Mietteitä kirjasta XIX: Vain puoliksi kuningas ja Mifongin mahti

Hei!

Joe Abercrombien Vain puoliksi kuningas kertoo papiksi opiskelevasta prinssi Yarvista, joka yllättäen joutuu ottamaan vastaan paikan valtakuntansa kuninkaana. Raajarikko Yarvi suostuu tähän vastentahtoisesti vain tullakseen petetyksi sukulaistensa taholta. Hän joutuu orjaksi, mutta saakin tuosta hyljeksittyjen joukosta parempia liittolaisia kuin olisi koskaan voinut uskoa. Yarvin ruumis saattaa olla rampa, mutta hänen mielensä on sitäkin terävämpi.

Minusta oli huvittavaa miten Yarvin ruumiillista heikkoutta korostettiin koko ajan. Tietysti kyseessä oli hyvin sotilaallisesti painottunut yhteiskunta, mutta miksi Yarvia ei opetettu esimerkiksi käyttämään tikaria vaan väkisin vielä myöhäiselläkin iällä yritettiin pitkän miekan ja kilven kanssa, vaikka tiedettiin, ettei hän surkastuneella kädellään pysty siihen yhtään paremmin kuin nuorempanakaan. Yarvi on perinyt äitinsä viiltävän mielen, joten miksi kuningatar ei kehittänyt alusta alkaen tätä puolta pojassaan, kun oli varmaan selvää, ettei hänestä koskaan tulisi suurta sotasankaria. 

Tarina oli mainio seikkailu. Naispuolinen orjalaivan kapteeni – kauppalaiva, jota orjat soutivat – jolle oli laitettu perinteiset mieskapteeniin kohdistuvat kliseet kuten juopottelu ja epäsiisteys oli virkistävä hahmo ja vaikuttava siitä huolimatta, ettei perinteiseen muottiin sopinut. Tykkäsin kovasti myös lopun juonikäänteestä, joka palauttaa valtaistuimelle oikean kuninkaan. Aion lukea sarjan loputkin osat sen verran lupaava tämä ensimmäinen kirja oli.

Mifongin mahti on J. S. Meresmaan kirjoittaman fantasiasarjan kolmas osa. Ardisin kaksoset Ciaran ja Fewrynn ovat kasvaneet isoiksi ja kummankin on aika vaalia perintöään. Ciaran lähetetään Merontesiin vastaanottamaan hänelle kuuluva valtaistuin. Fewrynn taas jää pantterikansan laaksoon harjoittamaan mifongin lahjoittamia voimiaan. Valtaistuinprinssin elämä on kuitenkin epävarmaa ja pian Fewrynnin on lähdettävä laakson turvasta auttamaan veljeään Merontesia vaivaavan kirouksen ratkaisemisessa.

Huomion jakaminen uusille – tai täysiksi hahmoiksi tuleville – henkilöille on aina hankalaa. Mutta koska Dantea pidetään edelleen keskeisenä, niin saippusarjamaista draamaa olisi vähennetty jonkin verran kertomalla Ciaranille ja Fewrynnille hänestä edes jotain. Ciaran kuitenkin muistaa hänet varhaislapsuudestaan kuten käy ilmi, kun he tapaavat Merontesissa. Minusta Meresmaa pystyy synnyttämään konfliktin ilmankin sitä, että Fewrynn saa ylidramaattisesti kyvyllään selville, että äidillä on salainen sydänkäpynen. Tämä on sitä Dante ja Ardisin suhteella venkslaamista, josta taisin jo viime kirjan yhteydessä valitella. 

Ongelma oli minulle se, että lukiessa tuntui, että Ardis ja Dante (ja osittain myös muut Rondestanit) yrittävät taklata takavasemmalta Ciaranin ja Fewrynnin näiden saavuttamalta päähenkilöiden paikalta. Tästä johtui mielestäni se, että Dantesta yritettiin jostain syystä väkisin tehdä pahis. Dante on toki muuttunut eläimellisemmäksi, kun hänet liitettiin entistä lähemmäksi sebuia-pantteri Reuta, mutta ei sen hänen perusluonnettaan ilkeämmäksi pitäisi muuttaa. Tai sitten minä olen ymmärtänyt sebuia-suhteen täysin väärin. (Tai sitten tässä yritetään sanoa, että eläimet ovat yleensä luonteeltaan ilkeitä ja siksi ihminen eläimellistyessään muuttuu ilkeäksi, mutta tuo tuntuu kyllä epätodennäköiseltä.)

                                                       -Roona-

 

Mahtailijan juhla (Adanat 7)

Moikka!

Viimeksi julkaisin Rosasta ja kumppaneista tarinaa huhtikuussa. Tämä keskittyy Dannyyn ja uskontoon, mitä taisinkin tuolla taustoittavassa "artikkelissa" vähän lupailla.

Temppelin salissa tuoksui voimakas suitsuke. Danny ei pitänyt lainkaan Mahtailevan pyhimyksen juhlasta ja siihen oli syynä juuri tuo järkyttävä haju. Vielä enemmän kuin juhlaa itseään hän inhosi joutumista palvelusvuoroon sen aikana. Edellisenä vuonna se, että hän oli pitänyt sormet ristissä ja toivonut parasta oli estänyt arpaa osumasta hänen kohdalleen, mutta nyt ei ollut käynyt niin hyvä tuuri. Niinpä hän seisokeli salin keskivaiheilla katsellen, kun kansalaiset asettuivat paikoilleen ottaakseen osaa rituaaliin, jonka papisto oli aloittanut jo tunti sitten. Sukujen pääperheet olivat edustettuina hajanaisesti. Brave oli tullut kahden kahden keskimmäisen poikansa kanssa. Danny ei muistanut koskaan nähneensä Siobhania miehensä mukana tässä juhlassa, vaikka Brave hänen tietojensa mukaan osallistui melkein joka kerta. Hänen oma perheensä tietysti osallistui kokonaisuudessaan. Mahtailija oli jostain syystä isän suosikkipyhimys. Capoteista paikalla oli vain Selena miehineen. LaShiaoja oli paikalla paljonkin, mutta pääsukuhaara ei Josephia lukuunottamatta edustanut kukaan muu. Twillit pysyttelivät poissa kuten aina – oli tunnettua, että ainoat Twillit, jotka osallistuivat olivat pappeja ja he eivät tietenkään enää olleet oikeita Twillejä.

Yksi ensimmäisen vuoden noviiseista hipaisi Dannyä kyynärpäästä merkiksi, että hänen jouti siityä tärkeämpiin tehtäviin kuin salin valvonta. Danny epäili, että tämä oli kyseisen noviisin ensimmäinen virallinen palvelus. Poika näytti siltä, että unohti jännitykseltään hengittää aika ajoin, mikä ei ollut viisasta etenkään käsillä olevan palveluksen aikana. Danny siirtyi harkitun rauhallisesti kohti alttaria, jonka edessä Fabrius juuri messusi. Katedraalipiispa avusti tätä pitelemällä rukouskirjaa auki oikelta kohdalta. Danny antoi piispalle tuskin havaittavan merkin ja oli pian alttarin takana kirjan kädessään. Hän saisi seistä siinä palveluksen loppuun asti, mikä oli toki helppo ja suhteellisen rento tehtävä. Jos vain kestän tämän löyhkän pyörtymättä, Danny ajatteli happemesti.

Seremonian päätyttyä varsinainen papisto poistui ja jätti noviisit hoitamaan salin siistimisen. Danny jakeli käskyjä ja vahti, että työt tulivat tehdyksi, mutta itse hän ei tehnyt juuri mitään. Onni oli ollut sentään sen verran suosiollinen, että hän oli vanhin palveluvuoron noviiseista ja oli kirjoittamaton sääntö, että vanhin oli se, joka määräsi ja muut tekivät. Danny irvisti, kun noviisi, joka oli päästänyt hänet keskilattialta, poltti kätensä suitsukkeita sammuttaessaan. Sen lisäksi, että oli voimakkaan hajuista, amberl-puun pihka paloi hirvittävän kuumasti myös suitsukemuodossa. Pihkapaloilla täytettyjen hiilipannujen sammutuksen hän oli antanut tarkoitukselle kahdelle kolmannen vuoden opiskelijalle, joilla oli siitä jo kokemusta. Danny kiersi katsellaan temppelisalia, jossa kaikki alkoi olla valmista. ”Luca hoitaa ovet kiinni ja tiukasti lukkoon. Minä häivyn tästä jälkilemusta ennen kuin te saatte kantaa minut ulos”, hän sanoi ja lähti niine hyvineen pois. 

Asuinosaston käytävillä ei ollut enää juurikaan tungosta. Suurin osa noviiseista oli jo nukkumassa, sillä he olivat viettäneet Mahtailijan juhlaa paljon lyhemmällä kaavalla kuin katedraalissa. Danny oli jo oman huoneensa ovella huomatessaan Jackin kääntyvän käytävälle. Hän katseli, kun poika tarkasti rauhallisesti, ettei ovien takaa kuulunut mitään epäilyttävää. ”Sinä olet siis käytävävahtivuorossa”, hän sanoi, kun Jack pääsi hänen kohdalleen. ”Niin olen. Ajattelitko käyttää kylpyhuonetta vai mennä suoraan sänkyyn?”, Jack kysyi hieman nuivasti. ”Äh, minulla on huomisaamuna aikaa pitkälle kylvylle. Minua hämmästyttää, että sinä et pyrkinyt samaan tälle illalle ja kieltäytynyt käytävävahdista”, Danny totesi venytellen käsiään. Jack tuhahti alentuvasti. ”Kaikki meistä eivät ole yhtä työtä vieroksuvia kuin sinä.” Danny siirtyi naksuttelemaan rystysiään ja kohautti harteitaan. ”Älä viitsi. En usko, että sinun nimeäsi edes on tämän päivän arvonnassa. Minun vuosikurssini Twillit ovat saaneet ´vapautuksen´ jopa käytävillä nuuskimisesta vain sanomalla. Ja sinä olet vielä erikoistapaus.” 

Jack pyrki siirtymään Dannyn ohi seuraavalle ovelle, mutta tämä ei päästänyt. ”Juttele nyt kanssani hetki piru vie. Ehdit kyllä tarkasta, että tämä käytävä nukkuu syvää ja puhdasta unta.” Jack pudotti hartiansa tyytymättömään lysyyn ja jäi paikalleen. ”Minä olisin ihan hyvin voinut tehdä palvelusvuoronkin. Isä on puhunut tai ostanut tai jotain minut pois arvonnasta kyllä. Hän kuvittelee, etten tiedä”, hän sanoi nyrpeästi. Danny nojasi avaamansa oven karmiin ja onnistui siirtelemään painoaan niin, että saattoi nyt venytellä jalkojaankin. ”Isät ovat sellaisia. Mutta eikö Hefa ole opettanut sinua inhoamaan Mahtailijaa, kuten kaikki kunnon Twillit tekevät?”, hän viesteli. Jack huokasi tympääntyneenä ja sormeili viittansa reunoja. ”Me emme inhoa Mahtailijaa, se on ikävää huhua. Isän mielestä hän ei vain sovi meille.” ”Miten tylsää. Minusta hän sopisi etenkin Davelle oikein hyvin. Samanlainen pitkä, reuhottava tukkakin”, Danny hymyili mielevästi. Jack pyöritti päätään: ”Mitä jos sinä vain menesit nukkumaan. Muuten tästä muodostuu mahdollisesti hyvin pitkä oppikysymyskeskustelu ja olen varma, ettei kumpikaan meistä jaksa sellaista nyt.” Danny päästi Jackin viimeinkin kulkemaan ohitseen ja taputti tätä samalla olkapäähän. ”Minä menen opettaja ja lupaan myös lausua iltarukoukseni siivosti kuin pyhimys konsanaan.” Jack, joka oli jo seuraavalla ovella, päästi äänen joka kuulosti hyvän yön –toivotuksen ja parahduksen sekoitukselta.

Danny riisui kaapunsa ja viikkasi sen siististi tuolin selkämykselle. Se pitäisi tuulettaa, mutta pilvet olivat näyttäneet siltä, että jossain vaiheessa yötä sataisi eikä hän halunnut kulkea huomenna märässä kaavussa. Hän pesi kasvonsa soikon viileentyneellä vedellä. Vanhemmilla noviiseilla oli se etu, että heillä sai olla huoneissaan pesuvettä eikä jokaisen pikkutahran takia tarvinnut juosta yhteiseen kylpyhuoneeseen, jota käytti tusina muutakin poikaa. Danny asettui tyytyväisenä vällyjen väliin vain alushousut jalassa. Hän saisi nukkua pitkään ja rauhallinen aamu edistäisi mukavasti palautumista tämän päivän tuoksahduksista. Nukahtamiseen ei kulunut kovin kauan ja kun Jack puolen tunnin kuluttua kulki uudelleen hänen ovensa ohi, hän ei kuullut siitä mitään.

                                                         -Roona-

Irish storytelling for grown-ups Oulussa

Heip!

Oon monena vuonna miettinyt, että Oulun irkkufestivaaleilla olisi kiva käydä, mutta en ole koskaan tullut lähteneeksi. Nyt kun tuo tarinankerronta sattui sopivalle päivälle ja sopivaan aikaan niin ajattelin, että mikäs siinä. En sitä paitsi ollut myöskään koskaan käynyt kahvila Roosterissa, jossa tapahtuma järjestettiin. (Ei sillä, että noin yleensäkään olisin käynyt kovin monessa oululaisessa kahvilassa/ ravintolassa tms.) Joka tapauksessa varasin lipun ja menin paikalle ajoissa sen lunastamaan. Sitten vaan etsimään istumapaikkaa ja ostamaan vähän syömistä ja virvoketta tarinan kuuntelun lomaan. Valitsin karhunvadelma-suklaakakkua ja jääteetä. Ne olivat muuten tosi maukkaita ja suosittelen lämpimästi pistäytymään Cafe Roosterissa, jos Oulussa päin joskus liikutte.

Varsinaisia tarinankertojia oli kaksi, mies ja nainen. Lisäksi oli kitaraa soittava naismuusikko ja mies, joka toimi esittelijänä, ”seremoniamestarina”, ja kyllä hänkin kertoi lyhyen anekdootin. Näistä Eamon, se miespuolinen tarinankeroja, on ollut täällä aiempinakin vuosina ja voin sanoa, että olisin mieluiten kuunnellut häntä koko illan. Tämä on kyllä täysin mieltymys kysymys, koska kaikki olivat asiansa osaavia  ihmisiä, ei siinä mitään. Kyseessä oli siis aikuisille sopivia tarinoita, joskaan tässä esityksessä ei kuultu mitään roisia tai pikkutuhmaa, yksi hieman pelottava tarina kylläkin. Kertojat myös osallistivat yleisöä esimerkiksi leikkimään ja laulamaan mukana.

Itse pidin esityksestä kovasti. Ensimmäiseksi Nicole (lausuntatavan perusteella arvelen, että se kirjoitetaan noin) esitti itse kirjoittamansa kappaleen Learning to fly yleisöä lämmittääkseen, kuten hän sanoi. Sitten Nellie kertoi tarinan naisesta, jonka aviomies oli uhkapeluri ja joka joutui sen takia panttaamaan heidän yhteisiä tavaroitaan. Nainen lähti lopulta lätkimään mukanaan rasvakeitin, jolla hän oli paistanut ranskalaisia kadun lapsille. Tarina sai lopussa fantasiallisia piirteitä, kun nainen sinkoutti itsensä avaruuteen rintaliiveistä tehdyllä köydellä. Nelliellä oli mukanaan tosiaan sellainen vanhoista rintaliiveistä tehty ”köysi”, joka kiersi yleisössä. Tarinan lopussa oli myös laulu, johon kuulijat saivat liittyä mukaan.

Nicole esitti toisenkin laulun, joka kertoi Irlannin mytiikkaan kuuluvista hyljeihmisistä, selkieistä. Selkie on meressä hylkeen muodossa, mutta maalle tullessaan se luo nahkansa ja muuttuu ihmiseksi. Yleensä selkie on miespuolinen, joka sitten ihmismuodossaan käy viettelemässä neitosia, mutta Nicole oli kirjoittanut tekstinsä näkökulmasta, että selkie on nainen, jonka lapsi on jäänyt maalle, kun äiti on lähtenyt takaisin mereen. Eamon kertoi kaksi tarinaa. Toinen oli leprekaunista ja laiskasta miehestä, joka tahtoi saada maahisen omistaman kattilan kultaa itselleen. Toinen kertomus oli tosipohjainen tapaus naisesta, joka tuli haudatuksi kaksi kertaa. Jos haluatte tutustua kyseiseen tapaukseen, laittakaa googleen hakusanaksi Margery McCaull. Oli nimittäin aika jännä juttu...

Viimeisenä Eamon vielä leikitti meitä. Kyseessä oli ratsastuskilpailu selostus ja yleisön piti esiintyä sen mukaan mitä selostettiin. Liikkeet pystyi tietysti tekemään istualtaan ja niin, ettei vahingossa huitaissut vieruskaveria. Kokonaisuudessaan 75-minuuttinen esitys oli todella mainion ja menisin mielelläni katsomaan jotain samanlaista uudestaankin.

                                                          -Roona-