Mietteitä kirjasta XXXIX: Maan perilliset, Kadotettu manner ja Firenzen lumoojatar

Moikka!

Ildefonso Falconesin Maan perilliset jatkaa Meren katedraalissa alkanutta tarinaa. On vuosi 1387, Santa Maria del Marin kellot soivat edelleen Ravalin kaupunginosan asukkaille. Iäkäs, arvostettu kiltamestari Arnau auttaa Barcelonan vähäosaisia, erityisesti kaksitoistavuotiaan Hugo Llorin perhettä. Barcelonan poliittinen ilmapiiri muuttuu kuitenkin äkisti, kun ikääntynyt kuningas kuolee. Uuden kuninkaan neuvonantajalla Genís Puigilla on vanha kauna kostettavanaan Arnaulle. Myös Hugo perheineen on vaarassa. Hänen on valittava puolensa. Ollakko uskollinen Arnaun perheelle, vai pelastaako nahkansa kaupungissa, jossa köyhän henki on halpa. Vangitseva yhdistelmä historiaa ja unohtumattomia ihmiskohtaloita.

Minulla on todella lämpimät muistot Meren katedraalista. Maan perilliset oli sille ihan kelpo jatko, mutta jonkinlainen tasojen puuttuminen ja mustavalkoisuus häiritsi. Etenkin naishahmoilla oli vain kaksi moodia - joko he olivat täydellisen puhtoisia tai sitten pahoja. Jopa Navarclesin uudesta kreivittärestä, joka olisi hyvin voitu jättää naiseksi, joka vain puolusti oman poikansa etuja, tehtiin häijy akka. Barcha on ainoa joka liikkuu jossakin rajamailla ja hän onkin messevä ja rehevästi kuvailtu nainen. Kirjan parasta antia olivat ilman muuta kuvaukset viinin kasvatuksesta ja Hugon rakkaus työhönsä, köynnöksiin ja maahan. Lisäksi pidin historiallisen taustan selittämisestä keskellä tekstiä, vaikka se olikin hieman hassusti aseteltu omiksi kappeleikseen eikä liittynyt muuhun proosaan ihan orgaanisesti. Suosittelen kirjaa kuitenkin, sillä melkein 950 sivua kului kuin siivillä.

Philip Reeven Kadotettu manner on Kävelevät koneet –tetralogian toinen osa. Matkattuaan kaksi vuotta vailla huolia taistelussa kuolleen Anna Fangin vanhalla, kolhiintuneella ilmalaivalla Tom ja Hester joutuvat laskeutumaan Anchorage-nimiselle, pohjoisen lakeuksilla taivaltavalle kulkukaupungille täydentämään polttoainevarastojaan. Ruton hävittämässä kaupungissa on jäljellä vain kourallinen ihmisiä, joita hallitsee teini-ikäinen rajakreivitär Freya. Mutta Anchorage ei ole turvallinen paikka: huhut ahnaan ja nälkäisen Arkangelin rosvokaupungin lähestymisestä pakottavat Freyan suuntaamaan kurssin kohti tuntematonta, professori Pennyroyalin bestsellereissään kuvaamaa mannerta. Samaan aikaan Anna Fangin muistoa palvovan Vihreä Myrsky –järjestön tukikohdassa on vireillä uskomaton hanke, jonka seuraukset ovat koitua myös Tomin ja Hesterin kohtaloksi.

Anchorige muodostuu kirjan tarinalliseksi ankkuriksi. Vaikka Reeve esittelee jälleen joukon uusia hahmoja, asiat eivät tunnu olevan yhtä levällään kuin ensimmäisessä osassa. Reevellä on taito – kenties siksi, että hän on mies – jättää tietyt asiat tapahtuneeksi näyttämön ulkopuolella. Kirjojen välillä on kulunut kaksi vuotta ja Tomin ja Hesterin suhde, joka oli Kävelevien koneiden lopussa alkutekijöissään on syventynyt mukavasti ilman turhaa selittelyä ja draamailua. Tämä oli varsin jännittävä lukea Mortal Engines –elokuvan katsomisen jälkeen. Jäi kyllä edelleen arvoitukseksi miksi Kate Valentine jätettiin eloon, josko arveltiin, että hänelle ja Hesterille voisi muodostua jotain sisarellista kanssakäymistä tulevaisuudessa. Joka tapauksessa Hesterin identifioituminen isäänsä on aika hauskaa, mutta samalla surullista, sillä ei Hester paha ihminen ole. Oikein pätevä kakkososa.

Salman Rushdien Firenzen lumoojattaressa keltahiuksinen muukalainen matkaa härkärattailla tarunhohtoiseen Fatehpur Sikrin palatsiin, suurmoguli Akbarin hoviin. ”Firenzeläinen velho” on jo livahtanut kuin nahkansa hylännyt käärme skotlantilaisen milordin kaapparilaivalta ja vaihtanut nimensä sopivasti ”Mogor dell´Amoreksi”, Rakkauden moguliksi. Moni miettii hovissa, onko kulkuri ylimys vai lipeväkielinen lurjus. Totta lie kuitenkin se, että tällä Niccoló Vespuccilla on hallussaan Intian keisarille osoitettu, Englannin kuningattaren sinetillä varustettu viesti. Suurmoguli Akbar ei ole kuitenkaan helposti hämättävissä. Hän ottaa omalaatuisista sukulaisuussuhteistaan taruilevan matkamiehen hopeiset kielenkannattimet rautaisiin pihteihinsä ja saa kuulla hämmästyttävän tarinan salatusta prinsessasta Qara Közistä.

Firenzen lumoojatar oli aika erilainen kuin odotin. Otin sen lukulistalleni kiehtovan nimen perusteella sekä ajatellen, että Rushdien nimi takaa jonkinlaisen laadun. Tarina tarinassa on elävämpi kuin suurmogulin valtakunta, ehkä vahingossa. Tai voi se olla tarkoituksellistakin, mutta en osaa oikein mieltää Rushdieta suureksi idän ihannoijaksi. Länsimaiset suuret nimet Machiavelli ja Vespucci esiintyvät tarinassa sivuhahmoina. Mogulikunnan osa on runollinen kuin kesäpäivän raukea utu, mutta mitä lännemmäksi Qara Köz matkallaan päätyy sitä proosallisemmaksi hänen tarinansa muuttuu. Lihallisessa Firenzessä kiroillaankin jatkuvasti. Muodoltaan kirja poikkeaa viimeaikoina lukemistani ja se oliki ihan piristävä lukea tähän väliin. Seuraavaksi palaan vähän perinteisemmän historiallisen romaanin pariin.

                                                              -Roona-

Unia (Kleio 3)

Heippa!

Kleion tarina jatkuu viime vuoden heinäkuulta.

Nar uneksi. Hän uneksi melkein aina ja unet olivat usein lyhyitä pätkiä, jotka vaihtuivat tasaisella tahdillla. Hän oli puutarhassa. Kauempana seisoi nainen, jota hän ei tunnistanut, vaikka pystyi aistimaan, että tämä oli pitkä ja näyttävä. Hän käveli lähemmäksi ja havaitsi naisen seisovan lähteen äärellä. Hänen olisi pitänyt nähdä vesi siitä, missä oli aluksi ollut, mutta unessa asiat ilmestyivät ja katosivat mielensä mukaan. Nainen näytti keskustelevan jonnekin lähteen yli, mutta Nar ei voinut erottaa vastakkaisella puolella ketään. Nainen käänsi pehmeästi kasvonsa häntä kohti. Se oli Kalliope! Nar oli nähnyt niin monta veistettyä ja maalattua kuvaa omasta muusastaan, ettei hän voinut erehtyä. Muusa tuntui kuitenkin katsovan hänen lävitseen ja toteavan, ettei paikalla ollut ketään ylimääräistä.

Unikuva muuttui. Kuutamo valaisi metsän siimestä ja jossakin huhuili pöllö. Hän oli muutaman Sateren temppelin tuttavansa kanssa hakatulla aukealla. Päätuomari lähestyi heitä ankara ilme kasvoillaan ja vaati paljastamaan kuka oli petturi. Muut osoittivat Naria. Päätuomari ei kuulostanut yhtään itseltään nauraessaan kolkkoa naurua, joka hyyti häntä selkäpiitä myöten. Olisi pitänyt arvata, kaikui aukiolla. Yhtäkkiä päätuomarin kädessä oli vitsakimppu, jonka osassa oksista oli piikkejä. Paita pois. Tiedät kyllä mitä pettureille tehdään, hän hohotti. Nar näki itsensä riisuvan paidan. Muut pojat seisoivat haudanhiljaisina hänen ympärillään, kun päätuomari antoi vitsan viuhua ensimmäistä kertaa. Piikit aukaisivat selkään verisiä naarmuja. Ei karkaaminen voi näin paha asia olla, Nar uikutti.

Tällä kertaa hän oli kylässä. Oli loppukesä ja kuivumaan nostettu heinä tuoksui huumaavasti. Kyläläiset touhuilivat kiireisinä omissa askareissaan. Rauha kuitenkin rikkoutui, kun keskusaukiolle karautti puolitusinaa ratsumiestä. Me otamme väärien jumalien merkitsemät, Nar kuuli yhden ratsastajista ilmoittavan karkealla, mutta ylhäisenkuuloisella äänellä. Ihmiset alkoivat väittää vastaan huudellen kirouksia sotilaille. Koska niitä he olivat, oli iskenyt Narin tajuntaan. Tilanne hyppäsi hieman ja miehet retuuttivät kahta tyttöä ratsaille jääneen ilmoittajan luo. Nar näki kauhukseen, että tyttöjen paidat oli revitty lapaluiden kohdalta ja kummallakin oli selvästi erottuva muusien merkki. Milloin muusista on tullut vääriä jumalia, hän ehti ajatella.

Nar havahtui horteiseen valvetilaan niin, että pystyi tuntemaan kuinka hänen jalkansa viistivät maata penkin kummallakin puolella. Ainakaan en ole mätkähtäyt lattialle, hän ajatteli puuroisesti. Hän kohotti jalkansa suurin ponnistuksin takaisin istuinlaudan päälle ja vaipui kohta takaisin uneen.'

Kleio pyöri sängyssään ja sotkeutui lakanoihinsa. Unessa hän käveli kaimamuusansa kanssa käsi kädessä joenvartta pitkin. Hän ei tiennyt mikä joki se oli, mutta se virtasi vuolaana. Muusa ei puhunut hänelle mitään, kun he yhtäkkiä pysähtyivät aivan rantapenkereen äärelle. Historioitsijattarella oli surumielisen ja anteeksipyytävän näköinen ilme kauniilla kasvoillaan. Hän viittoi kohti kuohuvaa vettä. Kleio ei ymmärtänyt eleen tarkoitusta. Jokeen ei voinut missään tapauksessa mennä uimaan ja pienen lautankin se olisi taatusti vienyt mennessään. Sitten, ilman ennakkovaroitusta, muusa töytäisi häntä niin, että hän putosi virtaan. Kleio kirkui apua, mutta hänen jumalatarkaimansa oli kadonnut rannalta jäljettömiin.

Seuraavaksi tuli kuva hänestä itsestään vanhempana. Mutta hän ei ollut kotonaan. Huone oli sisustettu askeettisesti, vaikka tavaraa olikin suhteellisen paljon. Myös hän itse näytti erilaiselta. Tukka oli letitetty päälaelta alkaen tiukalle kalanruodolle ja kasvot näyttivät kovilta. Mitä minulle on tapahtunut, hän ihmetteli. Joku mies sotilaallisen näköisissä tamineissa astui sisään huoneeseen. Hän puhutteli Kleion vanhempaa versiota, vaikkei Kleio pystynytkään kuulemaan sanoja. Vastaus oli äkäinen. Miestä heitettiin käteen sattuneella kenttäpullolla ja häntä selvästi sätittiin säälimättä. Mies suori kohta ulos ovesta. Vanhempi Kleio jäi käveleskelemään vihaisena ympäriinsä ja potkimaan maata. Sitten hän istuutui, asetti kädet kasvoillee ja alkoi itkeä. Kleio tunsi kuinka hänet vedettiin pois kohtauksesta.

Palavasilmäinen nainen. Se hän todellakin oli. Ihmiset huusivat ympärillä ja yrittivä selvitä yllätyshyökkäyksen aiheuttamasta paniikista. Veri valui jo maahan, hän saattoi haistaa sen. Sydäntä kirpaisi, kun hän kuuli kaikuvat käskyt. Jätämme kaikki muut eloon, jos vain luovutatte johtajan, väärien jumalien palvojan. Kleio syöksyi eteenpäin miekka kädessä kiiluen ja leirin puolustus seurasi häntä kuin toivon viimeistä kipinää. Kaikki tiesivät, ettei heitä jätettäisi eloon, että he olivat armon ulottumattomissa. Epätoivoinen taisteluhuuto kohosi taivaalle.

Kleio heräsi hikisenä auringon ensi säteisiin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tuollaisia unia. Mitä ihmettä ne voisivat tarkoittaa. Hänen täytyisi kysyä Arbin muorilta, Kleio ajatteli. Sanottiin, että muori osasi tulkita unia kaikkien muiden taitojensa ohella. Kleio heittäytyi takaisin sängylle ja antoi venyttelyn rentouttaa lihaksensa.

                                                              -Roona-

Elokuvissa XXX: Dumbo

Moikka!

Disneyn live-action Dumbon on ohjannut Tim Burton. Tarina on sijoitettu tapahtuvaksi 1900-luvun alkuun heti ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sirkuksen tähtiesiintyjä, taitoratsastaja Holt Farrier (Colin Farrell) palaa sodasta ilman toista kättä. Influenssa on tänä aikana vienyt vaimon ja muut sirkuslaiset ovat huolehtineet parikunnan kahdesta lapsesta. Farrier joutuukin nyt huolehtimaan seurueen norsuista, joiden vahvuutta tirehtööri (Danny DeVito) on vastikään lisännyt raskaana olevalla naaraalla. Syntynyt poikanen onkin varsinen ihme, valtavan suurikorvainen pikku elefantti. Monien aluksi sorsimasta pikkuisesta tulee pian sirkuksen vetonaula, kun paljastuu, että se voi korviensa avulla lentää. Pian Dumbosta on kiinnostunut myös rahakas ja häijy V. A. Vandevere (Michael Keaton).

Hienoa, että tekijät ovat lähteneet ajatuksella, että Dumbo oppii lentämään nopeasti ja varhaisessa vaiheessa leffaa. Hauska on myös Farrierin lasten Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) osuus Dumbon opettamisessa. Kiitän myös sitä, että vauvoja tuovista haikaroista ja Dumbo hiiriystävästä oli elokuvassa vain muistumat, joskin kaipa noiden toteutus olisi live-actionissä ollut vaikeaa ja vähän hölmöäkin, mutta kiitämpä asiaa silti. Oli edistystä, että tarinaa oli siirretty enemmän ihmisnäyttelijöille, sillä ei Dumbon söpöys nyt sentään koko elokuvaa olisi kannatellut. Juoni on toki aika yksioikoinen, välillä liiankin. Holtin ihastuminen ilma-akrobaatti Coletteen (Eva Green) on turhan helppoa, näinkö nopeasti hän unohti rakkaan kuolleen vaimonsa.

Myös se, että joku ratsastaisi Dumbolla tämän lentäessä sai ensin kulmat kohoamaan ja miettimään, että mitähän tekijät olivat oikein ajatelleet. Vaikka norsut kantavatkin ihmisiä, lentävä pikkunorsu pystyisi itsensä lisäksi kannattelemaan korkeintaan lasta tai ehkä lyhytkasvuista ja kevyttä aikuista. Eihän Colettekaan mikään painava ole, mutta täysikasvuinen nainen kuitenkin. Dreamland oli hienosti toteutettu, mutta en jotenkin pitänyt siitä, miten osoittelevasti Vandevere oli tarinan konna. Opportunisti, jolle menestys meni kaiken edelle verrattuna vähän höpsöön Mediciin, jolle sirkusperhe oli oikeasti tärkeä. Hänet esitelleessä kohtauksessa oli kieltämättä koomista se, miten ihmiset kokoontuivat hänen autonsa ympärille kuin eivät olisi autoa ennen nähneet tai tietäisivät kuka oli tulossa (kumpikaan näistä ei voi mielestäni pitään paikkaansa).

Dumbo itse oli hurjan söpö ja liikuttava. Äiti Jumbo huolehti siitä juuri niin kuin eläinäidit tekevät. Tässä tulee kohta, jossa elokuva sortuu omaan mustavalkoiseen hyvä-paha –tyypittelyynsä. Luulisi norsujenhoitaja Rufuksen tietävän – oli hän ihmisenä kuinka paskamainen tahansa – että jälkeläisiä puolustetaan ja kaiketi aikuisetkin norsut puolustavat toisiaan, laumansa jäseniä. No, Rufus saakin nopeasti ansionsa mukaan. Mukavaa, että lopussa Dumbo ja äidin tiet taas yhtyivät ja ne pääsivät takaisin viidakkoon, vaikka sekin tuntui lähinnä nyky-yleisön miellyttämiseltä enemmän kuin elokuvaan sisäiseen maailmaan ja aikaan sopivalta ratkaisulta. Myös se, mihin asti Dumboa inhimillistetään oli vähän horjuvaa. Tietenkään se ei voi puhua, mutta ymmärtää välillä vähän liiankin paljon siihen nähden, että leffa sijoittuu ihmisten reaalimaailmaan.

Tim Burtonin Dumbo on kaiken kaikkiaan suloinen ja värikäs elokuva, joka ei pelkää ottaa mukaan myös astetta tummempia sävyjä. Se on korostanut animaation oikeita kohtia ja jättänyt pois juuri ne, mitkä on pitänytkin jättää.

                                                            -Roona-

Kalkaroksen tytär 2/2

Heippa!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Hahmot ja maailma kuuluvat J. K. Rowlingille.

McGarmiva istui toimistossaan ja tuijotti Ella Porterin isän kirjeitä. Severuksen käsialaa ei ollut vaikea tunnistaa, mutta kuinka tämä muka oli mahdollista. Kuollut ei tietenkään voinut kirjoittaa, mutta kenties hyvin samanlainen kirjoitustyyli... Minervan päätä särki. Ensimmäisiä hänen päähänsä tulleita ajatuksia oli ollut ilmoittaa tästä Potterille, joka oli ollut kovin innokkaasti palauttamassa Severuksen kunniaa sodan jälkeen. Hän oli saanut aikaan senkin, että muotokuva oli ilmestynyt rehtorin kansliaan niin nopeasti. Mutta hän tuli pian tulokseen, että ajatus oli huono. Potterilla oli tapana järjestää tempauksia aivan kuten kouluaikanaankin ja tätä asiaa olisi hoidettava hienotunteisesti. Jos Severus kerran eli, hän oli valinnut pysyä piilossa, syystä tai toisesta. Minerva otti esiin puhtaan pergamenttikirjepaperin ja alkoi kirjoitta.

Severus,

toivon, ettet pahastu tyttärellesi tästä yhteydenotosta. Ymmärrät varmaankin, että asia olisi tullut ilmi ennen pitkää, viimeistään silloin, kun opetamme taikakausien historiassa vastikäisestä velhosodasta. En ryhtynyt kuulostelemaan Ellaa siitä, mitä kaikkea olet hänelle kertonut eikä se minun asiani olekaan. Ehkä olosuhteet ovat olleet sellaiset, että olet katsonut parhaaksi olla puhumatta. Me luulimme Ellan olevan jästisyntyinen. Joka tapauksessa toivon, että suostuisit tapaamaan minut. Ehdotan Vuotavaa noidankattilaa, mutta saat valita haluamasi paikan.

Ystävällisesti,

Minerva McGarmiva

rehtori, Tylypahkan noitien ja velhojen koulu

Severus tuijotti kapakan seinää ja kirosi mielessään, että oli tullut. Tämä saattoi hyvin olla ansa, jolla hänet otettaisiin kiinni ja vietäisiin tuomioistuimen kautta suoraan Azkabaniin. Hän oli valinnut jästipaikan, tietenkin, muu olisi ollut typeryyttä. Ovi kävi ja sisään astui vanhempi nainen. Severus tunnisti Minervan heti, velhot olivat varsin erottuvaista sakkia. Naisen perässä ei tullut ketään, joten ainakin aurorit oli jätetty ulkopuolelle. Minerva huomasi hänet ja tuli hänen luokseen. 

”Menkäämme tuonne”, Severus sanoi viitaten taaimmaiseen loosiin. 

He istuutuivat ja Minerva riisui hattunsa ja hansikkaansa. Kumpikaan ei osannut aloittaa, Severus puristeli hermostuneesti takkinsa taskussa olevaa taikasauvaa, jota ei ollut käyttänyt aikoihin.

”Sano sanottavasi. Minun on mentävä kotiinkin joskus”, hän tiuskaisi lopulta. 

Minerva katsoi häntä alta kulmain: ”Sinä todellakin elät, Severus. Salli siis minun ihmetellä hieman, koska olen viimeiset kaksikymmentävuotta ollut siinä uskossa, että olet kuollut.” 

Severus tuhahti. ”Tuskin minua on erityisesti kaivattu. Voit päästä minut nyt jännityksestä ja kertoa onko sinulla mukana aurori.” 

Minerva katsoi häntä kummissaan. ”Miksi olisi? Minähän kirjoitin tulevani yksin. Ja miksi tarvitsisin heikäläistä?” 

Severus päästi entisen kitkerän hymyn kasvoilleen ja veti sauvansa esiin pöydälle. ”Minä tapoin Albuksen, jos et satu muistamaan. Lisäksi olen yleisesti tunnettu kuolonsyöjä. Epäilemättä minut halutaan ottaa kiinni.” 

”Kaikki eivät luonnollisestikaan pidä sinusta, Severus, mutta et sinä millään rikollislistalla ole. Maineesi on puhdistettu aikaa sitten”, Minerva selitti aiempaa hämmentyneenpänä.

Severus tuijotti vastapäätä istuvaa entistä kolleegaansa. Hänen itsehillitänsä piti sentään sen verran, ettei suu lohksahtanut auki ihmetyksestä. ”Mutta kuka? Tuskin kiltalaiset. Sinäkö Minerva?”, hän sokelsi. 

”Potter pääasiassa. Hän näki muistosi ajatuseulassa. Hän kertoi niistä minulle Tylypahkan taistelun jälkeen. Sinulla ja Albuksella oli sopimus. Perin rohkeaa toimia kahdella puolella”, Minerva selitti selvästi tunnekuohussa olevalle keskustelukumppanilleen. ”Mutta sinullako ei ole mitään käsitystä tästä kaikesta?”

Severus huomasi puristelevansa käsiään nyrkkiin kuin yrittäisi tarttua viimeiseen korteen ennen kuin hukkuu. ”En tiennyt. Minä en... En ole ollut yhteydessä velhomaailmaan näinä vuosina.” Tarjoilija tuli kysymään ottaisivatko he jotain, mutta Minerva hätisti hänet pois.

”Se selittääkin paljon. Severus, jos haluat, en kerro tästä kenellekään. Mutta lupaan, ettei sinua tulla pidättämään Viistokujalla tai Tylyahossa. Voit siis liikkua velhomaailmassa, jos vielä tahdot.” 

Severus oli saanut koottua itsensä. ”Olen tottunut tähän, Minerva. Mutta en sulje pois incognito-vierailua silloin tällöin.” 

Minervan kasvot kääntyivät varautuneeseen hymyyn. ”Potter nimesi poikansa mukaasi. Albus Severus. Olet kaiketi kuullutkin hänestä tyttäresi kirjeissä.” 

Severus irvisti paljastaen parempiakin päiviä nähneen hammasrivin. ”Se poika ei vieläkään ole hienostuneisuuden mestari, vai kuinka? Isoveljen nimikin on Ellan mukaan James.” 

Minerva nyökkäsi. ”Niin. James Sirius. Potter on kyllä ajoittain yksioikoinen ja suorasukaisempi kuin tarvitsisi, sen myönnän”, hän sanoi ajatellen, että oli ehkä parempi olla kertomatta, että tyttären nimi oli Lily. He istuivat hetken hiljaa ja Severus huomasi yllätyksekseensä olevansa salaa iloinen Potterin sovinnon eleestä, vaikka se kömpelö olikin.

”Olisin kiitollinen, jos voisit, kuten sanoit, olla kertomatta minusta kenellekään. Varsinkaan Potterille. Minulla meni puoli elämää siinä sopassa ja haluan pitää loppu puolikkaan lusikkani mahdollisimman kaukana”, Severus sanoi sitten. 

Minerva nyökkäsi toistamiseen totisena. ”Säilytän salaisuutesi. Se kyllä vaatii, että juttelen Ellalle ja annan hänen isästään huonon lausunnon professori Sourknightille. Hänet täytyy vakuutta, että Ella erehtyi, kun luuli muotokuvasi esittävän sinua.” 

Severus kohautti harteitaan mustan takkinsa alla. ”Tee mitä täytyy”, hän sanoi niin tutulla nuotilla, että Minerva joutui pidättämään tuhahdusta. Severus alkoi tehdä lähtöä aivan kuin asia olisi loppuun käsitelty. 

”Millainen vaimosi on?”, Mineva kysyi koskettaen hänen vasenta kättään. 

”Colleen on erityislaatuinen. Kenties minun on aika kertoa heille kummallekin enemmän menneisyydestäni”, Severus mutisi napittaessaan takkiaan. ”Minun on todellakin nyt mentävä. Hyvästi, Minerva.” 

Minerva jäi katsomaan, kun musta selkä käveli ulos yhtä mustaan iltaan. Hän odotti jonkin aikaa järjestäen ajatuksiaan, pani sitten hansikkaat käteensä ja hatun päähänsä ja jätti jästikuppilan suunnatakseen Tylypahkaan.

Colleen katseli Severusta. Hän tiesi, että mies oli koko illan yrittänyt aloittaa jonkin sanomista. Sen näki silmien tummuuden hienoisista muutoksista. 

”Olet valmis kertomaan menneisyydestäsi”, Colleen totesi pehmeästi. 

”Niin”, mies sanoi ja tuli hänen viereensä sohvalle. ”Nyt, kun siitä ei ole sinulle enää vaaraa.” 

Colleen nojautui miehensä olkaa vasten. Ja niin hän sai kuulla Pimeyden lordista, velhosodasta, Harry Potterista ja Albus Dumbledoresta. Ja Lily Evansista. Severuksen lopetettua he olivat pitkään hiljaa lähekkäin. 

”Eihän tässä ole liikaa sulateltavaa sinulle?”, Severus kysyi. 

Colleen tunnisti hänen äänessään hätäisen häivähdyksen. ”Onhan siinä paljon, mutta ymmärrän mikset kertonut minulle aiemmin. En ole menossa minnekään, mutta anna aikaa ajatella tätä kaikkea”, hän kuiskasi tuttuun ja rakkaaseen olkapäähän. 

”Kyllä”, Severus huokasi. ”Ikuisesti.”

                                                               -Roona-