Unikeonpäivänä

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K.Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja juonen. Minä kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahallista korvausta.

”Evan, tule nyt”, Linda Granger hoputti miestään. Hän itse oli jo pihalla laukkuineen ja pälyili näkyikö heitä noutamaan lähetettyä velhoa. 

Evan tuli ulos reppunsa kanssa kannatellen pukupusseja. Lindan mahassa kupli miellyttävästi. Hänen tyttärensä menisi huomenna naimisiin. Pikku-Hermione. Paitsi ettei hän enää ollut mikään tyttö vaan urhea nainen. Hermione oli tehnyt suuren päätöksen, kun oli poistanut heidän muistonsa ja lähettänyt heidät turvaan Australiaan. Kuinka monta kertaa Lindalle niin rakas kiharapää olikaan pyytänyt anteeksi, kun oli tuonut vanhempansa takaisin Lontooseen, vaikka yhtäkään ei olisi tarvittu.

Pihaportista asteli roteva tulitukkainen mies. Linda hymyili. Yksi Ronin veljistä, se lohikäärmeiden hoitaja varmaan, hän päätteli lihaksikkaissa käsivarsissa risteilevistä pienistä valkoisista arvista. Evan kiirehti kättelemään häntä vapaalla kädellään ja mies esittäytyi Charlieksi. Charliella oli mukanaan tyhjä Coca-Cola tölkki, joka toimisi porttiavaimena Kotikoloon. Hän selitti, että heidän kaikkien pitäisi koskettaa tölkkiä yhdeltä, jotta taika toimisi. Kello oli viittä minuuttia vailla. Kun se löi tasan, Lindasta tuntui kuin hänet olisi imaistu suureen vesipyörteeseen. Tunne oli aika tavalla epämiellyttävä, mutta se ei kestänyt kauan. Pian he saapuvat päät hieman huippaavina mäelle, josta kulmikkaan talon saattoi jo nähdä.

Lähellä kuistia vaelteli lauma punatukkaisia miehiä ja yksi mustatukkainen. Linda tunnisti Harry Potterin ja tyttärensä kihlatun Ronin. Arthur Weasley kiirehti tervehtimään heitä, kun he saapuivat joukon keskelle. 

”Hauska nähdä! Meidät on ulkoistettu hetkeksi, koska Hermione sovittaa hääpukuaan. Rouva Granger, teidän on varmaan parasta mennä katsomaan. Ja herra... Evan?... Aivan toki... Evan voisi kertoa minulle...” 

Linda tunsi ilon kareen huulillaan, kun Arthurin ääni haipui hänen johdattaessaan Evanin sivummalle. Hermione oli pääsemässä osaksi ihanaa perhettä. Ron ja Harry tulivat myös ujosti sanomaan hei, mikä huvitti Lindaa, sillä hän tiesi, ettei kumpikaan pojista ollut ujo. Hän tiedusteli jännittikö huominen jo kovasti sulhasta ja bestmania. Ron muuttui ruusunväriseksi ja mutisi jotain vähästä ja Harry nyökkäsi vakavana.

Linda astui sisälle, jossa kaikki näytti siistiltä, mutta silti siltä, että siellä asusti väliaikaisesti viitisentoista ihmistä. Vaaleat suortuvat lehahtivat olohuoneeseen. 

”Rouva Granger”, Fleur sanoi ärrät sorahtaen. ”`Ermione on melkein valmis. Tulkaa mukaan.” 

Linda nousi nuoren naisen perässä kolmanteen kerrokseen. Huoneen ovi avautui pumpuliseen unelmaan. Kaikkialla oli koristeita, jokaisella paikalla olevalla naisella oli hiuksissaan tuoreita kukkia ja keskellä seisoi Hermione katsellen mekkoaan lattialla seisovasta peilistä. 

”Voi, kulta, oletpa sinä kaunis”, Linda huokasi kyynel silmäkulmassaan. 

Hermione tuli halaamaan häntä. ”Äiti, ihanaa, että olet täällä.” 

Kun he irtautuivat toisistaan, Hemione esitteli muut naiset hänelle. Mollyn Linda oli tietysti tavannut aiemmin, mutta Ginnyn, Fleurin, Angelinan ja Lunan hän tunsi vain tyttärensä kirjeiden perusteella. Hiljainen ja ystävällinen Audrey oli hänelle täysin uusi tuttavuus ja paljastui kolmanneksi vanhimman veljen Percyn vaimoksi.

Molly tarjosi hänelle pikkuleipiä ja Luna kaatoi teetä. Linda otti kupin käteensä muiden alkaessa jälleen liehua Hermionen ympärillä. 

Molly tuli hänen viereensä. ”Ronald katselee häntä aivan eriyisellä tavalla. Tuo mieleeni Arthurin, kun me silloin joskus tapasimme.” 

Sanat huokuivat lempeää rakkautta Hermionea kohtaan. Tytöt keskustelivat innokkaasti siitä, miten perheen miehet reagoisivat pukuun. 

”Minä luulen, että Harry itkee”, Ginny arveli. ”Hän on pidätellyt koko viikon. On hirveän tunteellista, kun hänen parhaat ystävänsä menevät naimisiin.” 

Hermione tökkäsi tätä leikkisästi olkaan ja Linda ihaili sivusilmällä, miten puku suli tyttären liikkeisiin. Silloin hän muisti, asetti tyhjän teekuppinsa lähimmälle pöydälle ja työnsi kätensä taskuunsa.

”Kulta, toin sinulle jotain sinistä”, hän sanoi safiiririipus kämmenellään. 

”Isoäidin koru”, Hermione äännähti liikuttuneena ja antoi äitinsä kiinnittää riipuksen kaulaansa. Kaikki tulivat ihailemaan sydämenmuotoista sinistä kiveä. 

Luna liukui liki Lindaa ja laittoi hänen ohimolleen pari hennonturkoosia orvokkia. ”Saat jotain sinistä myös takaisin”, tyttö sanoi unenomaisella äänellä. 

Linda huomasi kyyneleen Hermionen silmäkulmassa, kun tämä alkoi nauraen selittää Lunalle jästien ´jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä´-tapaa.

Aurinko väritti Kotikolon kukkeaksi laitettua pihamaata pilvien välistä. Linda muisti kuinka Hermione oli rakastanut unikeonpäivää lapsena. Ei ihme, että hän oli valinnut sen hääpäiväkseen. Tytär oli halunnut noudattaa perinnettä, jossa pisimpään nukkunut kasteltiin herättyään läpimäräksi. Linda epäili, että Arthur oli tahallaan jäänyt viimeiseksi sänkyyn, hän kun oli niin innostunut ei-taikovien jutuista.  

Hänen ympärillään kävi jännittynyt supina. Ron ja Harry odottivat jo kauniin ruusukaaren alla vihkijän kanssa ja muut olivat muodostaneet pienen käytävän morsiamen kulkea, kun tämä kohta saapuisi. Vieraita ei ollut paljon: Neville Longbottom ja hänen tyttöystävänsä Hannah, Lunan isä Ksenofilius ja Minerva McGarmiva. Hermione ja Ron olivat halunneet juhlia niin perhekeskeisesti kuin mahdollista.

Säteet loistivat nyt aukealta taivaalta. Yhtäkkiä pikkulinnut alkoivat laulaa sievää sävelmää ja kaikki hiljenivät. Ginny tuli ensin hempeän roosanvärisessä mekossa ja asettui kaason paikalle. Hermione käveli  hetken kuluttua hitaasti esiin isänsä käsipuolessa hymy huulillaan ja ylpeät Victoire ja Dominique perässään huntua kannatellen. Lindan sydämen läpi pyyhkäisi lämmin aalto. Liikutus nousi pintaan. Silmäkulmastaan hän huomasi, että Ronin henkäys jäi puoli tiehen ja että Harryn ensimmäinen kyynel kiilteli jo tämän poskella. Bestmanin piti tökätä häikäistynyttä sulhasta selkään, jotta tämä älysi lähteä tulevaa vaimoaan vastaan. Luovutettuaan tyttärensä Evan tuli Lindan viereen ja puristi hänen kättään.

Seremonia oli varsin lyhyt ja ytimekäs. Ron katsoi kuitenkin koko sen ajan Hermionea sellaisen ihmetyksen vallassa, että Lindaa riipaisi. Aivan kuin maailmassa olisivat olleet vain nuo kaksi. Pian pari suuteli ensi kertaa avioparina. Vierasjoukko parveili heidän ympärilleen onnittelemaan. Juhlia syötiin ja tanssittiin pitkälle yli pimeän tulon.

Linda heräsi, kun aurinko oli nousemassa. Hän pyöri hetken aikaa ja päätti sitten nousta ottamaan muutaman askeleen. Ikkunasta hän näki kaksi toisiinsa kietoutunutta hahmoa pihalla. Valo maalasi heidät uuden aamun kullanpunalla. Linda hipsi takaisin vuoteeseen ja jätti onnellisen parin nauttimaan yksityisestä hetkestä ilman kenenkään katsetta.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XCIII: Herran soturit 2, Hiiriä ja ihmisiä sekä Ateenan portit

 Heippa!

Hussilaisten riveihinsä värväämä nuori lääkäri Reynevan on vapautunut Troskyn linnan tyrmästä taikakeinoin – mutta ei aikaakaan, kun hän päätyy taas kiipeliin jos toiseenkin. Reynevanilla on silti onnea, sillä hän pääsee lopulta rakkautensa kohteen, ihanan Nicolettan jäljille. Mutta miten käy nuorten rakastavaisten, kun Reynevan joutuu tekemisiin salaperäisen Vogelsang-ryhmän kanssa ja hussilaissodat kutsuvat jälleen nuorta miestä? Herran soturit on Hussilaistrilogian toinen kirja. Nykyisten Puolan ja Tšekin värikkäällä 1400-luvulla rymistävä teos ilmestyy kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Herran soturit 2 jatkaa siis Reynevanin ja hänen kumppaniensa vaiheikasta tarinaa suoraan siitä, mihin Herran soturit 1 päättyi.

Huonostihan rakastavaisille tietysti käy, vaikka Jutta (tai siis Nicoletta) taitaa toistaiseksi olla ainakin hatarassa turvassa. Reynevan on kyllä ihailtavasti loppuun saakka aatteen mies. Hän ei houkutellut Orpoja ansaan, vaikka panokset olivatkin kovat. Tämä osa olikin aikamoista sotimista. Ja raakaa myös. Hussilaisten taktiikka ei vaikuta valloittamiseen sopivalta, mutta kenties heitä on siihen liian vähän. He käyvät vain tappamassa, polttamassa ja ryöstämässä ja vetäytyvät sitten takaisin keskusalueilleen Böömiin. Vogelsang oli mielenkiintoinen vakoojaorganisaatio. Sen jäsenet olivat hykerryttävän luihun ja salamyhkäisen oloisia. Tykkäsin kyllä tästäkin osasta, aiempien kirjojen taattu tyyli jatkuu.

George ja Lennie ovat elämän heittelemiä sekatyömiehiä, jotka vaeltavat työn toivossa karjatilalta toiselle. Työtä löytyy silloin tällöin, mutta hidas ja erilainen Lennie onnistuu aina sotkemaan asiat, ja miehet joutuvat taas tien päälle. George kantaa raskasta vastuuta uskollisesta Lenniestä ja haaveilee vapaammasta elämästä. Silti heidän suhdettaan leimaa lämmin ystävyys ja yhteenkuuluvuuden tunne. George suojelee ja auttaa jättiläismäistä, lempeää Lennietä, joka rakastaa hiiriä ja muita pieniä eläimiä. Niitä Lennie aina hoivailee, mutta pienet otukset eivät selviä suurissa kourissa, ja murhenäytelmä seuraa vääjäämättä toistaan. Neuvokas George ja yksinkertainen Lennie tavoittelevat työtä ja itsenäisyyttä vaelluksellaan halki Kalifornian. Kun miehet pääsevät Soledadin karjatilalle töihin, tuntuu hetken verran kuin unelmat voisivat toteutua.

Minulle oli yllätys, että tämä tapahtuu karjatilalla. Näytelmäversio, jonka näin oli lavastettu niin, että kuvittelin heidän työskentelevän kaivoksessa. Ja joo, näytelmässä oli myös kyllä tuo hevosenkengänheittopeli, mutta voi kai sellaista pelata kaivoksellakin. Mutta tykkäsin kirjasta senkin takia, että aikamääreet olivat näytelmää selvemmät. Pysyin paremmin perässä, kun kohtausten välissä oli tunnelmointi paloja ja mainittiin illasta tai aamusta. Juonen kannalta on aika olennaista, että George on pienempi kokoinen ja Lennie suurensuuri. Ymmärrän, että tällainen on teatterissa roolituksen kannalta hankalaa, mutta minulta jäi ainakin ymmärtämättä, mikä Georgen ja Lennien kokoero on. Hauska kuitenkin oli lukea, kun oli jo toisenlaiseen versioon tutustunut.

Marathonin tasangolla pelottomat ateenalaiset käyvät taistoon vapaudesta. Persian kuningas Dareios haluaa liittää kreikkalaiset kansakuntaansa, mutta vapaa kansa ei aio luopua saavuttamistaan oikeuksista. Ateenalaiset kukistavat Persian armeijan, mutta vuosia myöhemmin kaupunkivaltio on sisäisten poliittisten kiistojen repimä. Kun Persia hyökkää uudelleen kostaakseen tappionsa, on kreikkalaisten unohdettava keskinäiset juonittelunsa ja yhdistettävä rivinsä säilyttääkseen vapautensa. Ateenan portit on Conn Igguldenin Ateenalainen-sarja ensimmäinen osa. 

Tuntuupa ihan erilaiselta lukea, kun on itse käynyt Agoralla, Areiopagilla ja Pnyksillä sekä nähnyt Marathonin tasangon. Paikat olivat siis tutut ja tykkäsin kirjasta muutenkin. Ksantippos oli mielenkiintoinen ja ristiriitainen henkilö. Myös hänen vaimolleen Agaristeelle oli annettu kivasti toimijuutta. Pidin sotatekniikan kuvauksesta, siitä millaiset varustukset eri sotilailla oli ja miten kolmisoutuja soudettiin ja miten niillä tehtiin manöövereitä. Tiesiköhän Agariste Epikleioksen suuntautumisesta vai tyytyikö vain siihen, että karkotettu aviomies oli käskenyt juuri tämän käydä varmistamassa aina välillä, että perheellä on kaikki hyvin?

-Roona-

Tanssi tänä yönä

 Moikka!

Rummut löivät villisti, vaikkei vielä ollut edes myöhä. Akube oli käynyt tanssimassa pienen tanssin lasten kanssa, palannut viereeni ja limittänyt sormensa omistavasti omieni lomaan. Kulkijat olivat ajaneet täyteen lastatut kärrykotinsa löyhään ympyrään ja sytyttäneet keittonuotionsa. Akube ei kuulunut tähän heimoon, mutta yhteisiä sukulaisia oli löytynyt jo kahdeksan sukupolven päästä, joten häntä kohdeltiin melkein omana poikana. Muutama tyttö virnuili meille, mutta sen kummempaan he eivät ryhtyneet. Ehkä Akuben kulkijoille ominainen elekieli kertoi, ettei kannattanut. 

”Tämä on vain lasten hulluttelua. Rumpalit kilpailevat lämmitelläkseen varsinaisia teeroja varten”, hän valisti minua äkkiä syntyneeseen leiriin viitaten. 

Minua hävetti myöntää, kuinka innokkaasti odotin näkeväni Akuben teeran pyörteissä jonkun kulkijatytön kanssa. Esiintyessään kanssamme sirkuksessa hän tanssi vain konservatiiviselle yleisölle sovitettuja muotoja ja aina yksin. Kulkijoilla oli tapana teerata – se oli oma verbinsä heidän sekakielessään – tyttö-poika-pareina; sääntö oli ikivanhaa perua, eikä sitä katsottu tarpeelliseksi rikkoa vain siksi, että nykyään jotkut pojat menivät nukkumaan toisten poikien telttoihin ja tytöt toisten tyttöjen. Vähän vanhempia, ehkä 12-14-vuotiaita, koltiaisia oli liittynyt piirin nyt, kun vanhemmat olivat vapauttaneet heidät leirinpystytysvelvollisuuksista. Heillä oli vielä omat leikkinsä, jotka olivat kukkoilua, toisin kuin viettelyn ja vakuuttamisen teerat. 

Kiharatukkainen ja teräväsilmäinen nuori nainen toi meille pieniä paloja naposteltavaksi. Hän hymyili. ”Mun nimi on Sekale. Sä teeraat sitten mun kanssa. Haluun nähdä mitä tollanen sirkuspoika osaa.” 

Akube virnisti hänelle veikeästi takaisin. ”Jo vain sinunlaisesi ilmestyksen kanssa. Tää on Simon. Se on meidän puuseppä”, hän vastasi viitaten minuun. 

Sekale mittaili hoikkaa olemustani arvioivasti katseellaan. ”Taitavat kädet varmaan”, hän totesi lähtiessään. 

Poskilleni nousi puna, sillä äänensävy ei jättänyt epäselväksi, mitä nainen tarkoitti. 

Akube naurahti ja suuteli huulipieltäni. ”Niin sulla onkin”, hän kuiskasi korvaani.

Yö oli pimentynyt mustaksi ja tähdet valaisivat ympäröivää tienoota. Olimme syöneet varsinaisen juhla-aterian, ainakin minun näkökulmastani. Olin aivan ähkyssä ja ihmettelin miten Akube voisi kohta tanssia, sillä hän oli nauttinut aivan yhtä paljon ruokaa kuin minä. Unohduin ajatuksiin ja sain palkaksi kyynärpään hellästi kylkeeni. 

”Kuka noista rumpaleista on sun mielestä komein?” Akube tiedusteli. 

”Öööh… tuota… tuo, jolla on punainen tunika”, änkytin yllättyneenä. 

Tosiasiassa en ollut kiinnittänyt huomiota kenenkään muun kuin Akube komeuteen koko iltana. 

”Arvasin.” Akube nousi ja lähti kohti valitsemaani soittajaa. 

”Talasista tulee sun kaveris liittolainen”, totesi viereeni istahtanut tyttö. ”Tiedäthän sä miten teerat toimii? Mä oon muuten Sekalen sisko Sinna.” 

Esittelin itseni ja selitin, etten tiedä mitä liittolainen tarkoittaa. Sinna kohautti harteitaan. ”Harmi, ettei se oo kertonu sulle. Mut kohta sä näät.”

Sekale oli ilmestynyt soittajien piirin sisään ja jutteli syvänsiniseen tiukkaan jakkuun pukeutuneelle rumpalille. Hän oli pukeutunut leveälahkeisiin, ylhäältä muotoja hyväileviin housuihin ja vetänyt ainoastaan erilaisia huiveja vartalonsa ympäri suojaamaan rintoja. Yhtäkkiä kaikki hiljenivät, kun vanha mies asteli kitaransa kanssa piirin tyhjään paikkaan. Hän taikoi esiin koettelevat ensimmäiset soinnut. Akube ja Sekale, jotka olivat odotelleet hetken soittajien takana, astuivat nyt takaisin piiriin ja alkoivat kierrellä toisiaan. Talas soitti lyhyen rytmin rummustaan. Sekale väisti ylpeästi niin, että Akube saattoi astua aivan keskelle ja aloittaa askelsarjansa. 

Olin hämmentynyt sen tuttuudesta. Sitä Akube tapasi esittää yhtenä numeronsa huipentumana. Hetken kuluttua sinijakkuinen liittyi mukaan feminiinisemmällä kuviolla. Sekale otti areenan haltuunsa ja näytti pröystäilevälle flirttailijalle, ettei häntä ihan niin helposti hurmattu. Akube tuli mukaan viimeisiin polkaisuihin ja kehän ulkopuolella seisoskelevat nuoret miehet alkoivat taputtaa käsiään rummun mukana. Villi vuoropuhelu jatkui. Seurasin tarinan kaarta huumaantuneena. Kohta oltiin jo saatilla ja sitten varastettiin suudelmia varjoisissa kulmauksissa.

Rumpujen rytmi muuttui hetki hetkeltä kiihkeämmäksi ja yleisökin oli tullut mukaan vihellyksin, huudahduksin ja lampaannahkasaappaitaan tömistäen. Akuben liike oli kertakaikkisen upeaa. Hänen vahvat lihaksensa liikkuivat notkeasti ja sensuellisti. Olemus oli niin eroottinen, että minua heikotti. Lopussa, kun kummatkin keinuivat hikiset vartalot kiinni toisissaan, en voinut olla kuvittelematta itseäni Sekalen tilalle. Rummutus lakkasi kuin veitsellä leikata ja Sekale suikkasi suukon suoraan Akube huulille. Tämä sai aikaan naisten täydellisen riemuhuutoon repeämisen. Ilmeisesti kiharatukan katsottiin voittaneen viettelykilvan. Akube kumarsi teatraalisesti ja sai muilta nuorukaisilta lohduttavat taputukset olkapäälle ennen kuin nämäkin liittyivät ilon pitoon. Huusin onnittelut Sinnalle, joka oli loikannut jaloilleen ja juossut jo siskonsa luo. 

Akube tuli luokseni ja istahti muitta mutkitta syliini. ”Ajattelin sua koko ajan”, hän sanoi käheästi. 

Vilkuilin ympärilleni, mutta Akube tarttui minua leuasta. ”Ei ne välitä.” 

Hänen kielensä maistui salvialta ja pippurilta. Suudelman loputtua huokasin kaikesta mitä pidättelin sisälläni. Akube irrottautui ja veti minut mukanaan yhteen teltoista. Vietimme yön toisiimme kietoutuneina, kun leiri ympärillämme juhli ja ennen pitkää nukahti.

-Roona-

Elokuvissa LXXV: Pieni merenneito

 Moikka!

Disneyn live action Pienen merenneidon on ohjannut konkari Rob Marshall. Pääosia näyttelevät Halle Bailey (Ariel), Jonah Hauer-King (prinssi Eric), Melissa McCarthy (Ursula), Javier Bardem (kuningas Triton), Noma Dumezweni (kuningatar, Ericin ottoäiti), Art Malik (Grimsby/Kristian), Daveed Diggs (Sebastian, ääni), Jacob Tremblay (Pärsky, ääni), Akwafina (Loiske, ääni), Martina Laird (Lashana, hovinainen) ja Jessica Alexander (Vanessa eli Ursula valepuvussa). Uudet laulut on sanoittanut Lin-Manuel Miranda.

Minun 90-lukulaiseeni lapsuuteeni Ariel kuului enemmän joskus vuosikymmenen keskivaiheilla esitetyn piirrossarjan kuin alkuperäisen koko illan elokuvan muodossa. Minulle ei koskaan auennut, miksi ihmisille oli niin suuri ongelma, kun Halle Bailey roolitettiin Arieliksi. Ehkä enemmän hassua nyt elokuvan nähneenä oli se, että Tritonin tyttäret vaikuttivat kaikki edustavan eri kansallisuuksia, mikä kyllä herättää kysymyksiä kuninkaan suhteesta edesmenneeseen vaimoonsa. Ericin tummaihoinen äiti oli sentään selitetty sillä, että Eric oli adoptiolapsi, joskaan en täysin ymmärtänyt mitä tämä muutos palveli. Myöskään kuningasta ei näkynyt mailla halmeille, mutta leffaan oli varmasti pyritty saamaan enemmän naishahmoja vaihtamalla kuningas kuningattareksi. Grimsby oli muuten superläheinen kuningattaren kanssa. Ehkäpä heillä oli jotain sutinaa, kun kerran kuningasta ei ollut.

Tykkäsin, että sekä Arielille että Ericille oli annettu lisää toimijuutta. Erityisesti Ericin laatikko ei ole olla vain prinssi (kyllä, alkuperäisessä myös hänen roolinsa on jokseenkin kapea), vaan hänellä on muitakin kiinnostuksen kohteita kuin prinssiys ja sen välttely. Ariel taas on se, joka lopussa surmaa Ursulan. Tosin en pitänyt siitä, että Ericin rooli oli taistelussa niin vähäinen, se olisi voinut olla enemmän yhteisponnistus. Oli hauskaa, että Ariel ja Eric tutustuivat Ericin kotisaareen ja tanssivat. Se sopi hyvin Arielille, joka ei pystynyt enää ilmaisemaan itseään laululla. Pidin muuten aivan erityisesti siitä, että merenväen laulusta puhuttiin seireenilauluna. Tällainen on minusta juuri oikeanlaista hienoista juonen ”aikuistamista”. Oli myös hyvä, ettei Ursulan roolia ollut suurennettu ja se oli oikeastaan täysin sama kuin alkuperäisessä, mikä oli tässä tapauksessa oikea ratkaisu.

Halle Baileyn loistavaa lauluääntä on hyödynnetty erinomaisesti (liekö Disney oppinut Leijonakuninkaasta, jossa heillä sentään oli Beyonce, josta ei otettu kaikkea irti). Hienoa, että Ericille oli kirjoitettu laulu, mutta Jonah Hauer-King ei ole kovin hyvä laulaja, vaikka muuten kelpo näyttelijä onkin. Daveed Diggs taas on Broadway esiintyjä, joten ei ole yllättävää, että hän hoitaa Sebastianin osuudet mallikkaasti.

Leffa oli paikoin todella pimeä. Toki syvemmällä meressä on oikeasti pimeää, mutta tällaisen realistisuuden ei minusta tarvitse yltää satuelokuvaan asti. Olisin siis toivonut enemmän värejä ja kirkkautta.

Tykkäsin elokuvasta ja se on hyvä live action veto Disneyltä.

-Roona-