Elokuvissa XXX: Dumbo

Moikka!

Disneyn live-action Dumbon on ohjannut Tim Burton. Tarina on sijoitettu tapahtuvaksi 1900-luvun alkuun heti ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sirkuksen tähtiesiintyjä, taitoratsastaja Holt Farrier (Colin Farrell) palaa sodasta ilman toista kättä. Influenssa on tänä aikana vienyt vaimon ja muut sirkuslaiset ovat huolehtineet parikunnan kahdesta lapsesta. Farrier joutuukin nyt huolehtimaan seurueen norsuista, joiden vahvuutta tirehtööri (Danny DeVito) on vastikään lisännyt raskaana olevalla naaraalla. Syntynyt poikanen onkin varsinen ihme, valtavan suurikorvainen pikku elefantti. Monien aluksi sorsimasta pikkuisesta tulee pian sirkuksen vetonaula, kun paljastuu, että se voi korviensa avulla lentää. Pian Dumbosta on kiinnostunut myös rahakas ja häijy V. A. Vandevere (Michael Keaton).

Hienoa, että tekijät ovat lähteneet ajatuksella, että Dumbo oppii lentämään nopeasti ja varhaisessa vaiheessa leffaa. Hauska on myös Farrierin lasten Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) osuus Dumbon opettamisessa. Kiitän myös sitä, että vauvoja tuovista haikaroista ja Dumbo hiiriystävästä oli elokuvassa vain muistumat, joskin kaipa noiden toteutus olisi live-actionissä ollut vaikeaa ja vähän hölmöäkin, mutta kiitämpä asiaa silti. Oli edistystä, että tarinaa oli siirretty enemmän ihmisnäyttelijöille, sillä ei Dumbon söpöys nyt sentään koko elokuvaa olisi kannatellut. Juoni on toki aika yksioikoinen, välillä liiankin. Holtin ihastuminen ilma-akrobaatti Coletteen (Eva Green) on turhan helppoa, näinkö nopeasti hän unohti rakkaan kuolleen vaimonsa.

Myös se, että joku ratsastaisi Dumbolla tämän lentäessä sai ensin kulmat kohoamaan ja miettimään, että mitähän tekijät olivat oikein ajatelleet. Vaikka norsut kantavatkin ihmisiä, lentävä pikkunorsu pystyisi itsensä lisäksi kannattelemaan korkeintaan lasta tai ehkä lyhytkasvuista ja kevyttä aikuista. Eihän Colettekaan mikään painava ole, mutta täysikasvuinen nainen kuitenkin. Dreamland oli hienosti toteutettu, mutta en jotenkin pitänyt siitä, miten osoittelevasti Vandevere oli tarinan konna. Opportunisti, jolle menestys meni kaiken edelle verrattuna vähän höpsöön Mediciin, jolle sirkusperhe oli oikeasti tärkeä. Hänet esitelleessä kohtauksessa oli kieltämättä koomista se, miten ihmiset kokoontuivat hänen autonsa ympärille kuin eivät olisi autoa ennen nähneet tai tietäisivät kuka oli tulossa (kumpikaan näistä ei voi mielestäni pitään paikkaansa).

Dumbo itse oli hurjan söpö ja liikuttava. Äiti Jumbo huolehti siitä juuri niin kuin eläinäidit tekevät. Tässä tulee kohta, jossa elokuva sortuu omaan mustavalkoiseen hyvä-paha –tyypittelyynsä. Luulisi norsujenhoitaja Rufuksen tietävän – oli hän ihmisenä kuinka paskamainen tahansa – että jälkeläisiä puolustetaan ja kaiketi aikuisetkin norsut puolustavat toisiaan, laumansa jäseniä. No, Rufus saakin nopeasti ansionsa mukaan. Mukavaa, että lopussa Dumbo ja äidin tiet taas yhtyivät ja ne pääsivät takaisin viidakkoon, vaikka sekin tuntui lähinnä nyky-yleisön miellyttämiseltä enemmän kuin elokuvaan sisäiseen maailmaan ja aikaan sopivalta ratkaisulta. Myös se, mihin asti Dumboa inhimillistetään oli vähän horjuvaa. Tietenkään se ei voi puhua, mutta ymmärtää välillä vähän liiankin paljon siihen nähden, että leffa sijoittuu ihmisten reaalimaailmaan.

Tim Burtonin Dumbo on kaiken kaikkiaan suloinen ja värikäs elokuva, joka ei pelkää ottaa mukaan myös astetta tummempia sävyjä. Se on korostanut animaation oikeita kohtia ja jättänyt pois juuri ne, mitkä on pitänytkin jättää.

                                                            -Roona-