Toivoa St. Jamesissa

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Thor haukotteli makeasti St. Jamesin ensi- ja turvakodin tiskillä.  Vuorossa oleva sosiaalityöntekijä Aabria oli juuri lähtenyt käymään muutaman asukkaan luona ja haukkamassa samalla jotain taukotilassa ja jättänyt hänet päivystämään. Torstai-ilta oli hiljainen, kuten aina, mutta se merkitsi vain tyyntä ennen viikonlopun myrskyjä. Thor oli valinnut St. Jamesin vapaaehtoistyöpaikakseen vuosia sitten koulussa, kun heillä oli ollut jokin teemaviikko ja jäänyt sille tielleen. Vaikka kohtalot olivat kipeitä, St. Jamesiin oli aina mukava tulla, kun oli viettänyt taas yhden työpäivän kylmänä korporaation miehenä. Oven päällä oleva kello kilahti jonkun astuessa sisään. Thor terästäytyi heti. Tulija oli mustatukkainen nuori mies, jonka suortuvat valuivat olkapäille märkinä ilmeisesti vastikään alkaneesta sateesta. Ja omega, Thorin alfanaistit panivat saman tien merkille. 

”Tervetuloa St. Jamesiin”, hän sanoi tavoitellen puheeseensa niin paljon lämpöä kuin mahdollista. 

Mies vaikutti säikähtävän hänen ääntään, oli varmaan odottanut naista. ”Minä…”, tämä änkytti ja vei kätensä suojelevasti vatsansa päälle. 

Hän on raskaana, Thor ajatteli, vaikka pyöreys erottui vasta aavistuksenomaisesti paidan alta. ”Enää ei ole mitään hätää, täällä olet turvassa. Minä haen toisen työntekijän. Voit odottaa tuossa sohvalla. Hetkinen vain”, hän selitti viitaten samalla aulan sohvaryhmään. 

Nuorukainen painautui pelokkaasti yhteen sohvannurkkaan. Thor löysi Aabrian kokeilemasta kahvinsa kuumuutta. 

”Edessä on asiakas, jota pitäisi tulla katsomaan. Omega”, hän selosti. 

Nainen jätti mukinsa heti pöydälle ja meni hänen edeltään. Thor pysytteli pienen välimatkan päässä, kun Aabria kävi kyykkysilleen, otti pojan kädet omiinsa ja alkoi jutella hiljaa. Mustatukka vastaili vielä hiljempaa, joten vaikka Thor kuuli Aabrian kysymykset vastauksista hän ei saanut selvää. 

”No niin, Loki”, Aabria sanoi hetken kuluttua reippaammin. Hän nousi ja veti nuorukaisenkin samalla pystyyn. He tulivat Thorin luo. ”Minä kirjaan sinut nyt sisään ja Thor tässä näyttää sinulle huoneen, jossa saat nukkua”, Aabria selitti viittoen kohti ilmoittautumistiskiä. 

Loki katsahti hätäisesti ensin tähän ja sitten Thoriin. 

Aabria taputti pojan olkaa. ”Thor on erittäin ystävällinen ja kiltti, vaikka onkin alfa. Hän ei satuttaisi sinua mistään hinnasta.” 

Enkä vauvaasikaan, Thor ajatteli epävarmojen silmien mittaillessa häntä. Hän tiesi, että osa alfoista ei pitänyt toisten alfojen lapsista ja se tavallaan kuului heidän toissijaisen sukupuolensa piirteisiin. Mutta oli myös niitä äärialfoja, jotka vihasivat ajatustakin siitä, että heidän omegallaan oli lapsia jonkun muun kanssa. Thor oli lukenut tapauksesta, jossa alfa oli mustasukkaisuuksissaan murhannut puolisonsa edellisestä suhteesta olevat lapset. Juttu oli puistattanut häntä sydänjuuria myöten. Hän ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan tekevänsä mitään sellaista, olivat hänen viettinsä kuinka vahvat tahansa, vaikka hän toivoikin joskus löytävänsä oman omegansa, jonka kanssa pariutua ja perustaa perhe. 

”Tule”, hän sanoi pehmeästi viittoen käytävään päin. 

Loki lähti seuraamaan, joskin muutaman askeleen jäljessä. Thor ehti vilkaista tätä pari kertaa heidän kävelynsä aikana. Lokilla oli mukaan normaalinkokoinen koulureppu, joka oli pakattu ääriään myöten täyteen. Yleensä tänne tulevilla on vain kiireesti mukaan napattuja tavaroita, Thor pohti avatessaan yhtä vedenvihreistä ovista. Loki uskaltautui arasti sisään. 

”Tee vain olosi mukavaksi. Haen sinulle teetä ja voileipää. Käytätkö maitoa, sokeria tai sitruunaa?” Hämmentynyt katse kohtasi hänet. 

”Minä… tee riittää”, Loki hengähti tuskin kuuluvasti. 

Thor lähti kohti keittiötä, vaikka sydäntä poltteli. Toinen oli selkeästi tarkoittanut, että tyytyisi vain teehen kuin ei ansaitsisikaan mitään muuta. Jääkaapilla Thor älysi unohtaneensa kysyä kasvissyönnistä tai allergioista. Hän pakkasi mukaansa sekä liha- että kasviskolmioleivän. Lokille ei olisi varmasti pahitteeksi syödä vaikka kumpikin, jos ne vain kelpaisivat. Hänen tullessaan takaisin nuorukainen istui sängyllä käsi jälleen hellästi vatsan päällä. Tämä näytti suloiselta ja Thorin mielessä kävi, miksi joku ylipäänsä olisi kohdellut noin ilmiselvän kilttiä henkilöä huonosti. Hän laski tarjottimen huoneen pienelle pöydälle. 

”No niin, jätän sinut syömään rauhassa”, hän totesi jo kääntyen takaisin ovelle. 

”Onko tämä kaikki minulle?” Kauniissa vihreissä silmissä paistoi ällistystä. 

”Toki. Jos sinulle jää vielä nälkä, niin tule kertomaan meille, saat lisää. Keittiöön ei ole lupa mennä yksin.” Thor hymyili. 

Loki siemaisi teekupistaan hyvin varovasti. ”Minä… vauva ei ole hänen. Sinä… ymmärrät?” 

Thor istahti oven vieressä olevalle tuolille. Kaikki tieto helpotti heidän työtään, joten oli vain eduksi, jos Loki koki turvalliseksi avautua hänelle. ”Ajoiko kumppanisi sinut pois, kun sai tietää?” hän kysyi tyynesti. 

Toinen tuijotti mukiinsa. ”Ei… Me… keinohedelmöitys”, tämä änkytti ja osoitti vatsaansa. ”Me… yritimme… niin pitkään. Luulin, että… hänkin… Mutta kun hän sai tietää, hän ei enää tahtonutkaan minua eikä lasta.” Mies joutui nieleskelemään itkua. ”Hän heitti minut ulos.” 

Thoria ihmetytti, miksi mokoma ääliö ei ollut ollut iloinen raskaudesta. Yksikään omega ei voinut käydä lapsettomuushoidoissa eikä keinohedelmöityksessä ilman, että tämän alfa tiesi siitä. Hormonimuutokset tuntuivat hajussa. ”Eikö hän välitä siteestänne ollenkaan?” 

Kyynel vierähti Lokin poskelle. ”Me emme koskaan… pariutuneet… olemme kyllä naimisissa”, tämä sammalsi hiljaa. 

Tämä näytti pelokkaalta ja Thor tajusi yhtäkkiä, että kaikki ne vatsaa suojaavat eleet oli osoitettu tuota nyt toivottavasti jo ex-aviomiestä kohtaan, vaikka alitajuisesti ne koskivat häntäkin. Hän nousi, otti muutaman askeleen ja asettui kyykkysilleen kädenmitan päähän Lokin eteen. 

”Kuule, täällä sinä ja vauva saatte viettää ainakin viikon täysin turvassa. Ja katsotaan sitten eteenpäin. Nyt syöt ja lepäät, pikkuinenkin on varmaan ihan väsyksissä.” 

Hän henkäisi, kun sormet asettuivat hänen avoimelle kouralleen hennosti kuin perhonen. 

”Kiitos”, Loki äännähti ja tämän huulilla kävi sekunninmittainen hymy. 

Thorin rinnassa läikähti ja se sai hänet kompuroimaan itsensä seisaalleen. ”Ole hyvä. Minun pitää mennä. Aabria varmasti odottaa jo”, hän töksäytti. 

Kun Thor vielä vuoronsa päätteeksi kulki asuinkäytävän läpi kuulostellen, että kaikki oli hyvin, hän kuuli nuorukaisen supisevan pehmeästi itsekseen. Tai lapselleen, hän ajatteli ja se sai hänen sydämensä puristumaan jälleen. Jokin hänen sisällään oli jo päättänyt, että hän auttaisi tuota poikaa toisi tulevaisuus tämän kohdalle mitä tahansa.

-Roona-

Ei tänään, kulta

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Thor nuokkui horteessa sohvalla. Toimistolla oli ollut pahuksen stressaava, mutta hän ei silti ollut onnistunut saamaan unta. Loki tulisi pian kotiin ja oli mahdollista, että tämä odotti, että he jaksaisivat jakaa rakkautta toisilleen. Heille oli tullut tavaksi harrastaa seksiä Lokin palattua töistä. Ei tietenkään aina, mutta usein kuitenkin, olivathan he vielä varsin uusi pariskunta. Lokilla oli adrenaliinipiikki illan esitysten jäljiltä ja tämä oli innokas vähintään kihnuttamaan Thorin vierellä. Ovi kävi ja kassi tömähti eteisen lattialle. Loki astui olohuoneeseen kollegansa Ashtonin lahjoittamassa yli-isossa hupparissa. 

”Mikset sinä ole vuoteessa?” 

Siellä Thor yleensä olikin, mutta puolen tunnin pyöriminen tavalliseen nukkumaanmenoaikaa oli riittänyt hänelle. Ajatukset olivat edelleen puuroa ja ylikierroksilla kaiken päivän paskan jäljiltä. ”Kurja olo”, hän murahti. 

Loki kiipesi muitta mutkitta hänen syliinsä. ”Loistava Loquatus hoitaa sen upeilla liikkeillään alta aikayksikön”, tämä virnuili silmät loistaen. 

Ensimmäistä kertaa heidän suhteensa aikana Thor tuhahti poikaystävänsä näyttämönimelle. Hänellä tosiaan oli kurja olo, kun edes tuo korni nimenkuvatus ei tuntunut suloiselta. ”Minua ei huvita tänään, kulta. Väsyttää helvetisti.” 

Lokin huulet vääntyivät mutruun. ”Meillä oli hieno ilta. Uudet koreografiat olivat jättimenestys. Olisin vain halunnut juhlia kanssasi.” 

Thor huokasi. Ei hänen ollut ollut tarkoitus olla tyly. Hän asetti sormensa silittämään toisen selän kaaria. ”Saitteko paljon tippejä?” 

Loki näytti nyrpeältä. ”Pojat keräsivät isot potit. Minä säästin itseäni sinulle.” 

Ajatus lämmitti Thoria yllättävästi, vaikka ei kai sen olisi pitänyt. Sylitanssien antaminen kuului Lokin työhön ja niistä ansaittiin tärkeitä palkanlisiä. Hän kurottautui suuteleman ryppyyn rutistuneita huulia. ”Anteeksi, rakas. Tiedän, että haluaisit…” 

Loki asetti otsansa koskettamaan hänen omaansa. ”Ja minä tiedän, ettet sinä ole mikään kone, joka toimii minun oikkujeni mukaan. Saanko kuitenkin käpertyä kainaloosi, kunhan olen käynyt suihkussa?” Tämän ilme oli sulanut pehmeäksi kuin lämmin ilta. 

Thor toi kätensä toisen niskaan. ”Totta kai. Taidan mennä sänkyyn odottelemaan. Jospa saisin untakin, kun sinä olet vieressä.” 

Loki otti aikansa kuten aina, mutta Thor tiesi tämän tekevän muutakin kuin lotraavan suihkussa. Lopulta mies saapui virttyneessä lyhythihaisessa t-paidassa ja boksereissa ja kipusi hänen eteensä, selkä häneen päin. Thor upotti kasvonsa mausteilta tuoksuvaan niskaan. Arabian yöt -suihkugeeli haisi kylpyhuoneessa lähes inhottavan ätläkältä, mutta Lokin iholla se oli jostain syystä rauhoittava ja eksoottinen. 

”Mmm”, hän mumisi, kun silmät alkoivat yhtäkkiä lupsua. ”Eikö sinun olisi ollut mukavampi nukkua siinä pehmeässä hupparissa?” hän kysyi sitten unisesti. 

Loki myhähti moniselitteisesti. ”Pitäisikö minun tuoksua mieluummin Ashtonilta? Onko sinulla minulle jotain kerrottavaa?” Vaikka sävy oli vitsaileva, ääneen kuroutui pieni epävarma taustavire. 

Thor kiersi kätensä vakaammin tämän lantion ympäri. ”Ei muuta kuin, että olet rakas ja haluan juuri nyt nukahtaa tähän.” 

Loki rentoutui häntä vasten. ”Minäkin rakastan sinua.”

Ennen kuin huomasikaan Thor oli unessa nauttien poikaystävänsä tuoksusta ja rakkaudesta.

-Roona-

Haltiataika

 Moikka!

Aamun kaste herättää minut

niin kuin sinä joskus teit

Metsästä minä löysin sinut

mutta minne minut veit?

Kotiisi takaisin ehkä

 

Haistan lehtien tuoksun

neulaset tuntuvat allani mattona

tunnen jäniksen käpäläin juoksun

taivas aukeaa ylläni kattona

vain puiden oksien varjostamana

 

On kehoni muuttunut

syntynyt uudelleen sinun vuoksesi

on minulta aiemmin jotain puuttunut

nyt voin tulla luoksesi

jättää taakseni menneen ikuisiksi ajoiksi

 

Nousen ja ihoni värisee

sen on peittänyt pehmeä karva

nenäni innosta tärisee

on tällaista kokenut harva

yksi miljoonasta luulen

 

Aukion reunasta lähemmäksi astut

ja hymysi kuin aurinko loistaa

kevyestä sateesta kastut

kun äänesi nimeäni toistaa

”Kiira, Kiira, kiivas Kiira!

 

Minä kiiruhdan sinua halaamaan

heittäydyt syliini suureen

kukaan ei saisi enää palaamaan

ihmisten maailman kolkkoon juureen

Pysyväiseksi jää tämä koti

-Roona-

Vuosisataisen viisauden vauva

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Critical Rolen Vox Machina -kampanjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Sir Bertrand Bell katseli ikkunasta miellyttävää rantamaisemaa. Dalen´s Closet oli tosiaankin leppeä tähän aikaan vuodesta. Hän oli vaihtanut haarniskansa kevyempiin paitaan ja housuihin vaimonsa vaatimuksesta. Sen mies saattoi täysin kunnioitettavasti tehdä. 

”Berty, tuijotteletko sinä taas ulos ikkunasta? Tule tänne!” kuului pehmeä, mutta vaativa ääni makuuhuoneesta. 

Sir Bertrand huokasi, mutta suoristi ryhtinsä ja astui kamarin puolelle. ”Niin, rakkaani?” hän tiedusteli kuten huomaavainen aviomies ainakin. 

Liev´tel istui sängyllä tyynyjä vasten kauniisti laskeutuvissa mustissa kaavuissaan. Ne olivat tosin jokseenkin pinkeät vatsan kohdalta. ”Berty, hanki minulle mansikoita!” tämä ilmoitti kuin se olisi ollut maailman normaalein pyyntö esitettäväksi taisteluissa karaistuneelle ritarille. 

”Öhöm…tuota… ahaa…”, sir Bertrand änkytti. ”Ehkä sinulle maistuisivat viinirypäleet, Liev-kulta.” Hän oli pannut merkille, että oleskelutilan pöydällä oli kulhossa hieman hedelmiä heidän ilokseen. 

”Lopeta tuo aviomiehen esittäminen heti paikalla, Berty, se saa pääni särkemään. Minä olen naimisissa ainoastaan Korppien emännän kanssa. Sinä olet minun kumppanini kuten erittäin hyvin teidät. Ja haluan mansikoita enkä mitään viinirypäleitä!” 

Tummahiuksinen papitar osasi olla pyynnöissään varsin vakuuttava. Ja toki hän kantoi sir Bertrandin lasta. 

Sir Bertrand koki hetkellistä miehistä ylpeyttä. ”Minäpä kysäisen joltain palvelijalta.” 

Hääjärjestelyistä vastaavaa väkeä liikkuu jatkuvasti bungalowien ympärillä. Sir Bertrand ihmetteli hiukan mikseivät lordi ja lady de Rolo olleet tuoneet omaa palveluskuntaansa mukanaan, mutta olivat nämäkin ihmiset oikein hyviä. 

”Käske tuomaan samalla kaakaota”, nainen vielä huusi hänen peräänsä. 

Pihapolulla sir Bertrand äkkäsi pian nuoren naisen, joka kiiruhti jonnekin sylillinen liinoja mukanaan. ”Sinä siellä, anteeksi vain, mutta olisiko mahdollista saada mansikoita ja kuppia kaakaota!” hän huudahti. 

Nainen pysähtyi tuijottamaan kuin hän olisi kysynyt jotain hyvin outoa. ”Nyt ei ole mansikka-aika”, tämä tokaisi varsin tylysti. 

Sir Bertrand veti kasvonsa vakavaan ja asemaansa osoittavaan mutruun. ”Vaimoni on katsokaas raskaana…” 

Nainen keskeytti hänet ja virnisti. ”Ahaa… minä ymmärrän… lähetän jonkun tuomaan.” Tämä vinkkasi vielä silmää tapsuttaessaan pois. 

Sir Bertrand ei aivan voinut sanoa ymmärtäneensä, mitä tuo hupsu nainen oli ymmärtänyt, mutta ainakin tilaus toimitettaisiin piakkoin perille. Jälleen yksi jalo teko hoidettu, vanha kunnon Bertrand, hän onnitteli itseään. Hän astui takaisin bungalowin varjoon. Olisi hienoa, kun hän pian saisi kutsua itseään pienen pojan isäksi. Sir Bertrand oli nimittäin varma, että hänen tuleva jälkeläisensä oli poika. Olihan hän sentään hyvin miehekäs mies. Lordi de Rolon esikoinen oli tyttö, mutta tämä olikin aina ollut hoikka ja viihtyi sir Bertrandin makuun liikaa sisätiloissa. 

Hänen ajatuksensa katkesivat huudahdukseen: ”Berty, tänne!” 

Hän kiiruhti Lievin luo. ”Niin, rakkaani?” 

Nainen pyöräytti silmiään paljon puhuvasti. ”Lapsi potkii. Kokeile.” 

Sir Bertrand asetti kämmenensä vatsalle ja toden totta tunsi rytmikästä liikahtelua. Hän lumoutui siitä sen verran, että ei kyennyt heti reagoimaan ovelta kuuluvaan koputukseen. 

”Minun mansikkani ja juomani”, Liev ilmaisi käskevästi. 

Kohta nuori poika kipittikin yöpöydälle tarjottimen, jolla oli höyryävä muki ja pieni kulhollinen punaisia marjoja. Poika kumartaa kupsautti ja lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Papitar alkoi heti nautiskella antimistaan ja sir Bertrand päätti kunnioittavasti antaa hänen olla hetken rauhassa. Hän asettui jälleen mielipaikkaansa ikkunan ääreen. 

Ei kuitenkaan kulunut kauaa, kun tumma ääni taas kutsui häntä: ”Berty, ne viinirypäleet voisivat nyt maistua!”

-Roona-

Himokas hetki

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Critical Rolen Vox Machina -kampanjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Gilmore oli juuri lopettelemassa kirjettä kuullessaan tutut askeleet kauppansa lattiaa vasten. Hän nosti päätään niin, että tukassa olevat tiu´ut helisivät. Vax katseli häntä matkan päästä hyvin syyllisellä ilmeellä. Se vire toistui noissa henkäyksen harmaissa silmissä harmittavan usein. 

”Tässähän vanhetaan kumpikin muumioiksi, mikäli et pian tule lähemmäksi, rakas Vax´ildan”, hän lausui hunajaisesti. 

Puolihaltia näytti viluiselta, mikä oli varsin epätavallista, mutta astui kuitenkin kahdella pitkällä harppauksella tiskin eteen. Kämmeneen näkyi olevan sidottu jokin sininen kangaspala haavan tai nirhauman päälle. Gilmore vei sormensa tunnustelemaan kiivaasti sykkivää kaulasuonta, joka vaikutti pyytävän vain yhtä asiaa. Vax taipui häntä kohti janoten selvästi lisää. Onneksi kauppa oli hänen toinen kotinsa, sillä takahuone kutsui juuri nyt heitä kahta. 

Gilmore käännähti toistaen loitsuja, jotka huolehtisivat liiketoiminnasta hänen ollessaan kiireinen rakastajansa kanssa. Hän oli vastikään uusituttanut sängynpäätynsä ja makuusopessa tuoksui yhä voimakkaasti tuore setripuu. Vax syöksyi hänen kimppuunsa ennalta-arvaamattomasti, yleensä tämä ei ollut erityisen aloitteellinen. Se, että vaihtoi välillä tapoja toki piristi suhdetta, mutta Gilmore katsoi parhaaksi kääntää epätoivoisesti unohdusta etsivän kumppaninsa nopeasti alleen, ettei koko himokas hetki riistäytyisi käsistä. 

Vax oli vaikuttanut kylmettyneeltä, mutta oli silti tulikuuma hänen ihoaan vasten. Ja tämän housuissa sykki niin selvä halun virta, että Gilmore yksinkertaisesti repi kummaltakin ylimääräiset kangaskerrokset vain kriittisestä kohdasta. Hän painoi heidän lantionsa yhteen laventelilla hajustettuja lakanoita vasten ja alkoi liikkua voimakkaasti. Vax alkoi voihkia, pyytäen ja anoen yhä suurempaa nautintoa ja Gilmore antoi sen rakastajalleen, kunnes he värisivät velttona kasana kummankin saatua tyydytyksensä.

-Roona-

Ajatusharhailuja

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän 9-1-1 Lone Star -sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Joskus Carlos pohti, miten he kaksi olivat päätyneet yhteen. Siis jos ei otettu huomioon, että he olivat tavanneet työssä ja hän oli tehnyt aloitteen. He olivat kumpikin pikkujumalia. Hän saattoi poliisina yhdessä hetkessä muuttaa ihmisen elämän suunnan löytämällä tämän hallusta jotain laitonta ja pidättämällä tämän. TK oli palomies-ensihoitaja. No, eihän sitä tarvinnut edes selittää. TK olisi voinut antaa maastopalon levitä ja todeta vain, että kuolkoon kaikki ja syntyköön sitten uudestaan, hänen itsensä avustamana tietysti. (Ehkä siihen leviämisen antamispäätökseen olisi tarvittu lupa hänen isältään, joka kuitenkin oli palopäällikkö.) Carlos oli lukenut jostain, että sukupuutot olivat luonnollinen osa sykliä, kaikki päättyisi joskus kaikkien kohdalta. Mutta hän ja TK olivat tuossa syklissä toteuttaja puolella tai niin lähellä sitä kuin kuolevainen saattoi päästä. Carlos halusi kuitenkin ajatella, että olivat hyviksiä. Hän pelasti nuoria kaidalle polulle ja TK ihmishenkiä noin yleensä. Tuollaiset tosiasiat varmaan olivat vetäneet toisiaan puoleensa. Carlos heräsi aatoksistaan toisen kehon istahtaessa viereensä. 

”Mitä mietit noin tarkkaan, muru?” TK kysyi häneltä painaen samalla suukon kaulansyrjään. 

”Äh… oikeastaan… sinua vain, senkin kanelipulla.” 

TK oli kavunnut hänen syliinsä. ”Ahaa… mikäs sinä sitten olet? Oma flambeerattu sokerikuorrutteeni?” 

Carlos pyöritti päätään hymyn kutitellessa kasvoja. Oliko hän juuri kuvitellut tuon suloisen inhimillisen sotkun, jota kutsui poikaystäväkseen, olevan jumala? Koko maailmahan menisi moisesta sekaisin. ”Vaikka se. Nyt suutelet minua.”

 TK:ta ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Suudelmien syventyessä ja käsien vaelluksen muuttuessa levottomammaksi Carlos päätti unohtaa kaikki syklit, johtivatpa ne elämään tai kuolemaan, jättää turhat ajatusharhailut ja pitää jalkansa tiukasti maassa, sillä siellä oli olemassa kaikkein paras, mitä toivoa saattoi.

-Roona- 

Yllätystä kerrakseen

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Magian syvempi sävy -kirjasarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Aamun valo sai huoneen punaisen ja kultaisen värityksen hohtamaan aivan erityisellä tavalla. Tosin Alucardin mielestä hänen vieressään makaava pehmeänruskea keho oli paljon miellyttävämpää katseltavaa. 

”Nukkuiko kuninkaani hyvin?” hän kysyi vetäen Rhyn selkää tiiviimmin itseään vasten. 

”Samalla tapaa kuin aina ennenkin”, kuului reipas vastaus. 

Yllättävän reipas siihen nähden, kuinka varhaista vielä oli ja kuinka pitkään Rhy yleensä nukkui. Tai oli ainakin ennen nukkunut. Alucardin käsi hakeutui vaistomaisesti kuninkaan sydämen kohdalla olevan sinetin päälle. 

”Eikö minun rentouttamisyritykseni auttanut lainkaan?” hän kuiskasi näykäten korvanlehteä. 

Rhy kihersi. ”Samalla tapaa kuin aina ennenkin.” 

Nyt vastaus oli nokkava. Palkaksi Alucard maistoi tämän niskaa. Se sai Rhyn huokaamaan ja kiemurtelemaan niin, että hän ymmärsi tämän haluavan vaihtaa asentoa. Käännyttyään vastatusten nuori kuningas siveli hetken aikaa hänen valkoisia suoniaan ja sipaisi kulmakarvan yläpuolta koristavaa safiiria. Alucard olisi halunnut suudella, mutta Rhy puhkesikin puhumaan. 

”Kell palaa tänään. Ja Lila ja Yön torni tietysti myös.” 

Alucard ei ollut yhtä innoissaan mustasilmäisen prinssin paluusta, mutta kesti sen, kunhan muisti ajatella tätä Rhyn veljenä, joka oli kuninkaalle rakas. Lisäksi kaksi Antaria olivat kirjoittaneet, että heillä olisi mukanaan yllätys. Alucard ei tiennyt pitikö siitä Kellin ja Lilan tuntien olla enemmän huolissaan vai peloissaan. 

”Älä nyt näytä tuolta. Tiedän, että olet kaivannut ainakin Bardia. Ja Kellin kanssa sinun on minut jaettava, halusitpa tai et.” Rhyn käsi kulki hänen kyljellään osoituksena sanoihin sisältyvästä äänettömästä toiveesta tulla myös toimeen veljensä kanssa. 

”Toivooko kuningas tätä vartijaltaan vai rakastajaltaan?” hän tiedusteli, vaikka olisi oikeastaan tehnyt mieli suostua ihan mihin vain. 

”Kuningas pyytää tätä puolisoltaan ja minä sinulta, Luc.” Rhyn katse oli vakaa, kun tämä suuteli Alucardia syvään kuin pyyntönsä vahvistukseksi. 

Alucard kuljetti sormensa tämän yöstä sekaisiin hiuksiin. Rhy oli viime aikoina alkanut kutsumaan häntä puolisokseen ja sen tuntui sanomattoman hyvältä, vaikka ei voinutkaan koskaan olla totta kaikkien edessä. 

”No kai minä sitten suostun”, hän lausahti venytellen. 

Rhy kihersi taas. ”Oikeastaan juuri tänään oli mukava olla hereillä. Tuovatkohan he minulle lahjan? Jonkun erikoisen eläimen kenties?” Ylhäiset silmät hehkuivat odotuksesta. 

Alucard huokasi alistuneesti. ”Kunhan ei ensitöikseen pure sinulta peukaloa poikki.” 

Rhy irvisti hänelle. ”Tuota toivot vielä hartaammin kohta, kun olen näyttänyt mitä ihanaa sillä peukalolla voi tehdä.” Kuninkaan käsi oli valunut vaarallisen lähelle hänen nivusiaan. 

”Valtiaani on niin hyvä”, Alucard inahti toivoen, ettei kukaan tulisi herättämään heitä myöhemmin aamulla päivän toimiin.

Kuninkaalle oli ilmoitettu noin puoli tuntia sitten, että hänen veljensä ja Bard odottivat häntä yksityisessä audienssisalissa. Alucard huomasi, että Rhyn kärsivällisyys alkoi pettää, kun Veskin lähettiläs jatkoi jaaritteluaan. Mies olikin varsinainen kauniiden tyhjien sanojen mestari, joka rakasti omaa ääntään. Alucard oli alkanut arvella, että Veskin kuningatar oli vain halunnut tämän hetkeksi pois omasta hovistaan. Kun puhetulva viimein loppui, Rhy ponkaisi pystyyn ja hyvästeli nopeasti todeten, että he tapaisivat uudelleen sitten illallisella. Lähettiläs näytti hieman loukkaantuneelta, kun Alucard vielä päälle päätteeksi hymyili tälle vinosti. Heidän saapuessaan kotoisaan pikkusaliin Alucardin huomio kiinnittyi ensimmäisenä selin olevaan Kelliin, joka keskusteli kuiskaten varjossa istuvan Bardin kanssa. Mitä he tuolla nurkassa kyyhöttävät? hän pohti. 

”Kell!” Rhy huudahti hyvin epäkuningasmaisesti. 

Punainen pää kääntyi ja mustasilmäinen prinssi tuntui hetkesi unohtavan kaiken muun juostessaan halaamaan veljeään. Rhy ja Kell kiehnäsivät hetken toisissaan, kunnes kuului vaativa pyyntö. 

”Kell, et viitsisi…” 

Bardin ääni ei ainakaan ollut muuttunut miksikään, mutta miksi tämä ei tullut tervehtimään, Alucard ihmetteli. 

”Ai niin… tietenkin”, Kell sanoi yhtä paljon itselleen kuin heille ja Lilalle. 

Tämä kiirehti tytön luo. Ei kissamaista Bardia ollut ennen tarvinnut auttaa ylös tuolista, Alucard mietti. Oliko tyttö haavoittunut niin pahasti? Hän näyttäsi Kellille taivaan merkit oli tämä kuinka Antari tahansa… Rhyltä pääsi ihastunut huokaus ja Alucardin ajatustoiminta loppui hetkeksi kokonaan. Lilan vatsa oli pinkeän pyöreä, mitä korosti vielä tämän muun vartalon laihuus. Bardhan oli… 

”Oletko sinä jumalauta pamauttanut hänet paksuksi?!” hän rääkäisi. 

Kell mulkaisi häntä käsi äärimmäisen suojelevasti vatsan päällä. 

”No kapteeni, kyllä minulla itselläkin oli osa tässä”, Bard lausui käheästi. 

Kell loi Lilaan hyvin huolekkaan katseen. ”Pitäisikö sinun mennä takaisin istumaan?” 

Tyttö pyöräytti silmiään Kellin tukiessa tätä selästä. ”Äh, muistatko, että minä ihan hetki sitten luotsasin vielä laivaa? Jospa vain rauhoittelisit poikaasi, ettei hän potki minulta sisuskaluja irti.” 

Alucard ei aivan saanut selvää Kellin lausumasta pehmeästä sanasta. Sen näytti kuitenkin auttavan, koska Bard rentoutui hiukan. 

”Vauvako on innokas liikkuja? Tämäkö oli se teidän yllätyksenne?” kyseli suunsa auki saanut Rhy, jonka silmät välkkyivät Alucardin mielestä kovin erikoisesti. Kuningas käveli Lilan luo, mutta jäi kohteliaasta odottamaan lupaa koskea vatsaan, kunhan oli ensin tehnyt aikeensa selviksi käsimerkein. 

”Kyllä. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt kirjoittaa siitä, mutta Lila…”, Kell aloitti anteeksipyytävästi ennen kuin Bard keskeytti hänet. ”…oli järkevä eikä maininnut suoraan kahden Antarin lapsesta kirjeessä, joka saattaa joutua kenen tahansa käsiin.” 

Kell pyöräytti silmiään, Rhyltä pääsi tahaton naurahdus ja Alucardinkin oli pakko virnistää. 

Rhy tunnusteli varoivaisen tarkasti Lilan vaatteiden päältä. ”Mistä tiedät, että se on poika?” Alucard tarkkaili rakkaansa autuasta ilmettä. 

”Siitä, että se potkii aivan samalla tavalla kuin Kell silloin, kun me…” 

”Lila”, Kell kirahti kasvot melkein yhtä punaisena kuin hiuspehkonsa. 

Tyttö hyrähti itsetyytyväisesti saatuaan viimeisen sanan. 

”Kunpa voisimme syödä tänään yksityisen illallisen, mutta se simasuinen Veskin lähettiläs on täällä”, Rhy harmitteli. ”Mutta mennään nyt kuninkaan huoneisiin ja jutellaan. Ja tietysti te olette kunniavieraina aterialla, jos haluatte vain tulla.” 

Kell ja Lila nyökkäsivät ja lähtivät Rhyn perässä kohti yksityistiloihin vievää ovea. Alucard ehti astua askeleen kuninkaan rykäistessä. ”Luc, olisitko niin ystävällinen ja hoitaisit ne muutamat asiat, jotka minulta vielä jäivät? Tiedät, mitkä ne ovat.” 

Alucard peitti torjunnan aiheuttaman hämmennyksen ja kumarsi nopeasti. ”Tietysti kuninkaani.” Rhy nyökkäsi hänelle kuin luvaksi poistua ja niin tämä ja Antarit menivät.

Alucard oli jo pohtinut millaisen vastaanoton mahtaisi saada sinä iltana kuninkaallisessa makuuhuoneessa, mutta hän löysikin hallitsijan sijasta erittäin mietteliään Rhyn. Hän käveli tämän vierelle ikkunaan ja suukotti korvallista. ”Lin ajatuksistasi.” 

Rhy veti hänen kätensä vyötärönsä ympärille. ”Haluaisitko sinä joskus lapsen?” 

Alucard yllättyi kohtuullisen totaalisesti. ”Öh, tuota, enpä ole pahemmin miettinyt asiaa”, hän onnistui mongertamaan. 

Rhy huokasi surumielisesti. ”Kun minä haluaisin.” 

Alucard ei ollut hämmentyneenäkään tyhmä. Sitä ne katseet Lilan vatsaan siis olivat olleet, kaihoa kohtaan jotain sellaista, jota hänen rakkaansa kaipasi. Hän hipoi Rhyn sormia. ”Sitä minä en taida voida sinulle antaa, vaikka kuinka tahtoisinkin.” 

Rhy nojasi päin hänen vartaloaan ja asetti päänsä olalle. ”Entä jos olisi toisenlainen mahdollisuus, Luc?” 

Alucard ei ihan saanut juonesta kiinni. ”Millainen?” Hänen puolisonsa hiukset tuoksuivat niin hyvältä yöilman sekoittuessa niihin. 

”No, Lila ainakin haluaa pian takaisin Yön tornille ja minusta tuntuu, ettei Kellkään ole ehtinyt vielä nähdä kaikkea sitä mitä hän halusi. Niin, että minä vähän kuin lupasin, että he voivat jättää pienokaisensa meille, tietysti vasta, kun tämä on tarpeeksi vanha eroamaan äidistä ja muuta…” 

Alucard alkoi nauraa pehmeän rouhevasti. ”Emmeköhän me yhdestä Antarilapsesta selviä.” 

”Se tekisi minut hirvittävän onnelliseksi”, Rhy kuiskasi. 

Alucard ei enää kestänyt vaan käänsi kuninkaan niin, että saattoi suudella tämän huulia, poskia ja leukaa. Päivä oli ollut täynnä yllätyksiä, mutta mitäpä muuta saattoi odottaakaan, kun rakkaansa oli Arnesin kuningas, jonka veli oli ihka-aito Antari.

-Roona-