Haltiataika

 Moikka!

Aamun kaste herättää minut

niin kuin sinä joskus teit

Metsästä minä löysin sinut

mutta minne minut veit?

Kotiisi takaisin ehkä

 

Haistan lehtien tuoksun

neulaset tuntuvat allani mattona

tunnen jäniksen käpäläin juoksun

taivas aukeaa ylläni kattona

vain puiden oksien varjostamana

 

On kehoni muuttunut

syntynyt uudelleen sinun vuoksesi

on minulta aiemmin jotain puuttunut

nyt voin tulla luoksesi

jättää taakseni menneen ikuisiksi ajoiksi

 

Nousen ja ihoni värisee

sen on peittänyt pehmeä karva

nenäni innosta tärisee

on tällaista kokenut harva

yksi miljoonasta luulen

 

Aukion reunasta lähemmäksi astut

ja hymysi kuin aurinko loistaa

kevyestä sateesta kastut

kun äänesi nimeäni toistaa

”Kiira, Kiira, kiivas Kiira!

 

Minä kiiruhdan sinua halaamaan

heittäydyt syliini suureen

kukaan ei saisi enää palaamaan

ihmisten maailman kolkkoon juureen

Pysyväiseksi jää tämä koti

-Roona-

Vuosisataisen viisauden vauva

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Critical Rolen Vox Machina -kampanjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Sir Bertrand Bell katseli ikkunasta miellyttävää rantamaisemaa. Dalen´s Closet oli tosiaankin leppeä tähän aikaan vuodesta. Hän oli vaihtanut haarniskansa kevyempiin paitaan ja housuihin vaimonsa vaatimuksesta. Sen mies saattoi täysin kunnioitettavasti tehdä. 

”Berty, tuijotteletko sinä taas ulos ikkunasta? Tule tänne!” kuului pehmeä, mutta vaativa ääni makuuhuoneesta. 

Sir Bertrand huokasi, mutta suoristi ryhtinsä ja astui kamarin puolelle. ”Niin, rakkaani?” hän tiedusteli kuten huomaavainen aviomies ainakin. 

Liev´tel istui sängyllä tyynyjä vasten kauniisti laskeutuvissa mustissa kaavuissaan. Ne olivat tosin jokseenkin pinkeät vatsan kohdalta. ”Berty, hanki minulle mansikoita!” tämä ilmoitti kuin se olisi ollut maailman normaalein pyyntö esitettäväksi taisteluissa karaistuneelle ritarille. 

”Öhöm…tuota… ahaa…”, sir Bertrand änkytti. ”Ehkä sinulle maistuisivat viinirypäleet, Liev-kulta.” Hän oli pannut merkille, että oleskelutilan pöydällä oli kulhossa hieman hedelmiä heidän ilokseen. 

”Lopeta tuo aviomiehen esittäminen heti paikalla, Berty, se saa pääni särkemään. Minä olen naimisissa ainoastaan Korppien emännän kanssa. Sinä olet minun kumppanini kuten erittäin hyvin teidät. Ja haluan mansikoita enkä mitään viinirypäleitä!” 

Tummahiuksinen papitar osasi olla pyynnöissään varsin vakuuttava. Ja toki hän kantoi sir Bertrandin lasta. 

Sir Bertrand koki hetkellistä miehistä ylpeyttä. ”Minäpä kysäisen joltain palvelijalta.” 

Hääjärjestelyistä vastaavaa väkeä liikkuu jatkuvasti bungalowien ympärillä. Sir Bertrand ihmetteli hiukan mikseivät lordi ja lady de Rolo olleet tuoneet omaa palveluskuntaansa mukanaan, mutta olivat nämäkin ihmiset oikein hyviä. 

”Käske tuomaan samalla kaakaota”, nainen vielä huusi hänen peräänsä. 

Pihapolulla sir Bertrand äkkäsi pian nuoren naisen, joka kiiruhti jonnekin sylillinen liinoja mukanaan. ”Sinä siellä, anteeksi vain, mutta olisiko mahdollista saada mansikoita ja kuppia kaakaota!” hän huudahti. 

Nainen pysähtyi tuijottamaan kuin hän olisi kysynyt jotain hyvin outoa. ”Nyt ei ole mansikka-aika”, tämä tokaisi varsin tylysti. 

Sir Bertrand veti kasvonsa vakavaan ja asemaansa osoittavaan mutruun. ”Vaimoni on katsokaas raskaana…” 

Nainen keskeytti hänet ja virnisti. ”Ahaa… minä ymmärrän… lähetän jonkun tuomaan.” Tämä vinkkasi vielä silmää tapsuttaessaan pois. 

Sir Bertrand ei aivan voinut sanoa ymmärtäneensä, mitä tuo hupsu nainen oli ymmärtänyt, mutta ainakin tilaus toimitettaisiin piakkoin perille. Jälleen yksi jalo teko hoidettu, vanha kunnon Bertrand, hän onnitteli itseään. Hän astui takaisin bungalowin varjoon. Olisi hienoa, kun hän pian saisi kutsua itseään pienen pojan isäksi. Sir Bertrand oli nimittäin varma, että hänen tuleva jälkeläisensä oli poika. Olihan hän sentään hyvin miehekäs mies. Lordi de Rolon esikoinen oli tyttö, mutta tämä olikin aina ollut hoikka ja viihtyi sir Bertrandin makuun liikaa sisätiloissa. 

Hänen ajatuksensa katkesivat huudahdukseen: ”Berty, tänne!” 

Hän kiiruhti Lievin luo. ”Niin, rakkaani?” 

Nainen pyöräytti silmiään paljon puhuvasti. ”Lapsi potkii. Kokeile.” 

Sir Bertrand asetti kämmenensä vatsalle ja toden totta tunsi rytmikästä liikahtelua. Hän lumoutui siitä sen verran, että ei kyennyt heti reagoimaan ovelta kuuluvaan koputukseen. 

”Minun mansikkani ja juomani”, Liev ilmaisi käskevästi. 

Kohta nuori poika kipittikin yöpöydälle tarjottimen, jolla oli höyryävä muki ja pieni kulhollinen punaisia marjoja. Poika kumartaa kupsautti ja lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Papitar alkoi heti nautiskella antimistaan ja sir Bertrand päätti kunnioittavasti antaa hänen olla hetken rauhassa. Hän asettui jälleen mielipaikkaansa ikkunan ääreen. 

Ei kuitenkaan kulunut kauaa, kun tumma ääni taas kutsui häntä: ”Berty, ne viinirypäleet voisivat nyt maistua!”

-Roona-

Himokas hetki

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Critical Rolen Vox Machina -kampanjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Gilmore oli juuri lopettelemassa kirjettä kuullessaan tutut askeleet kauppansa lattiaa vasten. Hän nosti päätään niin, että tukassa olevat tiu´ut helisivät. Vax katseli häntä matkan päästä hyvin syyllisellä ilmeellä. Se vire toistui noissa henkäyksen harmaissa silmissä harmittavan usein. 

”Tässähän vanhetaan kumpikin muumioiksi, mikäli et pian tule lähemmäksi, rakas Vax´ildan”, hän lausui hunajaisesti. 

Puolihaltia näytti viluiselta, mikä oli varsin epätavallista, mutta astui kuitenkin kahdella pitkällä harppauksella tiskin eteen. Kämmeneen näkyi olevan sidottu jokin sininen kangaspala haavan tai nirhauman päälle. Gilmore vei sormensa tunnustelemaan kiivaasti sykkivää kaulasuonta, joka vaikutti pyytävän vain yhtä asiaa. Vax taipui häntä kohti janoten selvästi lisää. Onneksi kauppa oli hänen toinen kotinsa, sillä takahuone kutsui juuri nyt heitä kahta. 

Gilmore käännähti toistaen loitsuja, jotka huolehtisivat liiketoiminnasta hänen ollessaan kiireinen rakastajansa kanssa. Hän oli vastikään uusituttanut sängynpäätynsä ja makuusopessa tuoksui yhä voimakkaasti tuore setripuu. Vax syöksyi hänen kimppuunsa ennalta-arvaamattomasti, yleensä tämä ei ollut erityisen aloitteellinen. Se, että vaihtoi välillä tapoja toki piristi suhdetta, mutta Gilmore katsoi parhaaksi kääntää epätoivoisesti unohdusta etsivän kumppaninsa nopeasti alleen, ettei koko himokas hetki riistäytyisi käsistä. 

Vax oli vaikuttanut kylmettyneeltä, mutta oli silti tulikuuma hänen ihoaan vasten. Ja tämän housuissa sykki niin selvä halun virta, että Gilmore yksinkertaisesti repi kummaltakin ylimääräiset kangaskerrokset vain kriittisestä kohdasta. Hän painoi heidän lantionsa yhteen laventelilla hajustettuja lakanoita vasten ja alkoi liikkua voimakkaasti. Vax alkoi voihkia, pyytäen ja anoen yhä suurempaa nautintoa ja Gilmore antoi sen rakastajalleen, kunnes he värisivät velttona kasana kummankin saatua tyydytyksensä.

-Roona-

Ajatusharhailuja

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän 9-1-1 Lone Star -sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Joskus Carlos pohti, miten he kaksi olivat päätyneet yhteen. Siis jos ei otettu huomioon, että he olivat tavanneet työssä ja hän oli tehnyt aloitteen. He olivat kumpikin pikkujumalia. Hän saattoi poliisina yhdessä hetkessä muuttaa ihmisen elämän suunnan löytämällä tämän hallusta jotain laitonta ja pidättämällä tämän. TK oli palomies-ensihoitaja. No, eihän sitä tarvinnut edes selittää. TK olisi voinut antaa maastopalon levitä ja todeta vain, että kuolkoon kaikki ja syntyköön sitten uudestaan, hänen itsensä avustamana tietysti. (Ehkä siihen leviämisen antamispäätökseen olisi tarvittu lupa hänen isältään, joka kuitenkin oli palopäällikkö.) Carlos oli lukenut jostain, että sukupuutot olivat luonnollinen osa sykliä, kaikki päättyisi joskus kaikkien kohdalta. Mutta hän ja TK olivat tuossa syklissä toteuttaja puolella tai niin lähellä sitä kuin kuolevainen saattoi päästä. Carlos halusi kuitenkin ajatella, että olivat hyviksiä. Hän pelasti nuoria kaidalle polulle ja TK ihmishenkiä noin yleensä. Tuollaiset tosiasiat varmaan olivat vetäneet toisiaan puoleensa. Carlos heräsi aatoksistaan toisen kehon istahtaessa viereensä. 

”Mitä mietit noin tarkkaan, muru?” TK kysyi häneltä painaen samalla suukon kaulansyrjään. 

”Äh… oikeastaan… sinua vain, senkin kanelipulla.” 

TK oli kavunnut hänen syliinsä. ”Ahaa… mikäs sinä sitten olet? Oma flambeerattu sokerikuorrutteeni?” 

Carlos pyöritti päätään hymyn kutitellessa kasvoja. Oliko hän juuri kuvitellut tuon suloisen inhimillisen sotkun, jota kutsui poikaystäväkseen, olevan jumala? Koko maailmahan menisi moisesta sekaisin. ”Vaikka se. Nyt suutelet minua.”

 TK:ta ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Suudelmien syventyessä ja käsien vaelluksen muuttuessa levottomammaksi Carlos päätti unohtaa kaikki syklit, johtivatpa ne elämään tai kuolemaan, jättää turhat ajatusharhailut ja pitää jalkansa tiukasti maassa, sillä siellä oli olemassa kaikkein paras, mitä toivoa saattoi.

-Roona- 

Yllätystä kerrakseen

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Magian syvempi sävy -kirjasarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Aamun valo sai huoneen punaisen ja kultaisen värityksen hohtamaan aivan erityisellä tavalla. Tosin Alucardin mielestä hänen vieressään makaava pehmeänruskea keho oli paljon miellyttävämpää katseltavaa. 

”Nukkuiko kuninkaani hyvin?” hän kysyi vetäen Rhyn selkää tiiviimmin itseään vasten. 

”Samalla tapaa kuin aina ennenkin”, kuului reipas vastaus. 

Yllättävän reipas siihen nähden, kuinka varhaista vielä oli ja kuinka pitkään Rhy yleensä nukkui. Tai oli ainakin ennen nukkunut. Alucardin käsi hakeutui vaistomaisesti kuninkaan sydämen kohdalla olevan sinetin päälle. 

”Eikö minun rentouttamisyritykseni auttanut lainkaan?” hän kuiskasi näykäten korvanlehteä. 

Rhy kihersi. ”Samalla tapaa kuin aina ennenkin.” 

Nyt vastaus oli nokkava. Palkaksi Alucard maistoi tämän niskaa. Se sai Rhyn huokaamaan ja kiemurtelemaan niin, että hän ymmärsi tämän haluavan vaihtaa asentoa. Käännyttyään vastatusten nuori kuningas siveli hetken aikaa hänen valkoisia suoniaan ja sipaisi kulmakarvan yläpuolta koristavaa safiiria. Alucard olisi halunnut suudella, mutta Rhy puhkesikin puhumaan. 

”Kell palaa tänään. Ja Lila ja Yön torni tietysti myös.” 

Alucard ei ollut yhtä innoissaan mustasilmäisen prinssin paluusta, mutta kesti sen, kunhan muisti ajatella tätä Rhyn veljenä, joka oli kuninkaalle rakas. Lisäksi kaksi Antaria olivat kirjoittaneet, että heillä olisi mukanaan yllätys. Alucard ei tiennyt pitikö siitä Kellin ja Lilan tuntien olla enemmän huolissaan vai peloissaan. 

”Älä nyt näytä tuolta. Tiedän, että olet kaivannut ainakin Bardia. Ja Kellin kanssa sinun on minut jaettava, halusitpa tai et.” Rhyn käsi kulki hänen kyljellään osoituksena sanoihin sisältyvästä äänettömästä toiveesta tulla myös toimeen veljensä kanssa. 

”Toivooko kuningas tätä vartijaltaan vai rakastajaltaan?” hän tiedusteli, vaikka olisi oikeastaan tehnyt mieli suostua ihan mihin vain. 

”Kuningas pyytää tätä puolisoltaan ja minä sinulta, Luc.” Rhyn katse oli vakaa, kun tämä suuteli Alucardia syvään kuin pyyntönsä vahvistukseksi. 

Alucard kuljetti sormensa tämän yöstä sekaisiin hiuksiin. Rhy oli viime aikoina alkanut kutsumaan häntä puolisokseen ja sen tuntui sanomattoman hyvältä, vaikka ei voinutkaan koskaan olla totta kaikkien edessä. 

”No kai minä sitten suostun”, hän lausahti venytellen. 

Rhy kihersi taas. ”Oikeastaan juuri tänään oli mukava olla hereillä. Tuovatkohan he minulle lahjan? Jonkun erikoisen eläimen kenties?” Ylhäiset silmät hehkuivat odotuksesta. 

Alucard huokasi alistuneesti. ”Kunhan ei ensitöikseen pure sinulta peukaloa poikki.” 

Rhy irvisti hänelle. ”Tuota toivot vielä hartaammin kohta, kun olen näyttänyt mitä ihanaa sillä peukalolla voi tehdä.” Kuninkaan käsi oli valunut vaarallisen lähelle hänen nivusiaan. 

”Valtiaani on niin hyvä”, Alucard inahti toivoen, ettei kukaan tulisi herättämään heitä myöhemmin aamulla päivän toimiin.

Kuninkaalle oli ilmoitettu noin puoli tuntia sitten, että hänen veljensä ja Bard odottivat häntä yksityisessä audienssisalissa. Alucard huomasi, että Rhyn kärsivällisyys alkoi pettää, kun Veskin lähettiläs jatkoi jaaritteluaan. Mies olikin varsinainen kauniiden tyhjien sanojen mestari, joka rakasti omaa ääntään. Alucard oli alkanut arvella, että Veskin kuningatar oli vain halunnut tämän hetkeksi pois omasta hovistaan. Kun puhetulva viimein loppui, Rhy ponkaisi pystyyn ja hyvästeli nopeasti todeten, että he tapaisivat uudelleen sitten illallisella. Lähettiläs näytti hieman loukkaantuneelta, kun Alucard vielä päälle päätteeksi hymyili tälle vinosti. Heidän saapuessaan kotoisaan pikkusaliin Alucardin huomio kiinnittyi ensimmäisenä selin olevaan Kelliin, joka keskusteli kuiskaten varjossa istuvan Bardin kanssa. Mitä he tuolla nurkassa kyyhöttävät? hän pohti. 

”Kell!” Rhy huudahti hyvin epäkuningasmaisesti. 

Punainen pää kääntyi ja mustasilmäinen prinssi tuntui hetkesi unohtavan kaiken muun juostessaan halaamaan veljeään. Rhy ja Kell kiehnäsivät hetken toisissaan, kunnes kuului vaativa pyyntö. 

”Kell, et viitsisi…” 

Bardin ääni ei ainakaan ollut muuttunut miksikään, mutta miksi tämä ei tullut tervehtimään, Alucard ihmetteli. 

”Ai niin… tietenkin”, Kell sanoi yhtä paljon itselleen kuin heille ja Lilalle. 

Tämä kiirehti tytön luo. Ei kissamaista Bardia ollut ennen tarvinnut auttaa ylös tuolista, Alucard mietti. Oliko tyttö haavoittunut niin pahasti? Hän näyttäsi Kellille taivaan merkit oli tämä kuinka Antari tahansa… Rhyltä pääsi ihastunut huokaus ja Alucardin ajatustoiminta loppui hetkeksi kokonaan. Lilan vatsa oli pinkeän pyöreä, mitä korosti vielä tämän muun vartalon laihuus. Bardhan oli… 

”Oletko sinä jumalauta pamauttanut hänet paksuksi?!” hän rääkäisi. 

Kell mulkaisi häntä käsi äärimmäisen suojelevasti vatsan päällä. 

”No kapteeni, kyllä minulla itselläkin oli osa tässä”, Bard lausui käheästi. 

Kell loi Lilaan hyvin huolekkaan katseen. ”Pitäisikö sinun mennä takaisin istumaan?” 

Tyttö pyöräytti silmiään Kellin tukiessa tätä selästä. ”Äh, muistatko, että minä ihan hetki sitten luotsasin vielä laivaa? Jospa vain rauhoittelisit poikaasi, ettei hän potki minulta sisuskaluja irti.” 

Alucard ei aivan saanut selvää Kellin lausumasta pehmeästä sanasta. Sen näytti kuitenkin auttavan, koska Bard rentoutui hiukan. 

”Vauvako on innokas liikkuja? Tämäkö oli se teidän yllätyksenne?” kyseli suunsa auki saanut Rhy, jonka silmät välkkyivät Alucardin mielestä kovin erikoisesti. Kuningas käveli Lilan luo, mutta jäi kohteliaasta odottamaan lupaa koskea vatsaan, kunhan oli ensin tehnyt aikeensa selviksi käsimerkein. 

”Kyllä. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt kirjoittaa siitä, mutta Lila…”, Kell aloitti anteeksipyytävästi ennen kuin Bard keskeytti hänet. ”…oli järkevä eikä maininnut suoraan kahden Antarin lapsesta kirjeessä, joka saattaa joutua kenen tahansa käsiin.” 

Kell pyöräytti silmiään, Rhyltä pääsi tahaton naurahdus ja Alucardinkin oli pakko virnistää. 

Rhy tunnusteli varoivaisen tarkasti Lilan vaatteiden päältä. ”Mistä tiedät, että se on poika?” Alucard tarkkaili rakkaansa autuasta ilmettä. 

”Siitä, että se potkii aivan samalla tavalla kuin Kell silloin, kun me…” 

”Lila”, Kell kirahti kasvot melkein yhtä punaisena kuin hiuspehkonsa. 

Tyttö hyrähti itsetyytyväisesti saatuaan viimeisen sanan. 

”Kunpa voisimme syödä tänään yksityisen illallisen, mutta se simasuinen Veskin lähettiläs on täällä”, Rhy harmitteli. ”Mutta mennään nyt kuninkaan huoneisiin ja jutellaan. Ja tietysti te olette kunniavieraina aterialla, jos haluatte vain tulla.” 

Kell ja Lila nyökkäsivät ja lähtivät Rhyn perässä kohti yksityistiloihin vievää ovea. Alucard ehti astua askeleen kuninkaan rykäistessä. ”Luc, olisitko niin ystävällinen ja hoitaisit ne muutamat asiat, jotka minulta vielä jäivät? Tiedät, mitkä ne ovat.” 

Alucard peitti torjunnan aiheuttaman hämmennyksen ja kumarsi nopeasti. ”Tietysti kuninkaani.” Rhy nyökkäsi hänelle kuin luvaksi poistua ja niin tämä ja Antarit menivät.

Alucard oli jo pohtinut millaisen vastaanoton mahtaisi saada sinä iltana kuninkaallisessa makuuhuoneessa, mutta hän löysikin hallitsijan sijasta erittäin mietteliään Rhyn. Hän käveli tämän vierelle ikkunaan ja suukotti korvallista. ”Lin ajatuksistasi.” 

Rhy veti hänen kätensä vyötärönsä ympärille. ”Haluaisitko sinä joskus lapsen?” 

Alucard yllättyi kohtuullisen totaalisesti. ”Öh, tuota, enpä ole pahemmin miettinyt asiaa”, hän onnistui mongertamaan. 

Rhy huokasi surumielisesti. ”Kun minä haluaisin.” 

Alucard ei ollut hämmentyneenäkään tyhmä. Sitä ne katseet Lilan vatsaan siis olivat olleet, kaihoa kohtaan jotain sellaista, jota hänen rakkaansa kaipasi. Hän hipoi Rhyn sormia. ”Sitä minä en taida voida sinulle antaa, vaikka kuinka tahtoisinkin.” 

Rhy nojasi päin hänen vartaloaan ja asetti päänsä olalle. ”Entä jos olisi toisenlainen mahdollisuus, Luc?” 

Alucard ei ihan saanut juonesta kiinni. ”Millainen?” Hänen puolisonsa hiukset tuoksuivat niin hyvältä yöilman sekoittuessa niihin. 

”No, Lila ainakin haluaa pian takaisin Yön tornille ja minusta tuntuu, ettei Kellkään ole ehtinyt vielä nähdä kaikkea sitä mitä hän halusi. Niin, että minä vähän kuin lupasin, että he voivat jättää pienokaisensa meille, tietysti vasta, kun tämä on tarpeeksi vanha eroamaan äidistä ja muuta…” 

Alucard alkoi nauraa pehmeän rouhevasti. ”Emmeköhän me yhdestä Antarilapsesta selviä.” 

”Se tekisi minut hirvittävän onnelliseksi”, Rhy kuiskasi. 

Alucard ei enää kestänyt vaan käänsi kuninkaan niin, että saattoi suudella tämän huulia, poskia ja leukaa. Päivä oli ollut täynnä yllätyksiä, mutta mitäpä muuta saattoi odottaakaan, kun rakkaansa oli Arnesin kuningas, jonka veli oli ihka-aito Antari.

-Roona-

Lehvien lomassa

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän El Cid-sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

He olivat löytäneet ratsastaessaan metsälammen. Puut varjostivat sitä, antoivat näkösuojaa polulle. Päivä oli tavattoman kuuma. 

”Haluaako herrani mennä uimaan?” Nuño tiedusteli häneltä pilke silmissään. 

Tietysti hän halusi. Rannalla ei ollut palvelijaa, mutta hän sai vaatteensa pois pienen taistelun jälkeen. Nuño suoriutui eroon omistaan paljon jouhevammin. Hän oli jo ehtinyt veteen, sillä aseenkantajan kauneus ja läheisyys aiheuttivat hänen vartalossaan tiettyjä reaktioita, jotka oli parempi piilottaa. Nuño kirmasi hänen luokseen roiskien vettä, pisarat helmeilivät iholla, lehtien välistä siilautuvat pienet auringonsäteet saivat ne säihkymään. Tämä pysähtyi aivan hänen viereensä. 

”Herrani, olenko minä liian lähellä?” 

Leikkisän kiusoitteleva sävy äänessä ja hän olisi vain halunnut vetää nuoren miehen syliinsä. Sen sijaan hän nosti kätensä tämän poskelle ja toi huuleensa lähemmäs. 

”Uskollinen aseenkantajani.” 

Hän kuuli onnellisen kuiskauksen juuri ennen kuin suut koskettivat toisiaan: ”Garcia.”

Galician kuningas hätkähti hereille. Nuño, hän oli jo kutsumassa, kunnes muisti, ettei miestä enää ollut. Hänen rakkaansa oli ikuisesti poissa. Oli syntistä toivoa, että he olisivat joskus saaneet sellaisen hetken kuin äsken hänen unessaan, mutta Garcia ei voinut itselleen mitään. Tänään hänen olisi taisteltava yksin veljeään vastaan, ilman uskollisinta kumppaniaan, yrmeämielisten aatelisten kanssa. Kyyneleet olivat alkaneet valua hänen tajuamattaan, mutta hän pyyhki ne yöpaitansa hihaan ja vannoi, että tekisi Nuñon ja koko Galician ylpeäksi voittamalla Sanchon sinä päivänä.

-Roona-

Insinöörejä ja ihania poikia, osa 11

 Moikka!

”Oottehan te kumpikin tulossa sitseille?” Elmo tiedusteli yhtenä päivänä heidän vetelehtiessään kampuksella. 

”Jep, pitäähän ne tulla kokeen”, Joonas vahvisti. Jarkkokin nyökkäsi. 

Elmo virnisti viekkaasti ja taputti Joonasta olalle. ”Ei olis mahdollista, et jätkä esittelis vaikka jatkoilla sen kuumiksen, jolle viestittelee koko ajan?”

 Joonas joutui hetkeksi pois raiteiltaan, mutta päätti sitten vain olla normaalisti. ”Mistäs päättelet, et mulla on joku kuumis?” 

Nyt Jarkkokin pyöräytti silmiään. ”Jonttu, sä katoat aina välillä jonnekin. Vaikka ne viestit oiskin jääny meiltä huomaamatta, niin ei me sentään niin tyhmii olla, ettei oltas sun poissaoloa huomattu.” 

Joonas oli sivusilmällä juuri huomannut Kallen vähän matkan päässä. Mennään nyt sitten, hän ajatteli. ”Hei Kalle, tuus vähän tänne.” Kiharapää tuli heidän luokseen yllättyneen näköisenä. 

”C´amoon, Jonttu, älä nyt yritä poiketa aiheest. Sä ja Jarkko ehitte jutella Kalen kaa teiän ryhmätyöstä muullonkin”, Elmo valitti. 

Joonas kohautti harteitaan lähes välinpitämättömästi. ”Ai, mä kun luulin, et sä oikein paloit halusta tutustua mun kuumikseen”, hän kiersi käsivartensa Kallen lantion ympärille, ”joka siis on tässä.” 

Elmon leuka loksahti auki ja silmät tuijottivat. 

Jarkko pyöritti päätään. ”Jonttu, toi on tosi epäkorrekti vitsi, varsinki ku Kalle oikeesti kuuluu seksuaalivähemmistön.” 

Siinä vaiheessa Kalle heräsi ja ujutti oman kätensä Joonaksen selkään, vaikkei sanonutkaan mitään. 

Joonas loi tähän katseen, joka samaan aikaan ilakoi ja pyysi anteeksi. ”Jake, ei me olla mikään vitsi. Kalle on mun poikaystävä, ollaan vaan pidetty matalaa profiilia.” 

Elmo oli saanut järkytyksensä laantumaan. ”En mää tienny, et sä oot… tai siis sulhan oli aiemmin muija… se Miia, josta oot puhunu.” 

Joonas nyökkäsi. ”Niin oli. Ja nyt on Kalle. Et jos tää on kummallekaan minkäänlainen ongelma…” 

Elmo ja Jarkko pudistelivat kiivaasti päitään. ”Ei tietty oo. Oltiin vaan tosi yllättyneitä.” 

Kaikkien huomio kohdistui Kalleen, jota alkoi yhtäkkiä naurattaa. ”Arvatkaa vaan, olinko mää yllättyny, kun tää söpöläinen oli kiinnostunu musta?” tämä hihitti arasti. 

Joonaksen ruumis tuli sillä hetkellä hyvin tietoiseksi Kallen läsnäolosta. ”Äh, muru, kehu mua sit kun ollaan keskenään. En mä sentään haluu jätkien eessä koko ajan rueta punastelemaan.” 

Kalle ynähti ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. 

Elmo levitteli käsiään suurieleisesti. ”Onnee vaan Jake ton imelän pariskunnan kestämisessä. Mun työparit ei sentään oo rakastuneita”, se heitti ja sai Jarkolta kevyen iskun lonkkaan. 

Joonas tuhahti. ”Eiköhän lähetä kaikki luennolle, alkaa tää lorviminen kyllästyttää.” Hän lähti johdattamaan Kallea edeltä laitettuaan ensin sormensa tämän omien lomaan.

-Roona-