Elokuvissa XXIII: Risto Reipas ja Nalle Puh

Heippa!

Kuinka tehdä live-action Nalle Puhista? Disney onnistuu uusimmassaan siinä oikein hyvin. Hahmot on toteutettu lelumaisen näköisinä ja alunperin Puh ja muut olivatkin A. A. Milnen pojan leluja. Ensimmäisessä trailerissa valinta hieman vielä oudoksutti, mutta istui kokonaisuuteen erinomaisesti. Myös se, että keskityttiin ihmishahmojen lisäksi vain Puhiin, Nasuun ja Ihaan (ja hieman Tikruun) oli hyvä rajaus. Toki muutkin Puolen hehtaarin metsän tutut vilahtavat leffassa. Aikuista Ristoa näyttelee Ewan McGregor, tämän vaimoa Hayley Atwell ja heidän tytärtään Madeleinea Bronte Carmichael. Lisäksi sivuosassa Riston pomona nähdään Uudesta Sherlockista tuttu Mark Gatiss.

Elokuva on aikuismainen. Alun piirros- näytelty kohtaus rytmityksestä en hirveästi pitänyt, osat toimivat yksinään, mutta eivät oikein yhdessä. Kohtaus Riston lapsuudesta ja jäähyväisjuhlista oli sydäntälämmittävä, samoin myös elämämontaasi, jossa näytettiin Riston mm. osallistuneen toiseen maailmansotaan. Leffaan oli otettu mukaan paljon juttuja, jotka ovat tuttuja aiemmista piirroselokuvista ja –sarjoista. Esimerkiksi Puhin aamulaulu peilin edessä. Henkilökohtaisesti minusta Puhin ja muiden asunnot olisivat saaneet olla sellaisia kuin piirrettyissä, tässä ne olivat liikaa maakoloja. Ihan hienoja ne kuitenkin olivat ja eipä niissä juuri oleskeltu sisällä. Myös möhköfantit ja tärpät saavat osansa leffassa, joskin valkokankaan ulkopuolella. Ewan McGregor tekee mainiota ja hienopiirteistä työtä niin mohkofantin kukistuskohtauksessa kuin koko leffassa ylipäänsä.

Leffa oli yllättävän humoristinen. Etenkin Ihaan pehmeä pessimismi oli huippua. Samoin Puhin ihanat päättelyt hyvin pienillä aivoillaan. Myös Puolen hehtaarin metsän maisemat olivat kauniit sumuisine saniaisineen ja aukeine kanervikkoineen. Minusta oli hauskaa, että metsä oli oma erillinen maailmansa, jonne mentiin sen oven kautta. Itse kun olen aina ajatellut, että Metsä oli joku lähimetsä, jossa Risto kävi leikkimässä ja se tietysti mielikuvituksen ryydittämänä muuttui Puhin ja kumppaneiden kodiksi. Eikös Puh-kirjojen kuvituksen karttoihinkin ollut merkitty Riston talo? Näin muistelisin. Joka tapauksessa leffassakin Puolen hehtaarin metsän asukkaat kyllä tietävät, ettei ovi ole kirjaimellisesti ovi Riston kotiin, hän vain pääsee Metsään sitä kautta.

Leffan kantavana ajatuksena on, että elämää on elettävä nyt. Ei huomenna tai sitten joskus kun on töistä vapaata. Siitä, että tekee ei mitään voi seurata jotain todella huikeaa. Sanoma on aika perinteinen, mutta hyvin nykyaikaan sopiva. Aikuistunut Rosto Reipas on unohtanut miten ollaan lapsi sekä ystävänsä Metsässä. Onneksi Puh osaa päätyä Lontooseen auttamaan Ristoa ja saamaan hänet etsimään kadonneita ystäviään. Lopulta tietysti myös Madeleine saa osansa seikkailusta – ja kellekään ei varmasti tule yllätyksenä, ettei hänen tarvitse mennä sisäoppilaitokseen, kuten alussa suunniteltiin.

Suomidubi ei häirinnyt minua niin paljon kuin Petteri Kaniinissa johtuen siitä, että etenkin ihmisnäyttelijöiden äänet sopivat paremmin. Tässä oli selkää yritystä ja onnistumista huulten liikkeiden yhtenevyydessä.  Lisäksi sopivuutta oli erityisesti mietitty enemmän dubbaajia valittaessa. Kuulisin kuitenkin mielelläni elokuvan alkuperäisillä äänillä, mikä onkin hyvä syy katsoa se joku kerta uudelleen. Suosittelen lämminhenkistä Puh-viisautta (ja kirpeää Ihaa-happamuutta) pimeneviin syysiltoihin niin aikuisille, lapsille kuin lapsenmielisille.

                                                             -Roona-

Poem in English

Moi!

Let´s get it on

The pitiful angel

You are my personal sin

You, I pray to have

My fingers flowing on your backbone

I want more

The wise and watchful

Your earthly touch

Brings me to the gates of heaven

I´m kissing your chest and startling your hair

I want more

Spirit of water

I am taking your clothes off

My hands touch your curves

Like the waves of a river

I want you

Breath of fire

Still his disciple

Your back so strong

These arm have a hold on me

I want you

Closer and closer

Mouths sip the skin

Desire burns us

We are face to face, eye to eye

We want us

The perfect combo

Thinking the same thing

Feeling the same love

Oh, you, nothing more in this moment

We. Together. One.

The morning after

Laying beside you

The prodigal son returned

The pitied girl redefined

Mietteitä kirjasta XXXI: Tuulihevonen ja Kudottujen kujien kaupunki

Heippa!

Tuulihevonen on toinen osa Ulla Viertolan Oman keisarien aikakirjat –sarjaa. Keisarinna Kiira on hallinnut maataan jo kuusi vuotta, samaan aikaan kun hän vallastasyösty veljensä Adulkar on asustellut erämaassa. Keisarillinen unennäkijä näkee unen vaaleatukkaisesta vallananastajasta ja sekös pistää vipinää ylähoviin. Ja vielä kun tämän pikkupojan äiti saadaan kiinni ja tuodaan palatsiin... Jolodan aatelishuoneen tyttäret Iria ja Beea ovat päässeet keisarinnan hovineideiksi. Toisaalla suutarin pojat Jinnit ja Paijah ovat joutuneet toisistaan eroon, toinen rosvoksi, toinen sirkuslaiseksi. Entä voittaako Suuren hevoskilpailun tuntematon ratsastaja valkealla tuulihevosellaan?

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Olen edelleen sitä mieltä, että Jinnitiä, Paijahia, Iriaa ja Beeaa olisi pitänyt käyttää jotenkin jo aiemmin eikä jättää vain toivomuksen varaan, että ihmiset lukevat seuraavakin osan. Kaikki pohjustaminen kyllä maksetaan nyt korkojen kera takaisin, mikä tekee Tuulihevosesta paljon Mosaiikkilintua tasapainoisemman kirjan. Silti esimerkiksi Irian väkivaltaisuus sisartaan kohtaan ja pimeämielisyys tulevat melko puun takaa. Osien välillä on kulunut kuusi vuotta, mikä on hyvä, sillä päähenkilöt ovat ehtineet kasvaa joko nuoriksi aikuisiksi tai (anakronistisesti sanottuna) teineiksi.

Unnalla on kaksi poikaa, joten hänen ehkä hieman hataralle totuuspohjalle jäänyt raskautensa oli ihan totta. Minua jäi haittaamaan, että pojat oli tehty hieman kliseisiksi. Tottakai esikoinen, perillinen, on jollakin tapaa vammautunut ja nuorempi sopisi normaaliutensa vuoksi paremmin valtaistuimelle. Pidin siitä, että tapahtumat kulkivat vauhdikkaasti eteenpäin ja miten Viertola punoi valkean hevosen kautta eri juonilinjat yhteen. Adulkarista on kasvanut kiinnostava nuori mies ja odotankin innolla saako hän valtaisuimensa takaisin seuraavassa osassa.

Kudottujen kujien kaupunki on Emmi Itärannan toinen romaani. Toistuvat tulvat koettelevat saarta, jossa kutoja Eliana asuu Seittien talossa. Erään tulvan jälkeen hän löytään pihalta verisen, puhekyvyttömän nuoren naisen. Eliana alkaa selvittää tytön taustaa semminkin, kun tämän kämmeneen on näkymättömällä musteella tatuoitu hänen nimensä. Tuntematon tauti on alkanut vaivata saaren kasveja, eläimia ja ihmisiä. Elianaa vaivaavat painajaiset, unet, jotka ovat saarella kiellettyjä. Johtuvatko ne todella sairaudesta vai voisiko niille vain antautua? Mitä suunnittelevat Unennäkijät, jotka on teljetty Tahrattujen taloon ja heidän sala-agenttinsa kaupungissa?

Itärannan kieli on jälleen lähes unenomaisen kaunista. Tämä romaani oli kuitenkin selkeämmin oma kokonaisuutensa kuin esikoisteos Teemestarin kirja. Teemestariin saamme toivottavasti joskus jatkoa, tähän en niinkään sitä halua. Pidin ilmakondoleista ja Seittien talon verkostosta, jossa vain kutojat osasivat liikkua. Jälkeen päin ajateltuna Elianan kotisaari on suomalaiseen mielenlaatuun sopivasti kuin Myrskynluoto, joskin asukkaat juotuvat olemaan sydän syrjällään paljon enemmän kuin Maija koskaan. Myös samansukupuolisen rakkauden teema on Kudottujen kujien kaupungissa esillä Teemestaria selkeämmin. Lukijalla ei ole epäilystäkään, etteikö Eliana rakastu rannalta löytyneeseen tyttöön ja saa vastarakkautta.

Yhteiskuntakritiikki näkyy nytkin luonnonvarojen ylikäyttönä, joskin tällä kertaa ei ole pula vedestä vaan tauti tappaa ihmisten elinkeinolle keskeistä korallia. Dystopisia piirteitä tuo saaren kasvoton hallitus, Neuvosto, joka hallitsee rautaisella otteelĺa ja on kieltänyt pääosalta ihmisistä luku- ja kirjoitustaidon. Romaanista löytyy valtavasti mielenkiintoisia asioita ja voinkin suositella sen lukemista omassa rauhassa, sillä hätäinen lukija tuskastuu pian Itärannan rönsyilevään sanankäyttöön, joka vie kyllä mennessään, kun sille antaa tilaisuuden.

                                                         -Roona-

Uuden musiikin lokakuu ja Irish Festival of Oulu

Heippa!

Uuden musiikin lokakuu –festivaali tarjosi mielestäni mielenkiintoisen konsertin Oulun tuomiokirkossa. Vai mitä sanotte siitä, että neljä saksofonistia soittaa keskiaikaisen messun. Niinpä hakeuduin innostuneena jo pimenneessä syyskuun lopun illassa kirkon empiretiloihin. Quatuor Machaut koostuu nimensä mukaisesti neljästä muusikosta: Quentin Biardeausta, Simon Couratierista, Francis Lecointesta ja Gabriel Lemairesta. Kuten on helppo arvata, he ovat kotoisin Ranskasta. He soittivat katkelmia Guillaume de Machautin vuonna 1360 säveltämästä Notre Damen messusta. Biardeau soitti tenosaksofonia, Couratier baritonisaksofonia ja Lecointe sekä Lemaire vaihtelivat altto- ja baritoinisaksofonin välillä. Miehet liikkuivat esityksen aikana ympäri kirkkosalia ja olikin jännää, kun musikki kuului sekä edestä että takaa. Etenkin konsertin alku, jossa kaksi soittajaa oli alttarin edessä ja toiset kaksi kirkkosalin takaosassa saatiin tuntumaan aivan siltä kuin urkuja olisi soitettu. Tulkinta sisälsi myös jazzimprovisaatiota. Saksofonistakin saa aikaan näköjään vaikka minkälaisia ääniä täppäilemällä ja puhkumalla eri tavoin. Monella tapaa kauniin ja koskettavan esityksen sain kokea.

Vasemmalta oikealle: Simon Couratier, Francis Lecointe, Gabriel Lemaire ja Quentin Biardeau.

Viime vuoden kokemuksesta innosuneena vierailin nyt uudestaan irkkufestarilla. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt kuulemaan tarinan kerrontaa vaan konserttiin. Urku- ja säkkipillikonsertin antoivat Galwayn katedraalin urkuri Raymond O´Donnell ja säkkipillien rakentaja ja muusikko Michael Vignoles. He soittivat pyhää musiikkia ja irlantilaisia sävelmiä. Mukana oli myös yksi Vignolesin oma sävellys, josta konsertti oli saanut nimensäkin, ”The Whispering Wind”. Tutuin kappale minulle oli ”Amazing Grace”. He soittivat myös jonkin verran Bachia. Säkkipilli sopi oikein hyvin yhteen urkujen kanssa. Tuli tosi irlantilainen olo. Minulle tulee aina mieleen kalliot ja nummet ja meri ja ihmiset sellaisissa vanhanaikasissa vaatteissa saalit olalla. Kuten käsiohjelmassakin sanottiin säkkipilli soi kaipaavan koskettavasti. Kaunista kuunneltavaa.

Michael Vignoles ja Raymond O´Donnell (kuva otetti käsiohjelmasta)

                                                                     -Roona-

Elokuvissa 0.6: Lainaleffoja

Moikka!

Tällä kertaa kirjastosta lainattuja elokuvia, koska muistin yhtäkkiä, että sieltäkinhän niitä saa. En ole yhtään kirjaihminen tai mitään. Mutta säästyinpähän tajuamisen kautta vuokramaksuista.

The Girl with All the Gifts kertoo maailmasta, jossa raivoisa mutaatiotauti muuttaa ihmiset ”nälkäisiksi” kutsutuiksi lihaa syöviksi hirviöiksi. Vain pieni määrä lapsia, joilla on ollut tauti jo syntyessään pystyy vastustamaan sen etenemistä. Elokuvan päähenkilö Melanie on yksi heistä. Pääosissa näyttelevät Gemma Arterton, Paddy Considine, Clenn Close ja ensiroolinsa tekevä Sennia Nanua. Elokuva perustuu M. R. Careyn romaaniin Maailman lahjakkain tyttö.

Pidin leffasta, jossa oli melko yleisestä zombiaiheestaan huolimatta paljon omaperäisiä elementtejä. Minua jäi kuitenkin häiritsemään se kaikkein tärkein: miksi Melanie oli muka kaikkein lahjakkain? Tärkein leffan antama viite oli, että juuri hänen aivoistaan ja selkäydinnesteestään voitaisiin valmistaa rokote tautia vastaan. Lisäksi viittaillaan Melanien älykkyyteen ja kykyyn ratkaista arvoituksia. Emme kuitenkaan näe esitettiinkö muille lapsille samankaltaisia kysymyksiä, joten katsojan on vaikea arvioida Melanie älyllistä paremmuutta muihin ”hirviölapsiin” nähden. Rokoteargumentti on vahvempi, koska katsojalle näytetään, kuinka kokeet jonkun toisen lapsen aivoilla ovat epäonnistuneet. Kenties nimen oikeutus tuli paremmin esiin kirjassa.

Nanua oli pirteä Melaniena. Leffassa olisi voitu näyttää olivatko muutkin lapset yhtä kohteliaita ja mukavia kuin Melanie, mutta tekijät ovat ilmeisesti suosineet kirjan näkökulmaa, joka lienee Melanien. Leffan kantaaottavuus pysyttelee hienosti kultaisella keskitiellä. Pohditaan ihmisen ja hirviön, ja toisaalta sivistyneen ja villin rajaa. Sotilaat muistuttavat toisilleen koko ajan kuinka heidän kaitsemansa lapset ovat hirviöitä, jotka ohuen sivistyksen peitteen väistyessä voivat syödä heidät suihinsa. Toisaalta Melanien viimeiset päätökset osoittavat lähes rikollista kylmyyttä, itsekyyttä ja laskelmointia, joka on kaukana eläimellisestä aivoitta tappamisesta.

Goosebumpsissa pääsevät vapaaksi R. L. Stinen kirjoihinsa luomat hirviöt. Zach Cooper muuttaa pikkukaupunkiin ja tapaa naapurissaan asuvan Hannahin, joka sattumoisin on kuuluisan kirjailija Stinen tytär. Hirviöt ovat vankeina lukituissa käsikirjoituksissa, joista yhden Zach tulee tyhmyyttään avanneeksi. Vaikka hän ja Hannah onnistuvat palauttamaan tämän hirviön takaisin kansien väliin uhkaavat muut ketjureaktiona paenneet mielikuvituksen tuotteet nyt heidän kotikaupunkiaan. Elokuvan pääosissa nähdään Jack Black, Dylan Minnette, Odeya Rush, Amy Ryan, Ryan Lee ja Jillian Bell.

Olin valmiiksi semi-kiinnostunut tästä, koska aikoinaan teininä luin jonkin verran Stinen kauhukirjoja. Täytyy tosin myöntää, etten muista niitä juuri mitään nimiä lukuun ottamatta. Toteutus on vähän hassu, mutta toisaalta täytyy kiittää tekijöitä siitä, etteivät ole valinneet perinteistä tietä ja lähteneet tekemään elokuvaa vain yhdestä kirjasta, johon sitten vain lainataan hieman elementtejä muista. En ollut ihan varma pitikö Stine käsittää jonkinlaiseksi parodiaksi todellisesta Stinestä, sen verran outona ja neuroottisena Black leffa-Stinen esitti. Itse olisin ohjeistanut Blackia ottamaan vähän vakavamman kannan hahmoonsa, jolloin tämä olisi ollut edes jonkin verran vakavasti otettava. Ei ihme että Zach kielloista huolimatta uskalsi tavata Hannahia!

Muistaakseni Stinen hirviöt eivät olleet vatsastajapuhujanukke Slappyä lukuunottamatta olleet kovin pelottavia. Kirjailija pelasi pikemmin psykologisilla elementeillä ja sillä, että ihminen itse on luonut mutanttieläimiä/ -kasveja, ja saa ansionsa mukaan, kun ne käyvät häntä vastaan. Elokuva tuo estradille hirviökavalkadin ja on varmasti sopivan hölmö pienemmille lapsille. Ja siinä ohessa aikuinenkin sen ihan hyvin katsoo.

                                                                 -Roona-