulesta. ”Olet muuttunut minun suhteeni varsinaiseksi leijonaksi. Muistutat siinä suhteessa erästä itsepäistä paukapäätä, jonka tunnen vähän liiankin hyvin.”

Nyt oli Ashan vuoro kiusoitella rakkaansa suuta. ”Hyvä, että meitä on kaksi leijonaa, elämäsi rakkaus ja paras ystäväsi, pitämässä puoliasi. Ei sillä, että sinä sitä erityisesti tarvitsisit.”

Serjan huulilla karehti pehmeän lämpimästi ja hän johdatti taas kummankin kämmenet pikkukummulle. Lapsesta tulisi taatusti hellitty.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CII: Tarkoin vartioitu talo, Leijona ja Pimeitten vetten paholainen

Heippa!

Venäjä, 1915. Kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatsmenev pelastaa Venäjän suuriruhtinaan hengen, ja hänen elämänsä mullistuu. Georgi palkataan tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Pian Romanovien valta kuitenkin alkaa horjua ja tarpeekseen saaneen kansan viha kuohahtaa verenpunaisena. Lontoo, 1980. Kahdeksankymmentävuotias Georgi on tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä eikä halua muistella nuoruuttaan Venäjällä. Hänen sairaan vaimonsa Zojan viimeinen toive kuitenkin on päästä vielä kerran lähelle lapsuutensa maisemia, joten pariskunta matkustaa Suomeen, ja Suomesta matka jatkuu Pietariin. Georgi ei voi enää vältellä menneisyyden aaveita, ja muistot noista verisistä vuosista hyökyvät hänen mieleensä.

Juonen koukku oli aika helposti arvattava. Ainakin jokainen, joka on katsonut Dreamworksin Anastasia-piirretyn osaa sen arvata. Se ei toki mielestäni vähennä tarinan kiinnostavuutta yhtään. Minusta oli hauskasti kuvailtu, kuinka tsaariperheessä kaksi vanhinta siskoa olivat hyviä kavereita keskenään ja sitten taas kaksi nuorinta. Se tuntui tosi luontevalta ja sitten oli Aleksei, joka tuntui tavallaan ylimääräiseltä, koska hän oli poika ja häntä piti koko ajan sairautensa vuoksi suojella. Minäkin kyllä ihmettelin miksei Aleksein sairaudesta kerrottu Georgille heti. Häneen kuitenkin oli luotettu niin paljon, että hänet oli määrätty tsarevitsin vartijaksi ja ei sitten luotettu kuitenkaan niin paljon, että hänelle olisi uskottu sen tehtävän kannalta erittäin keskeinen tieto. Tykkäsin kirjasta kovasti, Boyne kirjoittaa minusta mukavasti.

Kiihkeä seikkailuromaani vie historian kuohuttavimmille taistelukentille ja politiikan ytimeen. Samalla se herättää henkiin muinaisen Ateenan jokapäiväisen elämän tuoksut, maut ja äänet. Myytit ja legendat saavat väistyä suurmiesten tieltä: tässä on Ateenan leijona. Soturina urhoollinen ja peloton nuori Perikles on vankkumaton demokratian kannattaja ja viisas johtaja – mies, jollaista antiikin mahtavin kaupunki tarvitsee kukoistaakseen jälleen. Mutta ensin on voitettava sota ja saavutettava rauha.

On jälkeenpäin katsottuna aika hauskaa, ettei Ateenassa (tai useassa muussakaan Kreikan kaupunkivaltiossa) saanut toimia hallintoviroissa ennen kuin täytti kolmekymmentä vuotta. Siispä tässä kirjassa emme pääse käsiksi Perikleen uskomattomaan poliittiseen uraan vielä lainkaan. Toisaalta keski-ikä oli paljon nykyistä matalampi, vaikka olisi saanut elääkin kaatumatta sodissa. Jäin pohtimaan kirjan loppua ja Perikleen äkillistä takinkääntöä Kimonille. Jos kyseessä on cliffhanger, se varsin huonosti kirjoitettu. Se tulee lukijalle puun takaa. Vielä pari sivua ennen Perikles on ajatellut, että Kimonin päätökset ovat oikeita. Minun teki enemmän mieli tulkita se näytelmäksi, jota esitettiin Efialteelle, joka tietysti tulkitsi sen omiin tarkoitusperiinsä sopivasti. Pohtikaapa kohtausta lukiessanne Perikleen sanavalintoja: viittaus heidän isiinsä, ajastus siitä, että he tekevät nyt samoin ja historia toistaa itseään. Olihan Perikles toki varmasti harjoitettu puhuja kuten kuka tahansa nuori eupatridi, mutta tuo on jo vähän liian nättiä ja tilanteeseen sopivaa ollakseen ihan spontaania.

Vuonna 1634 valtamerilaiva Saardam lähtee matkalle Itä-Intiasta kohti Amsterdamia. Aluksella matkaa myös tunnettu mestarietsivä Samuel Pipps, joka on kuitenkin suljettu laivan vankityrmään. Miksi, sitä ei kukaan tunnu tietävän. Merelle selittämättömät tapahtumat alkavat seurata toisiaan: yössä loistaa outoja valoja, laivaan lastattu karja kuolee kuin salamaniskusta ja yksi matkustajista löydetään murhattuna lukitusta huoneesta. Kykeneekö Samuel Pipps ratkaisemaan mysteerin kammottavasta vankityrmästään käsin? Pirullisen koukuttavan murhamysteerin tapahtumat sijoittuvat valtamerilaiva Saardamille, joka seilaa pimeämmillä vesillä kuin kukaan uskoisi. Oletko valmis astumaan kyytiin?

Tässä oli samalainen yllättävä murhaaja kuin Turtonin edellisessä kirjassa Evelynin seitsemän kuolemaa. Myöskään murha ei ole pelkkä murha, vaan siihen liittyy taustalle juoni. Arentia ja Saraa, jotka oikeastaan ovat kirjan päähenkilöt ei mainita takakannessa lainkaan, vain Sammy, joka on kyllä presensillään läsnä paljonkin, vaikkei niinkään fyysisesti. Lia oli hyvin terävä tyttö, mutta en ihan ymmärrä ylenmääräistä suojelua. Varmasti tavallinen kansa olisi tosiaan katsonut häntä vähän oudoksuen, mutta miksi ihmeessä muut aateliset/saman säädyn edustajat olisivat häntä ryhtyneet kivittämään? Ainakin ne lipsautukset, joista hän oli jäänyt ulkopuolisille kiinni, perustuivat ihan saatavilla olevaan matematiikkaan (ne olivat tyyliin miten toisenlainen kulma parantaisi tykkien kantamaa tms.). Tykkäsin siitä, miten Arentia ja Sammya kutsuttiin karhuksi ja varpuseksi. Juuri sopiva tapa, jolla tuota kaksikkoa voisi odottaa tarinoissa kutsuttavan.

-Roona-

Veljen itku

 Moikka!

Tuotiin veli lavetille

laskettiin kovalle puulle.

Pestynä pyhällä vedellä

saippualla hangattuna

 

Vakaana itki vanhimmainen

pisaroita poskelle valutti

”Meni meiltä puskatukka,

veli mainio Tuonen taa.”

 

Toinen nenäänsä nyyhki

kasvot tuhkan harmahina

vitivalkoisna tummat huulet

ei lausunut sanan sanoa

 

Kolmas suri katkerasti

”Selkähän upposi nuoli,

terä karvas puri luuhun,

ulos kiehnäsi rinnasta.”

 

Neljäs, rakkain veikkosista

virutti, varutti kyyneleitä.

Kastui paita surusta,

pellava tuskasta vetistyi.

 

Viides, nuorin, märkäkorva

vähiten vainajan tunteva

lausui oikeita säkeitä

valitti kaunista runoa.

 

Kuudes oli Pohjan tyttö

pajunvitsa, tuulitukka

kuolleen miehen suojelema

urhon valan alainen.

 

Viimein astui etehen

prinssi, ylkä Pohjan tytön

Käden liitti kätehen

vannoen oikeuden tapahtuvaksi.

 

Surtiin päivä, surtiin toinen

kohta kolmaskin itkettiin

mukaan vanhojen tapojen

perinteiden iänikuisten.

 

Vaikersivat veljet, vaikersi tyttö

vieläpä prinssikin tuskitteli

kuolemaa kunnon miehen

katoa ystävän aimon.

-Roona-

Elokuvissa LXXXIV: Poor Things

 Heippa!

Poor Things on Yorgos Lathimoksen elokuva. Pääosissa näyttelevät Emma Stone (Bella Baxter), Willem Dafoe (tohtori Godwin Baxter), Mark Ruffalo (Duncan Wedderburn), Ramy Youssef (Max McCandles), Vicki Pepperdine (rouva Prim, Baxterien taloudenhoitaja), Hanna Schygulla (Martha von Kurtzroc), Jerrod Carmichael (Harry Astley), Margaret Qualley (Felicity), Kathryn Hunter (Swiney, huoratalon emäntä) ja Suzy Bemba (Toinette, prostituoitu). Poor Things perustuu Alasdair Grayn romaaniin ja käsikirjoituksen on laatinut Tony McNamara.

Godwin Baxter on herättänyt eloon sillalta hypänneen nuoren naisen laittamalla tämän aivojen tilalle tämän oman vielä syntymättömän, mutta itsemurhasta eloonjääneen lapsen aivot. Bellalla on siis aikuisen naisen ruumis, mutta lapsen mieli. Godwin kutsuu yhden kirurgian opiskelijoistaan, Max McCandlesin, tekemään havaintoja Bellasta ja kirjaamaan tieteellisen tarkasti ylös kaiken, mitä tämä tekee. Lopulta hän sopii Maxin kanssa, että tämän tulee naida Bella, jotta nuori nainen olisi aina suojassa. Mutta Bella tapaakin elostelija Duncan Wedderburnin, joka houkuttelee hänet mukaansa maailmalle. Suorasanainen ja sosiaalisia normeja ymmärtämätön Bella saa pian Duncanin yhtä lailla repimään hiuksiaan kuin rakastumaan itseensä tulisesti. Seikkailullaan Bella kuitenkin oppii, että elämällä on myös nurja ja useimmiten ihmiset haluavat vain omistaa hänet. Voimakkaasti seksuaaliviettinen Bella jättääkin Duncanin jälkeensä ja siirtyy elättämään itsensä huoraamalla. Lopulta Lontoosta tulee ilmoitus, että hänen luojansa ja isänsä Godwin on kuolemassa ja Bella palaa juurilleen.

Lathimoksen elokuva on ajoittain kuin hullu uni. Aluksi mustavalkoinen, sitten purskahtaa täyteen värejä ja fantasiaa. Bella on eräänlainen Frankensteinin hirviö, joskin Mary Shelleyn hirviöstä poiketen kaunis ja ainakin aluksi kaikkien suosikki. Hän kutsuu Godwinia Jumalaksi (oletettavasti vain sanaleikki, lapsekas lyhennys miehen etunimestä) eikä muista edellisestä elämästään mitään. Bella löytää oman seksuaalisuutensa ja tietynlaisen puhtaan idealistisen ajattelun, mutta se ei oikein pelastaa leffaa siltä, että Bellaa katsotaan miesten himojen kautta. Myös loppu, jossa Max ja vuoheksi muutettu Bellan/Victorian ex-aviomies jäävät elämään ”naisten” valtakuntaan, muistuttaa minua enemmän antiikin ”näin hullua on, jos naiset hallitsevat maailmaa” -kauhisteluista kuin varsinaisesta naisen emansipaatiosta.

Näyttelijäntyö on laadukasta kautta linjan eikä herätäkään ihmetystä, että elokuva on kerännyt näyttelijäpalkintoehdokkuuksia erilaisissa gaaloissa. Olin Favouritessa häikäistynyt (no pun intented) valaistusratkaisuista, mutta Poor Thingsissa en kokenut niillä olevan niin paljon merkitystä, vaikka sekin osa-alue oli hyvin tehty. Puvustus oli värikäs ja pidin siitä, että Bella muista poiketen käytti aina lyhyitä hameita.

Ehkä hyväksyn enemmän asioita tällaisessa fantasiamaisessa elokuvassa, sillä en pitänyt Poor Thingsiä yhtä outona kuin Favouritea, vaikka se varmasti todellisuudessa onkin oudompi. Suosittelisin enemmin aloittamaan Lathimoksen elokuviin tutustumisen tästä.

-Roona-

Miekkailuharjoitus

 Moikka!

Iltapäivä levitteli puutarhaan kevyitä sumun hiukkasia auringon alettua paistaa aamun sateen jälkeen. Sonja tarkkaili miekan tarkkoja ja hiljaisia suhauksia Taranin harjoitellessa sarjojaan. Mies ei antanut itselleen armoa vaan harjoitteli edelleen päivittäin, vaikka kukaan ei sitä häneltä vaatinut. 

Sonja silmät kiinnittyivät väkisin miehen vartalon kiertävään lohikäärmetatuointiin, joka liikkui kuin eläisi, kun Taran kiepahteli jalalta toiselle. Hän tiesi, että oli säädytöntä ajatella, miten se jatkui housujen alle lonkalle ja aina nilkkaan asti. Mutta mitkään sanat eivät saisi häntä lopettamaan kuvittelua. Sonja läpsäytti käsivarrestaan laiskan hyttysen ja kirahti kivusta osuttuaan hieman liian kovaa. Hänenkin ihonsa oli saanut väriä kesän aikana ja oli nyt kevyen rusehtava. Taran oli tummentunut entisestään, vain ranteiden vaaleat rannut osoittivat, että tämä oli joutunut eräässä vaiheessa elämäänsä käyttämään kiduttavan tiukkoja käsirautoja. 

Mies löi lyönnin, joka olisi leikannut paperin juuri kultaisen leikkauksen mukaisesti. Ja suoraan vastustajan kilven läpi, Sonja ajatteli hymähtäen. Hän kaivoi pukunsa laskoksista kypsän hedelmän ja puraisi sitä. Tänä vuonna osa persikoista oli ehtinyt mädätä puuhun äkillisen kuumuusaallon satuttua kohdalle. Lohikäärme aaltoili hupaisasti; näytti kuin se olisi venytellyt. Persikkamehu valui Sonjan suupielistä ja hän lähes toivoi, että Taran tulisi nuolemaan sen pois. Hän oli auttamattomasti rakastunut tuohon hölmöön. Taran kuvitteli yhä, että pystyisi lopettamaan hänen ihailunsa, se mahdollisuus oli laukannut ohi jo aikaa sitten. 

Kirkas miekan välähdys ja terä asettui nojaamaan maahan. Liike loppui niin äkisti, että Sonjan aivot eivät ehtineet heti mukaan. Hän tajusi asian vasta, kun Taran jo verkkaan asteli hänen luokseen. Salakavala, viileä tuulenhenkäys pörrötti Sonjan hiuksia ja jatkoi matkaansa Taranin tukkaan. Miekka kolahti tantereeseen ja mies kohotti kätensä koskettaakseen. Peukalo liikkui huulten ohi ja jäi silittämään poskea. Auringon harhasäteen hohde kiilasi heidän väliinsä ja sokaisi kummankin hetkeksi. Nähdessään taas heidän ei tarvinnut enää haaveilla suudelmista.

-Roona-