Kesäni kuvina, osa 2

Moikka!

Twisters soittaa Makiassa. Swingiä, swingiä.

Nik West esiintyi Elojazzissa. Hän on basisti, joka on soittanut mm. Princen kanssa. Keikka oli ainakin rautaa, erittäin hyvä ja menevä.

MOPO soitti kiinnostavaa fuusiomusiikkia. Nuoret suomalaiset muusikot oli huipputaitavia.

Kesä-minä

Makia jazztiistait minun osaltani päättänyt duo

Olin syyskuun alussa vapaaehtoisena UArctic kongressissa, joka pidettiin Oulun yliopistolla. Avajaisissa vieraili Monacon ruhtinas Albert. Vapaaehtoiset oli töissä narikassa, tiesuluilla, bus hosteina ja it-helppeinä. Sekä tietysti opastamassa kongressivieraita.

Kongressiviikon keskiviikkona illalla pidettiin venetsialaiset puutarhajuhlat yliopiston puutarhoilla. Paikkoja oli koristeltu kauniisti ja kekseliäästi kuten tästä käy ilmi.

Jos kesä alkoi Zumba Masterclassillä, niin siihen se oli myös mainiota päättää. Romanialainen Glaudiu Gutu ja jo tuttu Oulun kävijä belgialainen Anthony tanssittivat täyttä salia koko rahan edestä. Varsinaisia velikultia kumpikin, tässä taitavat antaa krediittiä suomalaisille järjestäjille. Pääsin käymään lavallakin Anthonyn kanssa, se vidoe on linkitetty faceen.

Syksyyn tokin sitten uusia tuulia opiskelun alkaminen, vaikka kyse onkin vain lyhyestä parin kuukauden tutkintoa täydentävästä jutusta.


                                                             -Roona-

Mietteitä kirjasta XXX: Game of Thrones ja Aleksanterin opettaja

Moikka!

Game of Thrones on ensimmäinen osa George R. R. Martinin fantasiasarjaa Song of Ice and Fire. Keskiössä on Talvivaaran linnoitusta asuttava Starkin suku. Kuningas on lordi Eddard Starkin vanha ystävä ja vetää hänet mukaan pääkaupungin valtapeleihin, vaikka talven tuulet puhaltavat jo pahaenteisesti koko valtakuntaa suojaavan Muurin takaa. Tässä maassa kesät kestävät vuosikymmeniä ja talvet koko ihmisiän. Mitä tapahtuu Eddardin lapsille Robbille, Sansalle, Aryalle, Branille ja Rickonille sekä äpäräpoika Jon Snow´lle ja heidän hurjasusilleen? Kuka istuu lopussa Rautavaltaistuimella?

Luin kirjan siis englanniksi ja se olikin varsinainen ikuisuusprojekti. Ostin pokkarin matkalukemiseksi, kun palasin vaihdosta Jenkeistä kotiin jouluksi 2013. Eli eihän siihen kulunut kuin neljä ja puoli vuotta. Suurimpana ongelmana minulle oli kieli. Tai ei se oikeastaan mikään ongelma ollut, kehtuutti vain hirveästi aina rueta lukemaan englanniksi ja useimmiten se sitten jäi. Martinin englanti ei ole mitään rakettitiedettä, että sitten kun viitsin rueta lukemaan selvisin siitä oikein hyvin. Pidin Martinin kuvailevasta tyylistä, joskin ei-äidinkieliselle lukijalle luvut olivat ajoittain hippasen liian pitkiä. Minua miellytti, että vaatteita, lippujen ja vaakunoiden värejä sekä muitakin asioita kuvailtiin tarkasti. Se toi henkilöihin ja paikkoihin mukavaa lisäsävyä, mikä tv-sarjassa on tietenkin voitu esittää kuvallisesti.

Tiesin luonnollisesti etukäteen, mitä kirjassa tulee tapahtumaan, joten kiinnitin huomiota huvikseni esimerkiksi Sansan käytökseen, kun tiedän mitä hänelle jatkossakin tapahtuu. Kontrasti joka tuli esiin lukiessa jonkin verran oli se, miten hahmoja on sarjaan hieman vanhennettu. Starkin lapset vaikuttivat ja olivat kaikki tosi nuoria, mikä oli vähän hämmentävää, kun en olisi itse seurannut Robbia yhtään mihinkään ja lähinnä irvistellyt Joffreyn lapsentekojutuille. Eivätkä Ned ja Catelynkään kovin vanhoja voi olla, kun vanhinkin lapsi on sekä kirjassa että tv-sovituksessa hyvinkin alle kaksikymmentä. Tulin ajatelleeksi tätä, kun Catelyn kirjan alussa pohti, että voisi vielä synnyttää Nedille yhden pojan. Ehkä näyttelijöiden takia olen mieltänyt heidät oikeaa ikäänsä vanhemmiksi.

Ensimmäisen osan lukeminen riittänee tv-sarjan ohella minulle mainiosti, vaikka tiedänkin, että etenkin uusimmilla kausilla juonta on muutettu paljonkin. Joskin suomennosta himottaisi hieman selata ja katsoa miten suomentaja on onnistunut.

Annabel Lyonin Aleksanteri opettaja on historiallinen kertomus kuuluisasta filosofista ja hänen nuoresta ja lahjakkaasta oppilaastaan. Kaikkea jo pikkupojasta innokkaasti tutkinut ja luokitellut Aristoteles päätyy nuoruudestaan tuttuun Pellaan opettamaan prinssiä, jota isä vähätteleväsi nimittää nuoreksi neroksi. Aleksanteria ajaa kunnianhimo ja opettaja koittaa ohjata häntä kohti filosofian kultaista keskitietä. Romaani päästää lukijan kurkistamaan Aristoteleen ajatuksiin ja avaa pääsyn myös suurmiehen arkiseen ja intiimiin elämään.

Jokainen joka lukiossa edes avaa filosofian kirjan ja pistää nokkansa tunneille, saa taatusti kuulla antiikin Kreikan filosofian kolmesta suuresta, jotka olivat toistensa oppilaita ja opettajia: Sokrateesta, Platonista ja Aristoteleestä. Sitten on tietenkin vielä se neljäs Suuri, nimittäin Aleksanteri, josta toki tuli sotapäällikkö.

Kirjan tunnelma on maanläheinen, kirjailija on selvästi tahtonut tuoda esiin Aristoteleen suuntautumista käytännöllisiin tutkimuksiin. En kuitenkaan innostunut siitä hirvittävästi. Aristoteles tuntui jotenkin todella sisäänpäin lämpiävältä tyypiltä, jonka sisäistä maailmaa kyllä esiteltiin, mutta josta lukija jäi silti ulkopuoliseksi. Kaikkien eniten pääsin yhteyteen, kun Aristoteles jutteli luonnon tarkkailustaan ja eläinten ruumiinavauksista.

Pidin Aristoteleen ja tämän lääkäri-isän suhteen kuvauksista ja mielestäni Aleksanterin kohtaamia järkytyksiä, kuten ensimmäisen taistelun ja tappamisen shokkia olisi voitu käsitellä enemmän, sillä se oli ainakin minulle uusi näkökulma kuuluisaan sotapäällikköön. Yksi asia mikä tekee Aristoteleestä epämiellyttävän, on se miten Lyon kuvaa (varmasti melkoisen oikealla tavalla) hänen suhdettaan naisiin. Hänen kaunis, nuori vaimonsa on palkinto, – mitähän teinkään ansaitakseni hänet, filosofimme pohtii – mutta oikeista asioista naiset eivät ymmärrä mitään eikä heidän kanssaan voi sen tähden keskustella korkeammista aiheista.

Tartuin kirjaan, koska antiikista kirjoitetut romaanit kiinnostavat. Vaikka voisinkin suositella kirjaa eteenpäin niin sanotaanko vaikka, että olen iloinen ettei tämä aloita kirjasarjaa – tulevien osien lukeminen kun saattaisi jäädä aikomukseksi.

                                                                  -Roona-

Kesäni kuvina, osa 1

Heippa!

Minulla ei ole yhtään kuvaa kesätyöpaikastani eli Oulun tuomiokirkosta, kun en vain tullut ottaneeksi. Kertoo jotakin siitä millainen kuvien ottaja olen. En spontaani ainakaan ;)

Mutta oli loistava ja ihanan lämmin kesä ja kyllä minä tähän ja kahden viikon kuluttua tulevaan toiseen postaukseen tunnelmia onnistuin kuitenkin ihan kivasti saamaan.

Hyvää alkanutta syksyä juuri sinulle!

Kesän polkaisi toukokun alussa käyntiin Zumba Masterclass, jota oli vetämässä Gina Grant USA:sta. 

Heinäpäästä löytyy muumeista tutuksi Möröksi maalattu kivi. Ensimmäistä kertaa Oulussa olon aikana kävin ylipäänsä tuolla Heinäpään urheilualueella :)

Kesäkuun lopussa käytiin äitin kanssa Torniossa Kalottjazz & Blues -festivaalilla. Tässä soittaa Lappia Jazz Quartet, joka on koottu Pop & Jazz konservatorio Lappian opiskelijoista. Soittivat esimerkiksi tosi hyvän jazz-version Hozierin Take me to church -kappaleesta. 

Vanhoille kotikulmilleni Toppilaan oli ilmestynyt tällainen muraali. Pakkohan siitä oli kuva ottaa, kun oli niin ihana ja söpö koira. Toppilassa ja Toppilansaaressa kävin paljon kävelylenkeillä katsomassa miten 

Oulussa järjestetään puistokonsertteja, joita on mukava käydä kuuntelemassa. Tämä oli ainoa, johon ehdin tänä kesänä, kun olin sen verran usein sunnuntaisin töissä. Dimi Salo Trio esiintyy.

Makia puistokahvilassa pidettiin tiistaisin ilmaisia jazzkonsertteja. Näitä kävin aika monta kappaletta kuuntelemassa. Enkä enää muista kuka tässä esiintyy, kun olen heittänyt ohjelman jo pois, mutta mukava oli kuunnella :)

Tässä esiintyy Mia Marina Group. Paikka on sama Makia kuin yllä, mutta ollaan ulkona silloin hirmuhelteiden aikaan. Mia lauloi myös espanjaksi ja portugaliksi, mikä oli mukavan kuuloista ja hauskaa vaihtelua.

Tuiran uimarannalta. Tämä päivä oli ainoa kerta, kun kävin uimassa kesän aikana. Rannalla kävin kyllä muutenkin pääasiasssa Nallikarissa. Helteistä nautin paljon omalta uudelta parvekkeelta käsin, enkä olisi rannalla kestänyt ollakaan, kun olisin heti palanut ;) Samoin pyöräily oli kivaa, kun tarvinnut pahemmin takkiongelmien kanssa painia ja kun ei juuri satanut niin pääsi aina jumppiinkin ajelemaan. 

                             

                                                                -Roona-

Elokuvissa XXII: BlacKkKlansman

Heippa!

En aikonut käydä katsomassa tätä, mutta äiti halusi ja kävin sitten hänen kanssaan. BlacKkKlansman pohjautuu Ron Stallworthin omaelämänkerralliseen kirjaan. Se kuvaa mustaa poliisietsivää, joka onnistuu soluttautumaan Ku Klux Klaanin jäseneksi. Stallworth puhuu klaanilaisten kanssa puhelimessa, mutta livetapaamiset suorittaa hänen puolestaan valkoinen, joskin juutalainen, poliisi. John David Washington ja Adam Driver loistavat päärooleissa.

Elokuva antaa paljon ajattelemisen aihetta, mutta enpä siltä muuta odottanutkaan. Vihaan ja rotuerotteluun pureutuva juoni kosketta jokaista. Monet asiosta ovat pelottavasti läsnä vielä nykypäivänäkin. Leffassa nähdäänkin materiaalia viimevuotisista Charlottevillen levottomuuksista. Sekä tietysti pätkiä Kansakunnan synty –elokuvasta. Päähenkilö on kasojan kannalta mukavasti keskitien kulkija. Hän ei ole kaikkein hurmoksellisin musta aktivisti eikä luonnollisista syistä myöskään Klaanin kannattaja. Hän ei ole myöskään menettänyt uskoaan poliisiin eikä tämä johdu pelkästään siitä, että hän itse on poliisi.

Minusta oli parasta, kun Driverin esittämä Zimmerman sanoi, ettei hänen ollut koskaan tarvinnut pohtia juutalaisuutta ennen kuin nyt. Ei hänen ollut tarvinnut, kun ei asialla ollut ollut juuri sijaa hänen elämässään: hän oli rivijuutalainen, jolla ei ollut edes ollut bar mitzvaa. Toinen hyvä juttu oli Ronin kertomus mustasta ja valkoisesta pikkupojasta ja isästä, joka kielsi poikaa leikkimästä mustan lapsen kanssa. Tällaisia kertomuksia on yleensä pahana tapana alleviivata, jotta yleisö varmasti tajuaa, että tässä on mukana omakohtainen elementti. Nyt asia kuitenkin jätettiin kivasti katsojan itsensä pohdittavaksi: kenties tapaus tosiaan oli sattunut Stallworthille lapsena tai sitten hän keksi sen lennosta.

Colorado Springsin poliisiasema on varmaan maailman rennoin työpaikka. Lieneekö tarkoituksellisena tyylikeinona kaikki muu ärsyttävyys paitsi muutamisen poliisien eriasteinen rasismi jätetty pois. Ehkä kaikki ovat, vaikka itse sen kieltävätkin, poltelleet jotain ja ovat siksi niin retoja. Lisäksi osastojen vaihto käy päällikön käskystä yllättävän helposti. Eiköhän oikeassa maailmassa kuitenkin huume- tai tiedustelupoliisilla pitäisi olla jonkinlaista oman erikoisalansa koulutusta. Muutenkin Stallworth toimii perin omavaltaisesti. Toisaalta siihen, että Ron seurustelee tutkintaan tiiviisti kuuluvan henkilön kansaa ei kukaan tunnu puuttuvan eikä se ketään kyllä tunnu haittaavankaan, mikä on aika outoa.

Mustan oppilaskunnan järjestämiä puhetilaisuuksia kuvataan järkevämpinä, joskin ääriaineksia esiintyy sielläkin. Niistähän Colorado Springsin poliisi alun perin huolissaan onkin. Puheenjohtaja Patricen äärimmäinen epäluottumus poliisiin, vaikka tämä olisi musta, avaa pohjoismaiselle lujasti poliisivoimiin luottavalle henkilölle toisenlaista, kiinnostavaa näkökulmaa.

Suomalaisittain ajateltuna Jasper Pääkkösen rooli mainstream-Hollywood elokuvassa on oikein kiva juttu. Pääkkönen yllätti minut ainakin englannin kielen taidollaan. Viikingeissä piti ajatella hänen roolihahmonsa puhuessa kauniita asioita, koska pääosin rallienglanniksi puhutut repliikit kuulostivat niin hirvittäviltä. Rooli Felixinä ei ollut mielestäni erityisen hyvä, joskaan ei huonokaan. Klaanilaiset olivat perin karikatyyristä väkeä ylipäänsä. Esimerkiksi Ivanhoen tapauksessa en ymmärtänyt hahmoa ollenkaan.

Voin kyllä suositella leffaa, joskin se oli mielestäni aika pitkä 2 tunnin ja 15 minuutin kestollaan. Puhuttelevaa viihdettä.

                                                          -Roona-