Elokuvissa XXXVI: Joker

Moikka!

Todd Phillipsin ohjaama Joker on Batmanin arkkivihollisena tunnetun Jokerin alkuperätarina. Pääosissa näyttelevät Joaquin Phoenix (Arthur Fleck/Jokeri), Robert De Niro (Murray Franklin), Zazie Beetz (Arthurin naapuri Sophie Dumond), Frances Conroy (Arthutin äiti Penny Fleck) ja Brett Cullen (Thomas Wayne).

New Yorkista on tullut fantasiallinen Gotham elokuvassa, joka tökkii katsojaa koko ajan sanomalla ´tämä on totta´. Arthurista ei tiedä nauraako vai itkeekö hän tai itkeekö hän sisäisesti ja nauraa ulkoisesti vai nauraako sisäisesti ja itkee ulkoisesti. Traileri huijasi katsoja melkoisesti, mutta hyvällä tavalla. Sanonpahan vain, että monet traileriin valitut jutut ovat eri tavalla merkityksellisiä kuin luulisi ja esiintyvät toisessa kohdassa elokuvaa kuin luulisi. Joaquin Phoenix tekee loistavan roolintyön ja on panostanut siihen; hän on lähes pelottavan laiha. Ja kyllä, tämä on käytännössä yhden miehen show (vaikka osoittaa myös, ettei kukaan ole saari). Leffan valaisu, kuvaus ja lokaatiot ovat upeita ja minun suosikkejani olivat Arthurin tanssikohdat. Aihe oli tietenkin epämukava, mutta hienoa, että tanssia oli käytetty visuaalisena ilmaisukeinona.

Jo ennen ensimmäistä kohtausta meidän maailmamme puskee elokuvaan. Uutiset kertovat Gothamissa olevan jäteongelma (lakon tms. takia). Ei tarvinnut kaukaa hakea ajatusyhteyttä Napolin ja Rooman jäteongelmiin. Varsinaisessa kohtauksessa Arthur vääntelee trailerista tutusti sormien avulla väkisin hymyä huulilleen. Hänen naurunsa määritellään mielisairauden oireeksi ja ei se aitoa olekaan. Arthur hoitaa sairasta äitiään heidän yhteisessä kodissaan. Hänen omat terapiakäyntinsä lopetetaan, koska Gothamin kaupunki on leikannut sosiaalihuollon budjetteja. Lisäksi Wayne ilmoittaa tv:ssä, että kolme hänen työntekijäänsä metrossa surmannut on köyhään roskasakkiin kuuluva pelle, jollaisia hänen tarkoitus pelastaa koulutuksella tai ties millä, kunhan hän vain asettuu ehdolle (ja valitaan) pormestarin virkaan.

Ei ihme, että köyhä ihmisroska, joka tulee vieläpä haukutuksi pelleksi, on vähän vihainen. Gothamissa aletaan mellakoida pellenaamiot päässä. ”We all clowns” lukee mielenosoittajien plakaateissa. Äiti kutsuu Arthuria Happyksi, vaikka sosiaalityöntekijälleen mies sanoo, että hänellä on ainoastaan synkkiä ajatuksia. Lopulta Arthurista tulee Jokeri valkoisine naamoinen vihreine hiuksine kaikkineen ja silti hän tuntuu, jos nyt ei kaikkein järkevimmältä, niin hyvänen aika siltä, jolla on eniten sydäntä. Sairaalassa oli hyvä olla, hän sanoo viitaten mielisairaalaan (kaiketi, joku lorea paremmin tunteva saa oikaista minua). Gothamin mielenterveyspalvelut ovat täysin retuperällä, eikä kukaan välitä. Kylmäävää yhteiskunnallista kritiikkiä, joka heijastuu hyvin myös meidän suomalaiseen kontekstiimme.

Toisin kuin varmaan monet muut, minä en juuri tykännyt, että Bruce – siis Batman – ja etenkin hänen vanhempiensa surma oli otettu tähän mukaan. Ymmärrän kyllä miksi niin oli tehnyt, mutta minusta pelkkä Thomas Wayne olisi riittänyt. Minusta elokuva meni yli vain Randallin tappamisen kohdalla, muutoin voi todeta vain, että elämä on vittumaista, varsinkin silloin kun mellakoidaan. Talk show –esiintymisen lisäksi toiseksi viimeinen poliisiauton päällä tapahtuva kohtaus on sikahieno.

Loppuun ei mitään suositusta vaan yksinkertaisesti: katso tämä elokuva! Toivotaan, etteivät jenkkiyleisö ja Oscar-raadit käännä tälle selkäänsä, sillä Joker ansaitsee kyllä Oscarinsa.

                                                                   -Roona-

Näiden tähtien alla, osa 2

Moikka!

Viimeksi olen julkaissut tätä tammikuussa.

Michel notkisteli pitkiä soittajan sormiaan ja tarkkaili nivelten liikettä ihastuneena. Sinä olet rakastunut omiin käsiisi, Kenna ajatteli. Myöhäisiltapäivän aurinko paistoi laiskasti ja matalalta. Verannalla oli suloisen lämmintä ja unettavaa. John ja William polttivat piipputupakkaa, josta lähti paksua savua. Bart makasi lepodivaanilla käsi perin dramaattisesti otsalla kuin olisi presentoinut jokin kirjoittamansa näytelmän romanttista sankaria. Michel loi häneen tietävän katseen. 

”Johtuuko tuo siitä, ettet sä ole saanut tänään?” 

Bart oli niin raukea, että hänen reaktionsa oli hidas. Michelin ei oikeastaan tarvinnut väistää huonosti tähdättyä kirjaa. 

”Suu tukkoon rakas siloposkemme. Itse saat vain noilta sormiltasi.” 

Michel hymyili kuin enkeli. 

”Kyllä sääkin niiltä saat, kun nätisti pyydät.” 

Hän säesti sanojaan varsin paljon puhuvalla eleellä. Bart etsi selvästikin jotain uutta, jolla heittää ruokottomuuksia suoltavaa ystäväänsä, muttei löytänyt mitään käden mitan päästä.

Kenna tuhahti. ”Haluaako teistä kukaan enää kuulla mitä Derryssä tapahtui vai vietämmekö illan kuunnellen herran M:n koottuja karkeuksia?” 

William ja John terästäytyivät. 

”Haluamme tietysti. Herra M:n on syytä jo hiljetä tältä illalta”, William totesi luoden tiukan katseen Micheliin, joka oli ehtinyt palata takaisin aikaisempaan askareeseensa. 

John tyhjensi piippunsa kalauttaen tuhkakuppiin eikä täyttänyt sitä enää uudestaan. Michel nyökkäsi ja Bartkin nysväsi itsensä istumaan parempaan asentoon. 

”No, Kenna. Kirjeissäsi oli totisesti vähän ainesta, joten valaise meitä lisää. Kuuntelemme herkällä korvalla”, John kehotti. Kenna rykäisi selvittääkseen kurkkuaan. 

”Kreivi Danderry oli oikein mukava mies kuten kerroitkin William. Hänen vaimonsa ei kyllä pitänyt minusta, mutta sitä en erityisesti ihmetellyt”, hän aloitti. Ympäriltä kuului myöntyviä pukahduksia ja Michel tuntui mutisevan jotain lihavasta kanasta.

”Lady Danderryä on vaikea miellyttää, jos sattuu olemaan nainen, jonka hän katsoo voivan kilpailla itsensä tai läheistensä kanssa”, William vahvisti. 

Kenna irvisti. Lady Danderry oli tuijottanut häntä usein ja avoimesti kuin halpaa mattoa. Sellaista mattoa, johon miehet pyyhkivät jalkojaan. ”Joka tapauksessa kreivi piti hänet jokseenkin kurissa. Kreivi sanoi, että minä itse vakuutin hänet parhaiten hyvästä maineestani, vaikka hän toki pitää myös Willsin sanaa arvossa”, Kenna sanoi heittän tarkoituksellisen piikin Williamin suuntaan. 

”Halusin vain olla avuksi”, mies puolustautui. ”Pehmentää vähän tietäsi.” 

”Jos se kauhee akka luki sen kirjeen niin siitä oli vaa haittaa Kennalle”, Michel lausui valittaen. 

Tällä kertaa hänen päänsä sai osuman pöydällä olleen teoksen kulmasta, sillä Willam oli huomattavasti virkeämpi kuin horteinen Bart. Michel vinkaisi ja siirtyi otsaansa hieroen istumaan verannan perälle. 

Kenna jatkoi kuin välikohtausta ei olisi sattunutkaan. ”Lila oli varovaisen myönteinen minua kohtaan, mutta ei hänkään puhunut minulle äitinsä ja ystävättäriensä läsnäollessa. Kreivi on varmaan kertonut, että kreivitär suunnittelee tai ainakin suunnitteli Lilan naittamista sinulle.” 

William nyökkäsi, mutta John vastasi hänen puolestaan. ”Lady Danderry nähnee suloisia unia Willsin valtavista perintörahoista tyttärensä käytössä.” 

Kenna tirskahti tahtomattaan Johnin viralliselle äänensävylle. William puolestaan näytti vaivaantuneelta. 

”Lila olisi kyllä oikein suloinen vaimo, mutta meidän piti puhua sinun perspektiiveistäsi”, hän sanoi vaihtaen aihetta. 

Kenna rullasi paidan hihojaan ylemmäs ja hieroi käsivarsiaan. Paita hiosti täällä inhottavasti, vaikka Derryssä se oli ollut sopiva.

”En ollut ajatellut, että tapaisin ketään kiinnostavaa, kunnes eräänä iltana herra Montgomery saapui. Ne juhlat, joissa olin silloin, odottivat häntä sähköisinä.” 

Sanat tuntuivat ravistivan kaiken horteen kuulijoista. Bartkin kohosi istumaan niin, että hänen jalkansa osuivat maahan ja hän sai tukeuduttua kyynärpäillä polviinsa. 

”Et kai sinä, hyvä tyttö, mennyt ihastumaan sotasankari Montgomeryn poikaan?”, hän parahti. 

Kenna katsoi häntä paheksuvasti, muttei jatkanut vielä. Hän tarkkaili oliko muiden suhtautuminen yhtä dramaattinen. Johnin kasvot olivat muuttuneet mietteliäiksi ja William ja Michel katselivat häntä kiinteästi. 

”Sinulla onkin varaa sanoa, Bart. Itse jouksentelet ties minkä upseerin nuorikon helmojen perässä”, Kenna urahti. ”Me tapasimme monissa muissakin kuin noissa yksissä juhlissa.”

Kukaan ei sanonut mitään vähän aikaan. Oli virinnyt pieni tuuli, joka pyöritteli lattialla ja pöydällä olevia irtotavaroita sen minkä jaksoi. John täytti konjakkilasinsa, vaikka se ei ollut vielä kokonaan tyhjentynyt. Michel uskaltautui nurkastaan sen verran, että nappasi pullon, jossa oli jäljellä enää perät. Kenna huokasi. 

”Ei se nyt niin paha ole. Hän itse pyysi, että kirjoittaisin hänelle.” 

Bart näytti edelleen siltä kuin olisi epätoivon alhossa. William ja John pöyrittelivät hänelle silmiään. 

”Vanha Montgomery on konservatiivi. Hän viitsii tutustua sinuun ja katsoo sen jälkeen sinua asiantuntevasti pitkin nenänvarttaan”, Bart murahti lopulta. ”Sitä paitsi eikö nuorukainen ole Danderryjen vanhimman tyttären tähtäimessä?” 

Kenna kohautti harteitaan. ”Nuori lady Danderry ei ole edes varteenotettavimpien ehdokkaiden joukossa.”

Kommentti tuntui yllättävän kaikki. Kenna hymyili vienosti saatuaan rikkumatoman huomion. 

”Herra Montgomeryllä on mahdollisuus tukea naimiisiin menolla liittolaissuhteita. Yleensä sellainen on varattu ainoastaan kuninkaallisille, mutta hänen isänsä on kuulu sotasankari ja mantereella on kuulemma muutamakin siniverinen tyttö, joka ei panisi lainkaan pahakseen tuollaista aviomiestä”, hän paljasti vähäeleisesti. 

Michel vihelsi hiljaa, mikä vaikutti kiteyttävän muidenkin tunteet. 

”Siksi et siis maininnut mitään tarkkaa kirjeissä. Nämähän ovat valtiotason asioita. Kuka sinulle kertoi tämän kaiken?” William kysyi kiinnostuksensa vain vaivoin tukahduttaen. 

”James.. siis herra Montgomery itse”, Kenna korjasi nopeasti.

Bart niiskautti nenäänsä. ”Upeaa, että olette jo tehneet sinun kaupatkin söpön James kanssa”, hän sanoi happamesti. 

Kenna yritti potkaista häntä jalkaan, mutta ei aivan ylettänyt. ”Hän oli hauskaa seuraa moniin pitkäveteisiin herrasmiehen planttuihin verrattuna. Hän on itsekin korkeassa asemassa, joten kai hän saa kirjoitella kenelle haluaa.” 

Kaikkien yllätykseksi John nousi ylös tuoliltaan. ”Eiköhän tässä ollut kaikille tarpeeksi yllätystä yhdelle päivälle. Bartin kivistävälle päälle ainakin. Minä vetäydyn huoneeseeni.” 

Niine hyvineen hän poistui verannalta. Bart painui kohta hänen peräänsä mutisten siitä, miten kaikki kiusasivat häntä. 

”Michel, jos siinä pullossa on vielä ihan pieni naukku jäljellä niin se voisi kelvata minulle”, William sanoi vaisusti. Kenna istuutui Bartin tyhjäksi jättämälle divaanille ja huokasi ties monettako kertaa sinä iltana.

                                                                    -Roona-

Mietteitä kirjasta XLIV: Suklaan maku, Mifongin kadottama ja Tuulen nimi

Heippa!

Suklaan maku on espanjalaisen Care Santosin romaani. Se alkaa kun ikivanha posliininen kaakaokannu särkyy. Mitä tarinoita vanha esine on kuljettanut mukanaan? 1900-luku. Sara on itsenäinen ja itsepäinen nainen. Intohimo aina ohjannut häntä elämässä, mutta vuosien jälkeen juuri se uhkaa särkeä onnen tasapainon. 1800-luku. Aurora on orpo ja riippuvainen muiden hyvyydestä. Hänestä kasvaa vaatimaton ja nöyrä palvelustyttö, joka luottaa ihmisiin, vaikka aina siihen ei olisikaan syytä. 1700-luku. Marianna on taitava ja kekseliäs nuori nainen, mutta hän ei ole vapaa tekemään mitä haluaa. Lisäksi Mariannalla on salaisuus, joka paljastuessaan tuhoaisi hänen elämänsä. Suklaan maku vie nautinnolliselle ja viettelevälle matkalle Barcelonan historiaan. Ajan saatossa naisen asema ja toiveet ovat muuttuneet, mutta yksi ei – intohimo suklaaseen.

Tykkäsin kirjasta kovasti. Se on oikein hyvä lukuromaani. Oopperateema oli onnistuttu hauskasti liittämään kaikkien naisten osioihin. Kaakaokannun historiaa kerittiin auki pikku hiljaa ja lukija saa tietää siitä kaiketi enemmän kuin yksikään sen varsinaisista omistajista. Santos kokeilee eri naisten kohdalla erilaisia kirjoitustyylejä. Etenkin Auroran sinä-kertoja tuntui aluksi oudolta, koska sellaista harvemmin näkee käytettävän, mutta kyllä siihen tottui. Päähenkilönaisten lisäksi monet mieshahmot olivat yllättävän herkullisia. Räiskähtelevä Malesherbes, erittäin kuiva (ja minusta myös erittäin epäamerikkalainen) tiedemies Max, miljoonayrityksen perustava Pairot ja tuosta vain rakastuva Guillot. Suklaa on kuitenikin tarinan pääosassa ja ennen kaikki juotava, valuva ja virkistävä kaakao.

Mifonki-sarjan viidennessä osassa Ardis Isvergal Duverney palaa takaisin kotikaupunkiinsa Merotesiin yhdessä rakastajansa Dante Rondestanin kanssa, mutta kohtaa suru-uutisia, jotka horjuttavat hänen määrätietoisuuttaan. Kun menneisyydestä ilmestyy hahmo sekoittamaan suunnitelmia entisestään, Ardis saa käyttää kaiken tahdonvoimansa ja neuvokkuutensa haasteista selvitäkseen. Edes Danten siskon, Linnin, kyvyt eivät tunnu riittävän siihen, mitä Ardisilla on mielessään. Samaan aikaan toisaalla Ardisin poika Ciaran etsii omaa paikkaansa lähtemällä Beloneen, jota hänen oikea isänsä hallitsi vuosikymmeniä. Hänen mukaansa liittyy uskollinen henkivartija Oslaf, arvaamaton Joentuoma sekä uusi tuttavuus, josta Ciaran ei tiedä, onko tämä lintu vain kala. Varmaa kuitenkin on, ettei merkityksellistä ole pelkästään määränpää vaan myös matka.

Ardisin ja Danten kipuilu ei edelleenkään ole kiinnostavaa, mutta onneksi tässä oli kaikkea muuta mukavaa. Joentuoman muistimenetystä oli käsitelty todella kiehtovalla tavalla. Hän olisi varmaan muistanut ennen pitkää kaikki entisen minänsä Eigonin muistot, mutta mitä hyötyä siitä on, jos niihin ei saa minkäänlaista tunneyhteyttä. Meresmaa kirjoittaa hyvin siitä, miten turhauttavaa on tietää, että joku ihminen on tärkeä, mutta ei tuntea sitä ollenkaan. Siv on aika kiinnostava hahmo, hänen ja Ciaranin välille vaikutettaisiin viriteltävän jonkinlaista romanssia. Minuuttaan joutuu Joentuoman lisäksi pohtimaan myös Dante, jonka sebuiasuhteessa Reu pääsee kuvioihin palattuaan jälleen niskan päälle. Toivottavasti pyrähtelevä Pyon saa lisää esiintymismahdollisuuksia sarjan viimeisessä osassa.

Tuulen nimi on Patrick Rothfussin kirjoittaman Kuninkaansurmaajan kronikan ensimmäinen osa. Nimeni on Kvothe. Nimet ovat tärkeitä, sillä ne kertovat ihmisestä valtavasti. Minulla on ollut useampia nimia kuin mihin kenelläkään on oikeus. Ademit käyttävät minusta nimeä Maedre. Mikä, lausuntatavasta riippuen, voi tarkoittaa ´Liekkiä´, ´Jyrinää´ tai ´Katkennutta puuta´. Ensimmäinen opettajani käytti minusta nimeä E´lir. Olen ryöstänyt prinsessoja nukkuvilta hautakumpukuninkailta. Poltin Treborin kaupungin poroksi. Olen viettänyt yön Felurianin kanssa ja säilyttänyt sekä järkeni että henkeni. Minut erotettiin Yliopistosta nuorempana kuin useimmat pääsevät sisään. Olen kulkenut kuutamossa polkuja, joista muut pelkäävät puhua päivänvalossa. Olen puhunut jumalille, rakastanut naisia ja kirjoittanut lauluja. Olette saattaneet kuulla minusta.

Kvothen tarina on mielenkiintoinen. Joskin on sanottava, että tämä osa on mitä suurimmassa määrin maailman rakennusta. Se tuntuu menneiden muistelulta sisäänpäin lämpiävällä tavalla. (<- Kvothe siis kirjaimellisesti muistelee menneitä, mutta kirjan kokonaistunnelma katsoo myös taakse päin ikävästi eikä tulevaisuuteen, siksi tuo kommentti.) Pidin kovasti Yliopiston perinpohjaisesta selittämisestä. On aina mukavaa törmätä paikkaan, jota ei ole tehty vain päähenkilöä varten. Mestarit ja opiskelijat voisivat jatkaa työtään häiriintymättä, vaikka mitään Kvothea ei olisi koskaan ollutkaan. Minua häiritsi Kvothessa sama kuin Gene Wolfin Uuden auringon kirjojen Severianissa. Kvothe valittaa koko ajan miten hänen kuulijansa (ja sivumennen sanoen lukija) eivät voi tajuta esim. miksi soitin on muusikolle kaikki kaikessa. Tuota tajuamaan ei tarvita järin suurta neroa. Mutta musiikki taitaa olla Kvothelle arka paikka, joten tuosta huomattelusta voidaan päästä tulevissa osissa.

                                                               -Roona-

Rakastua häissä

Heippa!

Miia ei ollut koskaan erityisesti pitänyt häistä. Tai teoriassa kyllä, mutta käytännössä ne olivat aina tuntuneet hänestä keinotekoisilta. Sitten oli osioita, joita hän inhosi kuten sukulaisten puheet. Hääparit harvemmin heltisivät sanoa Erkki-serkulle omista isistään nyt puhumattakaan, että mitään ei ollut pakko sanoa, jos osasi vain jaaritella. Miksi sitten lähdit kaasoksi, olisi joku vääräleuka saattanut kysyä. Jenna oli pyytänyt, Miia ajatteli, ja se oli hänelle ihan tarpeeksi painava syy. Ja kyllä hän tiesi mihin soppaan oli lusikkansa laittanut. Jenna halusi häänsä kaikilla perinteillä, siitä tämä oli haaveillut pikkutytöstä asti. Puhtaanvalkoinen morsiuspuku-unelma oli löytynyt helposti, Jennan sirolle varrelle kun sopi lähes mikä vain.

Vihkiminen oli järjestetty luonnonhelmassa ja juhlat romanttisella vanhalla seurojen talolla. Paikka oli koristeltu hempeillä pastellin sävyillä ja kynttilälyhdyt olivat luoneet tunnelmaa väikkeellään. Miia ei tuntenut sulhasta, Mikaelia, kovinkaan hyvin. Hän kuului Jennan sinkkukavereihin, joiden kanssa käytiin kahvilla, shoppailemassa tai leffassa ei kaksoistreffeillä tai koti-illallisilla. Mutta sen verran mitä oli joskus Mikaelin kanssa jutellut, Miia piti häntä Jennan puolelta sopivana valitana. Eikä miehen ulkonäössä ainakaa ollut moittimista. Mikael oli salskea ja kaikinpuolin urheilullisen näköinen. Ei kuitenkaan minun mieleeni, pohti Miia häävalmistelujen humussa.

Miialla ei mielestään ollut ollut epäonnea rakkaudessa, jos nyt ei erityisesti onneakaan. Hänellä oli ollut muutama pidempi suhde, mutta ne olivat kuihtuneet omaan mahdottomuuteensa. Pekka olisi tahtonut suurperheen tulevaisuudessa ja Jonttu taas, no hän oli ihan oman lukunsa. Suoraan sanottuna Miiaa ei kiinnostanut olla tällä hetkellä kenenkään kanssa. Hän oli tyytyväinen sinkkuna.

Hääpäivän ilta alkoi jo hämärtyä ja Miian kaason velvollisuudet olivat ohi. Onneksi yksi bestmaneista oli taitavan supliikki kaveri ja tarjoutunut mielellään hoitamaan seremoniamestarin tehtäviä. Hän veti leikkejä ja ohjaili vieraita oikeisiin paikkoihin kuin paraskin kapteeni laivaansa. Miia nautiskeli valkoviinilasillisesta kesäillan virkistävässä tuulessa, kun kakkosbestman tuli hänen luokseen. 

”Säkin sait jo kortes kannettua kekoon näemmä. Voidaan kaikki ottaa rennosti, kun Valtteri hoitaa hommat loppuun meidän puolesta.” 

Miia katseli Jerryä. Olihan se nyt komea: pitkä tukka oli manbunilla takaraivolla ja puku istui kuin olis sille tehty, vaikka olikin kaupasta ostettu. 

”Joo, Valtteri vetää hyvin. Musta ei olis tohon.” 

Jerry naurahti boolimukiinsa. ”Ei musta liioin. Jännitti perkeleesti antaa ne sormuksetkin.” 

Miia oli kyllä huomannut sen. ”Sä taisit olla tosi liikuttunut.” 

Jerry kohautti harteitaan. ”Oonhan mä pennusta asti ton riekun tuntenut.”

Jossain kukkui käki. Romanttista, Miia ajatteli, sopii hyvin illan teemaan. 

”Sulla ei sitten oo poikaystävää?”, Jerry kysyi yllättäen. 

Miia siemaisi lasistaan ja tuhahti. ”Tahditon kysymys, bestman. Aika kliseistä yrittää iskeä kaasoa kaverinsa häissä.” 

Jerry hymyili ja katsoi häneen kirkkaansinisillä silmillään. ”Niin mä kuitenkin tässä teen. En viittiny pyytää valmistelujen aikana, vaikka kyllä mä silloin jo sua kattelin.” 

Miia mutristi suutaan ja työnsi solisluille livahtaneet hiussuortuvat korvan taakse. ”Hyvä, että tulevalla treffikumppanilla on jotain häpyä.” 

Jerry oli selvästi kaataa juuri huulille tuodon boolinsa suoraan puvun rinnuksille. Hän sai kaiken suuhunsa, mutta väärään kurkkuun ja joutui pärskimään sen pois. 

Miiaa nauratti. ”Mun pitää mennä katsomaan onko morsiammella kaikki ok. Sullahan on mun numero. Pidetään yhteyttä.” Hän lähti etsimään Jennaa kupliva odotuksen tunne vatsassaan.

                                                            -Roona-

Elokuvissa XXXV: Rocketman

Heippa!

Rocketman on musikaalin ja elämänkertaelokuvan yhdistelmä, joka kertoo Elton Johnin elämästä ja musiikista. Pääosassa näyttelee ansiokkaasti Taron Egerton, jolle on roolista povailtu jopa mahdollista Oscar-ehdokkuutta. Eltonin sanoittaja aisaparia Bernie Taupinia esittää Jamie Bell. Muukin cast on nimekäs: GoT:sta tuttu Richard Madden (John Reid), Bryce Dallas Howard (Eltonin äiti Sheila) ja Gemma Jones (Eltonin isoäiti Ivy). Lisäksi kykyjään saavat mahdollisuuden esitellä nuorta Eltonia – jonka nimi on silloin vielä Reggie – eri-ikäisinä näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.

Haja-ajatus elokuvan aikana: Jos tää ois Harry Potter, meillä ois käsissämme Voldemort. Onneksi tää on oikee maailmaa, niin me saatiin Elton John. Reggie/Eltonin rakkaudettomasta perheestä puristetaan kaikki tipat irti. Olin sitä mieltä, että vähän vähemmälläkin olisi uskonut. Erityisesti äidin ”kukaan ei koskaan enää rakasta sinua ja elät loppuelämäsi yksin” –kommentti on vähän sellainen wtf mistä sä sen voit tietää –hetki ja muutenkin selkä hyytävä sana, kun ajattelee kuka sen sanoo ja kenelle.

Toivoin, että Eltonin, erityisesti hänen asujensa, överiyttä olisi vähän taustoitettu ja avattu. Lapsuudessa ei minusta nähdä etiäisiä siitä, että Reggie olisi mikään superesktravagantti, vaikka toki äiti häneltä mekon värin valinnassa apua kysyykin. Lisäksi olisin toivonut, että joku mainitsee jotakin John Reidin hirvittävän paksusta irkkuaksentista. Se tuntui jenkkiympäristössä niin silmille hyppäävältä, että minua ihan oikeasti jäi häiritsemään, ettei siitä sanottu mitään. En tunne Eltonin musiikillista katalogia niin hyvin, että olisin tiennyt esiintyivätkö kaikki kappaleet leffassa niissä kohdissa hänen elämäänsä, kun ne olivat oikeasti jo ilmestyneet. Eka kohtaus on luonnollisesti poikkeus tästä, koska hitaampikin (=minä) tajuaa, ettei Reggie ollut tehnyt Eltonin biisejä vielä lapsena.

Minusta oli virkistävää, että Elton eli ainakin uransa alussa niukasti, vaikka hänellä oli omaisuutta. Siis, kun yleensä tällaisissa elokuvissa tyypit on silleen, että saatiin 500 dollaria, tuhlataan kaikki saman tien. Elton ei kai olekaan missään vaiheessa köyhtynyt, saatikka joutunut vararikkoon kuten moni muu rock- ja poptähti. Lisäksi tykkäsin miten alun hippibileet sekä Eltonin huumeiden käyttö ja omat juhlat eivät näyttäytyneet superdramaattisina ja yliampuvina, vaikka niitä ja niiden mahdollista vakavuutta ei kuitenkaan yhtään väheksytty.

Eltonin ja Bernien bromance oli ihana. Minun mielestä leffan paras kohtaus oli se, missä Bernien toteaa ”I love you man, but not in that way”. Sydämeni suli ihan täysin. Tykkäsin myös kohtauksesta, jossa se musta laulaja sanoo Eltonin olevan homo ja Bernie kysyy oletko sinä ja Elton vastaa, ettei tiedä. Erinomaista dialogia käsikirjoittajilta ja hyvää replikointia näyttelijöiltä. Jamie Bellin hiukset nuorena Bernienä on upeat – en tiedä onko ne omat vai peruukki, mutta haluan sellaiset – tai siis kaikki naiset haluaa ne itselleen. Opin myös uutta nimittäin, että Aretha Franklin esittämänä kuuntelemani Border Song (Holy Moses) on Eltonin ja Bernien tekemä kappale.

Kyllä tämä mukava elokuva oli. Voin suositella musiikkielokuvien ystävälle, vaikkapa Bohemian Rhapsodyn jälkimainingeissa katsottavaksi.

                                                              -Roona-