Mietteitä kirjasta LXXIV: Amuletti ja Suon villi laulu

 Heippa!

Kuniningas Henrik VIII on koonnut laivastonsa Portsmouthin edustalle. Kaupunkiin virtaa sotilaita kaikkialta maasta, niin taitavia jousiampujia kuin nuhruista nostoväkeä, sillä Ranskan merihyökkäyksen huhutaan tulevan hetkenä minä hyvänsä. Sekasortoisen kuhinan keskelle saapuu Lontoosta lakimies Matthew Shardlake, joka jälleen kerran on ottanut tehtäväkseen auttaa väärin kohdeltua vähäosaista. Vaivihkaa hän yrittää selvitellä myös toista tapausta, syvästi henkilökohtaista. Läheisessä kartanossa on meneillään jotakin merkillistä, eikä Shardlaken läsnäolo ilahduta ynseää kartanonherraa eikä hänen asianajajaansa. Kun ranskalaiset alukset ilmestyvät horisonttiin, Shardlake on siellä missä tapahtuu: kuninkaan sotalaivan kannella.

Kirja oli taattua Sansomin laatua ja jo sarjan viides osa. Oli mukava välillä lukea sellaista jännityskirjaa, jossa selvitettiin jotain muuta kuin murhaa, vaikka toki niitä murhiakin lopussa muutama ilmeni. Loppujen lopuksi tapaus oli aika monimutkainen ja hankala kaikille osapuolille. Ja sitten oli tietysti vielä Ellenin sivupolku. Minusta oli huvittavaa Hugh´lla oli lopussa identiteettikriisi ja Matthew oli vaan koko ajan, mutta nyt sinulla sentään on rahaa ja olet rikas, kun sehän ratkaiseekin kaiken. No, epäilemättä se tuohon aikaan merkitsikin toisella tavalla kuin nykyään, mutta oli hauskaa, että asiat yleensä tajuava Matthew ei nyt millään ymmärtänyt, ettei se raha korjaa tätä ongelmaa. Kokonaisuudessaan tykkäsin tarinasta tosi paljon. Odotan innolla, mitä seuraavassa osassa tapahtuu.

”Marskimaa ei ole suonryteikkö. Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta.” Kun pohjoiscarolinalaiselta suolta löytyy kylän oman kultapojan ruumis, epäilykset kääntyvät Kya Clarkiin, joka asuu marskimaan reunalla. Kouluja käymätön juopon tytär, köyhää valkoista roskasakkia – vai jotain aivan muuta? Kya on oppinut selviytymään yksin, ystävystymään suon eläinten kanssa ja lukemaan sen vesiä ja mättäitä. Mutta hänkin kaipaa rakkautta, ja kun villi luonto kohtaa ihmisten maailman, ei mikään ole enää entisellään. Suon villi laulu on ollut massiivinen menestys ympäri maailmaa: vuonna 2019 se oli USA:n myydyin kirja ja sitä myytiin enemmän kuin Margaret Atwoodin, Stephen Kingin ja John Grishamin kirjoja yhteensä. Romaanista on tekeillä myös elokuva.

Tykkäsin tästä kovasti ja olen onnellinen, että tämä tuli lukupiirissä luettavaksi, sillä muuten olisi aikamoinen helmi jäänyt lukematta. Etenkin luonnon kuvailu oli erityisen kaunista ja herkkää. Oikeastaan se on kirjan syvintä olemusta, minulle koko murhajuoni oli toissijainen. Kya oli hahmona kiinnostava ja tykkäsin myös Tatesta. Välillä minusta tuntui hupsulta lukea ihmisten käyttämää murretta suomeksi; vuorosanat lienevät toimineen alkukielisessä paremmin.  Kyasta kasvoi tietysti varsinainen kaunotar, oikea kaunis joutsen, mutta onneksi sitä ei ehtimiseen korostettu. Hän oli kyllä uskomattoman lahjakas, kun pystyi kirjoittamaan ilmeisen tieteellistä tekstiä ilman mitään koulutusta. Taiteellisia kykyjä tietysti voi olla kellä vain, onneksi hän sai sentään välineitä toteuttaa niitä. Todella kaunis teos, jonka lukemista voin suositella lämpimästi.

-Roona-

Aina on liian kauan: prologi: Mitä sä teet kun sä oot poissa

 Heippa!

Silmät aukeavat viiruksi ja tavoittavat palan haaleaa taivasta. Multa on kosteaa ja mehevää ja tuoksuu pehmeästi syksylle. Eivätkö runoilijat sano elämän tuntuvan juuri tältä. Sormet tunkeutuvat ruskeaan kuohkeuteen. En kuunaan kuvitellut olevan näin täydellisen onnellinen likaisen maan tunnustelusta. Selkä tuntuu kostealta, mutta sekin on ihanaa. Tunnen koko ruumiini painon ja se tuntuu huumaavalta, sillä taivaassa – tai missä välitilassa minä hetken olinkaan – olin kuin höyhen eikä sellainen sovi ihmiselle, joka on tottunut raahaamaan kymmeniä kiloja lihaa mukanaan jatkuvasti.

Kuolemaa tulee harvoin ajateltua, etenkin kun on nuori ja rikas. Minä kuvittelin tyhmästi, että se kuuluu vanhoille miehille, sellaisille kuin isoisäni. Hovissa ja aatelisten välillä tietysti juoniteltiin, mutta suoraan sanottuna en kai ollut ajatellut olevani salamurhan arvoinen. Olin toki saanut monet tuliluonteiset nuorukaiset suuttumaan itselleni ja rikkonut monen neidon sydämen, mutta niin olivat tehneet kaikki ystävänikin. Epäilemättä isänikin oli tehnyt niin aikoinaan ja elää porskutti vielä reippaasti. Jotkin linnut kirkuivat yläpuolellani. Ne lentävät aurassa, huomaan luomieni raosta. Entisessä elämässäni – tai siis eläessäni – olisin taatusti ollut ampumassa niitä metsästysretkellä. Isä järjesti komeita jahteja aina syksyisin.

Missähän minä varsinaisesti olen? Tai no, oletettavasti makaan pellossa tai kasvimaassa, ei todellisuuksien vaihtelu minua niin sekaisin ole saanut, etten tajuaisi sitä. Tunnustelen oikealla kädellä hieman kauemmas viereeni. Käsi törmää melkein heti johonkin, joka tuntuu nahkaiselta. Kokeilen enemmän tuijottaen yhä yläpuolella olevaa vaaleansinistä aavaa. Solkia, hihna, sen täytyy olla jonkinlainen laukku. Loogista sekin, ilman tavaroita on vaikea selvitä missään. Toisaalta en kyllä pakannut itse koskaan yhtään mitään, palvelijat hoitivat aina sen puolen. Ruumiini ei jaksa nousta ihan vielä. Sillä menee selkeästi pidemmän aikaa palautua kuolemasta. Säikähdän yllättävää korahdusta, kunnes tajuan sen lähteneen omasta kurkustani. Naurua. Filosofian opettajani olisi taatusti tyytyväinen minuun, sillä nyt tiedän tarkkaan mikä ero on ruumiilla ja keholla.

Kun korvanikin ovat avautuneet virallisesti, kuulen hälyä aivan kuin jossain lähellä työskentelisi suuri määrä koneita. Ääni on melko tasaista, sitä voisi pitää mehiläisen pörinänä, jollei se olisi niin kovaa. Kokeilen käännellä päätäni. Pelto, sillä pelto tämän täytyy olla, ei jatku silmän kantamattomiin vaan vasemmalla puolellani on tie. Sinne on ehkä kaksi ja puoli sataa syltä makuupaikaltani. Vähän hankala arvioida maan tasalta. Tiellä näyttäisi kulkevan jonkinlaisia moottorivaunuja. Hevosia ei ainakaan ole. Yhdistän hitaasti, että pörinä tulee vaunuista. Taitavat olla jonkin verran edistyksellisempiä kuin herra Boylen vehkeet. Yksi hänen mobiileistaan oli kuulemma räjähtänyt jonkun perseen alle. Rohisen piikikkään tarinan muistolle. Kurkkuni on herännyt eikä kuulosta enää keuhkotautiselta.

Asetan käteni niin, että voin tukea itseäni istumaan. Selkä laittaa valittaen vastaan, mutta onnistun kohottautumaan. Huomaan ensimmäisenä, että jalassa olevat housut eivät ole omani. Eikä ylävartaloani verhoava takkikaan. Ilmeisesti olen saanut uudet vaatteet kiitokseksi vierailustani tuonpuoleisessa. Ne ovat aika tavalla rahvaanomaiset, tummansiniset housut ovat kovaa kangasta, tarkoitettu kaiketi työläisille. Ehkä minusta on tullut työläinen. Irvistän ajatukselle. En ymmärrä juurikaan maanviljelyksestä, mutta pelto vaikuttaa siltä, että se muokattu talvea varten. Se vahvistaa aiempia huomioitani siitä, että on syksy. Värisen yhtäkkiä. Takki ei pidä juurikaan tuulta ja märkä selkä tuntuu hetki hetkeltä vähemmän ihanalta. Minun pitäisi lähteä jonnekin.

Tartun laukkuun, sillä pysyn jo pystyssä yhden käden tuellakin. Vedän sen syliini ja yritän sohlata pääsolkea auki. Ihan pirun vaikeaa viidellä sormella. Olen jo aikeissa huutaa Tomia, kunnes älyän, ettei siitä ole hyötyä. Tom on jossakin muualla, toivottavasti juomassa maljoja minun muistokseni. Paskat, ajattelen, kyllä minä näppäränä poikana selviän tästä ihan itse. Irrotan toisenkin käteni ja huomaan mielissäni, että selkäni pitää minut istuma-asennossa. Solki antaa periksi ja läppä aukeaa. Laukussa on harmillisen vähän tavaraa. Tartun ensin mustaan kukkaroon – tässä paikassa saattaa olla hienoja moottorivaunuja, mutta kukkarot ovat samanlaisia kuin meillä. Siellä on pinkka seteleitä, joita en tunne, arvoltaan niihin painettujen numeroiden mukaan 20 ja 50. Saan yhteissummaksi viisisataa jotakin. Kaipa sillä pärjää täällä jonkin aikaa.

Tungettuani kukkaron takaisin käteeni solahtaa tupakkarasia. Ehdin jo innostua, sillä savut rahoittaisivat nyt kovasti, mutta kannen alta paljastuu peilipintainen laite. Kääntelen sitä ympäri ja sormeni osuu vahingossa sivulla olevaan nappiin. Peilille ilmestyy kuva. Lehtevän metsämaiseman keskellä seisoo isolla 12.00. Se tarkoittanee, että on keskipäivä. Alhaalla lukee pienellä `liu´uta auki`. En tajua, mitä pitäisi liu´uttaa, mutta testaan josko kannen kiinni laittaminen auttaisi. Ei auta, peili menee jälleen mustaksi ja minun on etsittävä sivustan namiska uudestaan. Kosketan tekstiä, mutta mitään ei tapahdu, sormeni vain sotkee pinnan. Pyhkäisen sitä kämmensyrjälläni ja peiliin tulee eri värisiä kuviota. Tuota se liu´uttaminen siis tarkoitti. En käsitä vieläkään mihin laitetta voisi käyttää, joten sysään kannen kiinni ja heitän sen laukun pohjalle.

Minun pitäisi kai kammeta itseni ylös ja lähteä jonnekin. Tiellä liikkujista kukaan ei ole vielä kiinnittänyt minuun huomiota, mutta varmaan he luulevat minua pellollaan kuokkivaksi maajussiksi. Laitan kädet taskuihini tunnustellakseni onko siellä mitään. Vetäisen ulos paperinpalan. Se on suorakaiteenmuotoinen ja hyvälaatuista paksua paperia. Milla Vesenterä, yksityisetsivä, puh. 0445674238 siinä lukee. Alla pienemmin präntättynä kadunnimi ja talon numero. Vierailukortti, mutta mitä se tekee taskussani. Onko minun tarkoitus mennä tämän Millan luo? Yksityisetsivät kyllä selvittävät rötöksiä, mutta minun tapaukseni vaatii kruunun miehiä. Sitä paitsi Millan täytyy olla naisen nimi, ehkä lyhenne Millicentistä. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että pitäisi luottaa oma intiimi asiansa naisnuuskijan hoitoon. Uusi lintuaura huutaa yläpuolellani.

Puistelen vaatteitani kohottautuessani seisomaan. Multa ei irtoa järin kaksisesti ja selän märkä läikkä ei ole kadonnut minnekään. Pitää toivoa, ettei minua pidetä täytenä mierolaisena. Lähden kävelemään kohti tietä, sillä sen toisella puolella siintää suuri rakennus. Sieltä löytynee apua, osa moottorivaunuistakin suuntaa sinne. Jonkinlainen kievari kenties, ainakaan maisemointi ei ole parhaasta päästä. Yksityisetsivän nimi pyörii päässäni antamatta rauhaa. Kun lopulta tajuan, jähmetyn hetkeksi patsaaksi. Siellä missä olin minulle annettiin kaksi tehtävää. Selvitä kuka murhasi sinut ja mene naimisiin. Voi helvetti, sen takia minulla on tuo typerä kortti. Tulevan vaimoni nimi. Hän innostuu taatusti yhtä paljon kuin minä. Millainen komedia tästä vielä sukeutuu, ajattelen talsiessani kohti tulevaisuuttani.

-Roona-

 

Elokuvissa LVI: The King´s Man

 Heippa!

Matthew Vaughin ohjaama The King´s Man on esiosa suosituille The Kingsmen -elokuville. Pääosissa nähdään Ralph Fiennes (Orlando Oxford), Gemma Arterton (Polly), Harris Dickinson (Conrad Oxford), Djimon HounSou (Shola), Rhys Ifans (Grigori Rasputin), Matthew Goode (Morton), Charles Dance (Kitchener), Aleksandra Maria Lara (Emily Oxford). Valerie Pachner (Mata Hari), Joel Basman (Gavrilo Princip) ja Daniel Brühl (Erik Jan Hanussen).

Alun episodissa esitellään lyhyesti Emily Oxfordin kuolema buurisodan aikana. Oxfordit ovat siis toimittamassa Punaisen Ristin puolesta tarvikkeita Etelä-Afrikkaan, kun Emily saa osuman brittien leirissä syntyneessä kahakassa. Elokuvan nykyhetkessä eletään alussa vuotta 1914 eli piakkoin liikutaan ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Conrad-poika on kasvanut isoksi ja isä-Orlando yrittää suojella häntä kaikin keinoin. Oxford on jo vuosia hoitanut erilaisia tehtäviä brittihallitukselle harmaana emissaarina eli käytännössä vakoojana. Hän on tuttu Euroopan kruunupäiden kanssa mm. surullisen kuuluisan Itävalta-Unkarin arkkiherttuaparin, joka tulee Orlando ja Conrad suojelusta huolimatta ammutuksi.

Isä ei haluaisi päästä Conradia vapaaehtoisena sotaan, mutta pian he saavatkin yhteisen tehtävän: tappaa munkki Grigori Rasputin, joka pitää vallassaan kuninkaan serkkua Venäjän keisari Nikolaita. Tehtävään lähtevät mukaan Oxfordin palveluskuntaan kuuluvat uskolliset autonkuljettaja Shola ja lastenhoitaja Polly, joilla on yllättävänkin paljon agentin taitoja. Tästä seikkailu jatkuu aina sodan loppuun ja varsinaisen Kingsmenin perustamiseen saakka.

Leffa oli yllättävän draamallinen sarjan aikaisempiin osiin verrattuna. Pääpahiksen paljastamista virutettiin aivan loppuun asti, vaikka juonen jännitteen kannalta hänet olisi voinut paljastaa jo aikaisemminkin. Lopussa jo huvitti, kun kamera ei millään meinannut haluta näyttää hänen kasvojaan. Ralph Fiennes vetää roolinsa rutiinilla; hän ei selvästi ole tullut vain lunastamaan shekkiään, mutta ei myöskään pyri Oscarin arvoiseen suoritukseen eikä leffa sitä kaipaakaan. Conradin näyttelijä Dickinson oli ainakin minulle ennestään tuntematon, mutta hän tekee hyvän rooli Fiennesin vastinparina.

Taistelukoreografiat olivat tosi hienoja. Etenkin Rasputin loikkiminen oli henkeäsalpaavaa, liekö Rhys Ifans tehnyt kaiken itse. Rasputin oli hahmona aivan yliampuva. Hänen oli varmaan tarkoitus toimia tarinan comedic reliefinä, mutta minuun ei oikein uponnut. Lisäksi pahisjoukko oli muutenkin aika kirjava. Gavrilo Principiä tuskin voi verrata Leniniin (ja myöhemmin aivan leffan lopussa tavattuun Hitleriin!). Ei hän halunnut maailmaansotaa aloittaa, mutta King´s Manissa ollaankin tulevasti fiktion puolella.

Elokuva on hyvän mielen seikkailu tai siis sitä nimeä käyttäisin genrestä, leffassa itsessään tapahtuu hyvinkin surullisia asioita enkä nyt tarkoita väkivaltaa ja sotaa. Voin kyllä suositella, ei tämä huono ole.

-Roona-

Kaamoksen kaatajat

 Moikka!

Kaamoksen kaatajat

Hämärän hetki on merensininen

Kuka väitti talvea kolkoksi?

Se on viskannut krumeluurinsa jokaisen puun oksaan.

Lumiukon porkkana vilauttaa oranssia

pimeyden vuotaessa pihaportista sisään.

 

Kylmä tuntuu kylkiluissa asti

kun kävelemme pakkaslumella

vailla päämäärää, hurmaantuaksemme.

Henki huurtuu pilviksi

ja tuokio kääntyy ikuisuudeksi.

 

Lammen pinta on naarmuinen.

Tasainen häivyttäisi revontulet, sanot.

En usko sellaisiin satuihin.

Tutkailen syvempiä uurteita

yksi niistä on banaaninmuotoinen.

 

Yö toimittaa tarjouksensa.

Kulmahampaani kalisevat yhteen maatessamme jäällä.

Aurora hehkuu koodina taivaalla.

Kumpikin meistä epäonnistui

horisontin takaisen haaveen pyydystämisessä.

 

On jälleen iltahämärän aika.

Hanki kupruilee jalkojen alla

vain kaarituen pistos pitää minut todellisuudessa.

Jätän taakseni superkuun ja borealikset.

Kaamos antautuu meille ilmankin.

Mietteitä kirjasta LXXIII: Maailman ympäri 80 päivässä ja Narrin salamurhaaja

 Heippa!

Kylmähermoinen englantilainen herrasmies Phileas Fogg lyö huiman vedon ja väittää matkustavansa maailman ympäri 80 päivässä. Hän palkkaa itselleen palvelijan, ranskalaisen Jokapaikanhöylän, ja lähtee kiehtovalle matkalle halki eksoottisten maiden. Samana päivänä Englannin pankista ryöstetään huomattava summa rahaa. Matkalta ei puutu haasteita, ja ennen pitkää matkaajille selviää myös, että heitä seurataan. Onko uskollinen palvelija nimensä veroinen? Onnistuuko huima yritys vai joutuuko Phileas Fogg nuolemaan näppejään? Kuka lopulta paljastuu pankinryöstäjäksi? Ranskalainen Jules Verne tunnetaan monista klassikoistaan, ja häntä pidetään tieteiskirjallisuuden uranuurtajana. Maailman ympäri 80 päivässä on Vernen tuotannon maanläheisimpiä teoksia.

Mielikuvani tarinasta perustuivat lasten animaatiosarjaan ja siihen nähden kirja yllätti. Se oli perin raporttimainen, mikä kyllä sopi päähenkilön kylmäkiskoiseen ja tyyneen tyyliin. Olettaisin, että nimi Jokapaikanhöylä on suora käännös Passepartout´sta. En oikein tykännyt siitä, ranskaa osaamattomalle Passepartout kuulostaa enemmän oikealta nimeltä. Lisäksi minua hämmensi muutaman kerran käytetty haukkumasana dorka, joka oli minusta asiayhteyteen aivan liian moderni. Kirja on arvoiltaan hyvin vanhanaikainen, lähinnä huvitti, kun jopa Auda on intialaisesta taustastaan huolimatta vaaleaihoinen ja luonnollisesti saanut hyvä englantilaisen kasvatuksen. Eihän Phileas Fogg nyt hyvänen aika olisi voinut pelastaa tummaihoista saatikka mennä naimisiin hänen kanssaan.

FitzUljas Näkijä, kuninkaallisen suvun äpärä ja entinen salamurhaaja on jättänyt menneen elämänsä vaarat ja väkivallan taakseen. Hän viettää hiljaiseloa vaimonsa Mollyn kanssa Vitsametsän kartanossa tilanhoitaja Tom Mäyräviirun nimellä. Eräänä iltana hänen luokseen saapuu lähetti, jolla on Fitzille tärkeä viesti. Lähetti kuitenkin katoaa salaperäisesti jättäen vain veriset jäljet. Mitä on tapahtunut? Kuka on viestin lähettäjä – ja mitä asiaa hänellä on Fitzille? Kun Fitzin vanha ja uusi elämä lopulta joutuvat törmäyskurssille, vaara onkin suurempi, kuin kukaan osasi arvata. Maagiseen keskiaikaan sijoittuva Narrin salamurhaaja on Narri ja Näkijä -trilogian ensimmäinen osa. Robin Hobb on yksi maailman myydyimmistä fantasiakirjailijoista.

Minä pidin tästä kovasti. Tarinaan pääsi erinomaisesti mukaan, vaikka ei tuntenut Hobbin aiempia Fitziin liittyviä kirjoja. Teksti oli todella sujuvaa, itse asiassa niin hyvin, että päädyin antamaan kirjalle vain kolme tähteä, koska tällaisen pitäisi olla standardi. Tykkäsin hahmojen nimistä, oli hupaisaa, kun oli sellaisia nimi kuin Huolellisuus ja Sinnikkyys ja toisaalta Molly ja Kettricken. Pörri oli mielenkiintoinen hahmo. Hänen koko kaarensa oli kiinnostavasti rakennettu. Ennustuksissa liikkunut Odottamaton poika oli totisesti odottamaton – missähän vaiheessa Narri mahtaa huomata, että poika oli käytännössä jo hänen käsissään. Tykkäsin myös jokaisen luvun alussa olleesta kursivoidusta asiakirjan tai kirjeen pätkästä. Niiden aihe limittyi aina kivasti siihen, mitä luvussa sitten kerrottiin. Odotan kyllä innolla, mitä seuraavassa osassa tapahtuu, kun Fitz ja Narri varmaankin lähtevät Pörrin perään.

-Roona-