Vierailulla (Ragar 4)

Heips!

Ragar tuijotti tyylikkään talon ovea kadun toiselta puolelta. Koko katu löyhkäsi täydellisen herraskaiselta – siis siltä, ettei Ragarin olisi pitänyt olla siellä ollenkaan. Tämä on melkoisen kaukana parakeista, joissa nukkuu parhaimmillaan kymmenen hikistä miestä ja haju on sen mukainen, hän ajatteli. Repin oli kirjeessään yhtä aikaa pyytänyt, käskenyt ja anonut häntä tulemaan vierailulle. Ragar astui pari pitkää harppovaa askelta kulkuväylän yli ovelle. Ovi oli maalattu vastikään, mikä kertoi jokaiselle ohikulkijalle, että sen takana asui varsin tuore aviopari. Ragar irvisti ja kolkutti rystysillään kolkuttimen sijaan. Muutaman hyvin pitkältä tuntuneen hetken kuluttua oven tuli avaamaan iäkäs palvelija. ”Tuota... minä tulin tapaamaan Repiniä”, Ragar sanoi yrittäen etsiä kirjettä taskustaan. ”Niin, hän sanoikin, että tulisit”, palvelija sanoi ronskisti ja päästi hänet peremmälle tummaan eteiseen.

Mies otti vastaan Ragarin riisuman takin. ”Hän odottaa sinua kirjastossa.” Palvelija viittoili seuraamaan itseään eikä Ragar voinut muuta kuin mennä perässä. Talo oli paljon suurempi kuin ulkoa päin oli näyttänyt. Ragar oli kuvitellut löytävänsä perille mainiosti itsekin, mutta huomasi todella tarvitsevansa isäntäänsä sinuttelevaa palvelijaa oppaaksi. Sokkeloisen matkan lopuksi tämä avasi koristeellisen oven ja päästi hänet sisään huoneeseen, jonka seinät oli ahdettu täyteen kirjoja. ”Vieraanne on saapunut”, palvelija ilmoitti ja täräytti saman tien oven kiinni niin, että Ragar oli saada sen kantapäillensä. Repin nousi yhdestä takan edessä olevista upottavista nojatuoleista. ”Valitan, että Arke on tänään pahalla päällä. Yleensä hän on paljon siedettävämpi”, hän venytellen kävellessään ottamaan vieraansa vastaan. 

”En tiennytkään, että itsetuntosi sallii palvelijoiden sinutella sinua.” Repin oli päässyt Ragarin luo ja ojensi kätensä tervehdykseen. ”No, Arke on erikoistapaus. Hän on palvellut perhettämme iät ja ajat ja tietää kaikesta kaiken. Hän luki sen kirjeenkin, jonka lähetin sinulle”, Repin sanoi huolettomasti. Ragar tuijotti häntä ja vetäisi kätensä pois toisen tiukasta ja lämpimästä otteesta. Hän kaiveli moneen kertaan taitellun paperin palan taskustaan. ”Siis tämänkö kirjeen?” Hän oli punastunut hiusmartoaan myöten. Repin kohautti harteitaan. ”Älä hyvä mies kiihdy. Arke oikolukee kaikki vähänkin pidemmät kirjeeni, joten hän on kyllä nähnyt paljon pahempaakin.” Hän hätisti Ragarin istumaan ja istui itsekin takaisin siihen tuoliin, josta oli hetkeä aikaisemmin noussut. Repin kurotti vieressään olevalta pikkupöydältä valmiiksi täytetyn pikarin ja antoi Ragarille ja otti sitten omansa ja alkoi särpiä sen reunaa.

Takassa paloi pieni valkea, vaikka oli vielä varhainen iltapäivä. Ragar tointui pikku hiljaa ja katsoi toveriaan kyräilevästi. ”Miten sinulla ja Somalla menee?” Repin vääntyili laiskasti tuolissaan, kunnes vastasi: ”Soma lähti sisarensa luo, joka synnyttää aivan näinä päivinä. Lisäksi hän halusi kertoa henkilökohtaisesti, että on itsekin raskaana. Kehotin, että hän jättäisi uutisen synnytyksen jälkeen kerrottavaksi, mutta hän on varmaan pulpauttanut sen ulos heti ovella.” Ragar kalautti tyhjäksi juodun maljansa lattialle. ”Siis te saatte lapsen! Sinä.... miksi sinä kutsuit minut?” Hänen kätensä tärisivät tunteiden sekamelskassa. Repin näytti loikoilevassa asenossaan tyyneyden ja välinpitämättömyyden perikuvalta. ”Yleensä avioparit saavat lapsia. Eikös se ole vähän niin kuin koko homman tarkoitus. Sitä paitsi ei se liity tähän mitenkään, minä kutsuin sinut, koska minulla oli ikävä sinua.” Ragar kuuli viimeisessä huomiossa pientä kitkeryyttä, aivan kuin toinen olisi hävennyt pienenkin heikkouden näyttämistä.

”Niinhän sinä kyllä kirjoitit, herra epätoivo”, Ragar sanoi piikittelevästi. Repin irvisti hänelle ja valui pois tuolistaan ja kontaten pienen matkan lattialla kiipesi Ragarin syliin. Ragar yritti työntää hänet pois, mutta Repin roikkui hänen kaulassaan jo niin reippaasti, että väkivalatinen irrottaminen olisi tehnyt kipeää. Huomattuaan vastustelun loppuneen Repin upotti sormensa Ragarin hiuksiin ja suuteli tätä innokkaasti. ”Au, helvetin perkele!” Ragar, joka ei ilmeisesti ollut täysin tyytyväinen tilanteeseen, oli purrut häntä huuleen. Repin imi verta vuotavaa huultaan ja tuijotti raivoissaan toveriaan, joka ei ilmeen nähtyään voinut pidätellä nauruaan. Hän nieli pahanmakuista sylkeä ja tuhahti: ”Mokoma paskiainen. Tyttöjen on syytäkin pelätä, jos sinulla on tuollaisia lohikäärmevaistoja.” ”Sinun ei kannattaisi yllättää minua”, Ragar sanoi edelleen naurun kyyneliä silmäkulmassaan. 

Repin painoi otsansa Ragarin solisluuta vasten. ”Minä vihaan sinua”, hän valitti hiljaa. Ragar huokaisi ja silitti toverinsa vaaleaa tukkaa. ”Miltä sinusta oikeasti tuntuu, että sinusta tulee isä?”, hän kysyi hellemmin. Hän sai vastaukseksi rintaansa vasten tukahdutetun tuhahduksen. Repin nosti päätään kuljettaen nenäänsä hänen soliskuopassaan ja sai lopulta silmänsä hänen silmiensä tasolle. ”Minähän pidän lapsista. Ne ovat mukavia pikku otuksia. Itse asiassa lapset ovat oikeastaan parasta tässä koko järjestelyssä.” Repin hymyili pienesti ja Ragaria meinasi taas alkaa naurattaa. ”Enpä olisi uskonut, että sinä olet noin lapsirakas. Toisaalta toivot varmaankin, että pääset opettamaan mahdollisimman monta omaa pellavapäätäsi huonoille tavoille, kun et voi tehdä sitä muiden kullannupuille.” Repin virnuili ystävänsä sutkaukselle samalla, kun hieroi tämän niskaa sormillaan. ”Voisimmekohan puhua jostain muusta kuin lapsista? Tai mieluummin olla kokonaan puhumatta.” 

”Onko sinulla ehdotus, josta et uskaltanut kertoa kirjeessä? Siinä puhuttiin vain vanhojen muistelusta”, Ragar puhahti huultensa välistä. ”Minulla on useitakin, joista ei todellakaan voinut kirjoittaa siinä pahuksen kirjeessä. Ehdotan, että siirrymme toteuttamaan niitä”, Repin vastasi tukkien samalla mahdolliset vastalauseet suudelmalla ja sai tällä kertaa paljon halukkaamman vastauksen.

                                                       -Roona-

Elokuvissa XV: Idän pikajunan arvoitus ja Tuntematon sotilas

Heips!

Joulun jälkeisinä pyhinä tuli käytyä elokuvissa pari kertaa katsomassa hyvin erilaiset leffat. Kirjoitan niistä samassa päivityksessä, koska niitä ei yhdistä juuri mikään muu kuin se, että ne on nähty muutaman päivän välein.

Idän pikajunan arvoitus on Agatha Christien kirjaan perustuva Hercule Poirot –mysteeri. Poirot roolissa ei nähdä meille suomalaisille brittikanava ITV:n tv-sovituksista tuttua David Suchetia vaan Shakespeare-rooleistaan tunnettu Kenneth Branagh (meille potteristeille myös professori Lockhart). Myönnän, että ainakin minulla meni hetki tottua Poirot´n salskeampaan ulkomuotoon pulskan pikkumiehen jälkeen. Branagh´n ranskalainen aksentti oli superärsyttävä. Poirot on tietysti ranskaa puhuva belgialainen, mutta etenkin elokuvan alussa, kun korva ei ole vielä tottunut, aksentti kuulostaa lähinnä huonolta imitaatiolta. Koko elokuva on muutenkin Branagh´n yksinnäytös. Katsoja ei oikein saa otetta muista hahmoista, koska heitä ei pidetä tärkeinä. Ohjaaja Branagh´n kamera rakastaa näyttelijä Branagh´ia. Tämä on harmi, sillä jokainen all star –näyttelijä tekee vähintään keskiverron suorituksen.

Minua hiersi eniten se tapa, millä Poirot loppuratkaisussa esitettiin. En ole lukenut alkuperäiskirjaa enkä mielestäni edes nähnyt tv-sarjasta tätä Idän pikajuna –jaksoa, joten en tiedä miten asian laita niissä on, mutta leffassa se oli tehty amerikkalaiseen tyyliin hirveän draamaattisesti, mikä ei minusta sovi Poirot´n hahmoon olleenkaan. Hänet esitettiin jonkilaisena jenkkitoimintasankarina tai ainakin sellaisen mielenlaadun omaavana. Ei taida erityisemmin sopia kenenkään Poirota seuranneen suomalaisen mielikuvaan hänestä. 

Elokuva on näyttävä ja varsinkin kuvakulmia käytetään ajoittain hyvin kekseliäästi (mikä oli varmaan pakkokin, tapahtumapaikana kun ovat junan pienet tilat) eli kyllä tämän toiseenkin kertaan katsoo ja ensi kertalaiselle voin jopa suositella. 

Toisen osan aluksi on tehtävä paljastus: en ole koskaan lukenut Tuntematonta sotilasta. Kirjan tunteminen olisi varmasti helpottanut, sillä etenkin alussa elokuva oli melkoista nimien sekamelskaa. Vasta kun Rokka tuli mukaan ja asioita alettiin tavallaan katsoa hänen näkökulmastaan, pääsin kunnolla kärryille mikä hahmon nimi kuuluu millekin kasvoille. Tulin vain miettineeksi, miten hankalaa seurattavaa alku olisi ulkomaiselle katsojalle, jolla ei ole käsitystä talvi- ja jatkosodista, Linnan romaanista nyt puhumattakaan. Lisäksi minun oli vaikea välillä hahmottaa kuka ampui ketä, siis muutaman kerran olin varma, että suomalaiset ampuivat omia, mikä johtui kenties erikoisista kamerakulmista. Muuten taistelukohtaukset olivat hyviä, koska niitä ei ollut Hollywood-elokuvien tapaan leikattu tuhannen pistaleisksi vaan ne sisälsivät pitkiä ottoja, jotka olivat mukavia seurata.

Meinasin alussa revetä, kun Koskela-parka näytti niin vittuuntuneelta. Liekö alkuun tulleet kohtaukset kuvattu kuvausrupeaman lopussa, niin että turnausväsymys jo vaivasi itse kutakin, mutta Koskela-Vatanen näyttää jo täysin kypsältä sotaan, joka ei ole vielä alkanutkaan. Muuten Jussi Vatanen tekee hyvän ja pirteän roolityön, joten tuossa ajatuksessa voisi olla ihan perääkin. Eero Ahon Rokka oli omaa luokkaansa, minä tietysti annan lisäarvoa vielä sille, että hänen kauttaan pystyin helpommin seuraamaan muita henkilöitä ja koko elokuvaa.

Tämän perusteella Tuntematon ei kyllä räjäyttänyt minun tajuntaani. Ehkä minä ymmärrän nyt pikkuisen paremmin miltä kirjoja lukemattomasta tuntuu katsoa Harry Pottereita tai Sormusten herraa kaikkine hahmoineen, kyllä siinä itsensä kätevästi hämmentyneeksi saa. Tämä ei tarkoita, etten olisi tykännyt ja istunut kyllästymättä teatterin penkissä kolmea tuntia.

                                                             -Roona-

 

Neira

Moi!

Neira istui illallisella perheensä kanssa. Pöydässä kävi innostunut kuhina, sillä isä oli heti aluksi kertonut, että he olivat saaneet kutsun kruunajaisiin. Neiran isoveli Nicol ja tämän vaimo olivat onnitelleet isää ja äitiä vuolaasti ja sanoneet, että kutsuja suotiin loppujen lopuksi aika harvoille. Elia oli innostunut heti ja melkein ehtinyt jo alkaa puhua siitä,  millaisia asuja ottaisi mukaan, kun äiti oli ilmoittanut, että jos he lähtisivät Elia ei tulisi mukaan. Se sai aikaan vastalauseita muiltakin kuin Elialta itseltään, mutta äidin mieltä ei muutettu. Hän ei ollut antanut vanhemmalle tyttärelleen anteeksi tämän vapaamielisyyttä, joka oli meinannut pilata perheen maineen ja oli johtamassa epätyydyttävään, joskin rakkaudentäyteiseen aviolittoon. Neira tuki sisartaan kaikkein äänekkäimmin. Ei hänellä ollut mitään menemistä vastaan, hän oli kruunajaisista ihan yhtä iloinen kuin kuka tahansa, mutta jos Elia ei tulisi mukaan, niin äiti keskittyisi täysin häneen ja se olisi rasittavaa. 

”Saanko nousta pöydästä?”, Elia kysyi ja yksinketaisesti nousi odottamatta vastausta ja lähti salista. Se oli varsin hienovarainen mielenosoitus, sillä Elian suuttuessa tapasivat yleensä ovet paukkua ja tavarat rikkoutua. ”Etkö ole hieman liian ankara, äiti? Kruunajaiset ovat ainutkertainen tapahtuma. Et voi kieltää niitä Elialta pelkästään Tamronin takia”, Nicol sanoi. Äiti oli jatkanut syömistään kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Kultaseni, Elia on aiheuttanut tämän ihan itse. Meillä on mahdollisuus löytää Neiralle erittäin sopiva mies ja sitä ei riskeerata ottamalla huithaapeli siskoa mukaan”, hän sanoi osoittaen samalla, että asia oli loppuun käsitelty. Nicol jupisi hetken jotain itsekseen ja Neira huomasi kauheimpien kuvitelmiensa tulleen todeksi. Loppuilta sujui vaivaantuneissa merkeissä ja Nicol vaimoineen lähti aikaisin kotiin.

Neira oli jo menossa sänkyyn, kun isä koputti puoliavoimeen oveen ja tuli sisään. Hän oli hämillään eikä oikein näyttänyt tietävän mistä aloittaa. Neira istui sänkynsä laidalle yöpaitasillaan ja osoitti isälle paikkaa vieressään. Tämä istui ja kiersi kätensä Neiran olkapäiden ympärille. ”Taisit järkyttyä siitä, mitä äitisi sanoi. Älä huoli, minä puhun asiasta vielä hänen kanssaan. Ei sinun tarvitse tehdä mitään mitä et halua”, hän sanoi ja halasi tytärtään tiukasti. Neira hautasi kasvonsa isänsä olkaan. ”Minä tahdon kyllä mukaan. Mutta tahdon, että Elia lähtee myös. Ja Tamron.” Isä huokasi ja silitteli hänen tukkaansa. Neira tiesi, että isä pysyi hiljaa, koska mitään lohduttavaa sanottavaa ei sillä erää enää ollut. Hän nosti päänsä ja yritti hymyillä viekkaasti. ”Kruununprinssihän ei ole vielä naimisissa. Mene nyt äkkiä puhumaan äidille ennen kuin hän saa päähänsä, että minusta tulisi mainio kuningatar.” Isä nauroi lämpimästi ja – Neira huomasi – hieman helpottuneesti. ”Se olisi äidillesikin liian suuri pala. Tehdä sinusta kuningatar.” Hän suuteli Neiran otsaa, toivotti hyvää yötä ja lähti huoneesta.

Seuraavana päivänä Elia ei puhunut aamiaisella mitään, päästi suustaan vain muutaman harvan kiitoksen. Neira ja isä yrittivät pitää yllä keskustelua yleisistä aiheista, mutta äiti puhua pulputti kutsusta ja siitä mihin valmisteluihin oli ryhdyttävä. 

JK. Pätkä on kovin lyhyt siksi, että lähdin kirjoittamaan tätä vääristä lähtökohdista. Unohdin itse keksimäni hahmon iän! Neira ei suinkaan ole kruunajaisten aikaan vielä niin vanha, että äidillä olisi mikään kiire häntä naittamaan. Pikemminkin alkuperäisenä ajatuksena oli, että isosiskon (siis Elian) naittaminen olisi keskiössä ja Neira lähinnä roikkuisi mukana vielä hieman liian nuorena virallisiin esittelyihin hovissa ja sitä kautta aviomiesmetsästykseen. Neiran perheen ”retken” sijoittaminen juuri kruunajaisiin on myös uusi juttu, jota ei alkuajatelmassani esiintyynyt. Siinä Neira on kyllä kuusitoistavuotias (kuten nyt tässä), mutta kuningas on hallinnut jo pari vuotta ja Neira tapaa hänet silloin ensimmäistä kertaa. Eli alunperin Neira perheineen ei edes osallistunut kruunajaisiin kutsuvieraina ja koko porukka tulee mukaan vasta sitten, kun hän on tarpeeksi vanha. 

Tämä tietysti aiheuttaa tälle kirjoitukselle sen, että Eliaa olisi nuorennettava vuodella – puolellatoista, jotta hän olisi sopivan ikäinen tavoittelemaan kuningattaren paikkaa kruunajaisten aikaan (jos olette lukeneet aikaisempia kirjoituksiani, niin arvaattekin varmaan, että puheena oleva kuningas on Kaspian, joka toki etsii/ jolle toki etsitään vaimoa). Ja joo tiedän, että en ole tähänkään tyttöjen ikiä näkyviin kirjoittanut, mutta minulle itselle virhe on piinallisen näkyvä. En ole kirjoittanut Kaspianin, Neiran ja kumppaneiden tarinaa vielä ”paperille” näin pitkälle, mutta sen voin sanoa, että kahdella vuodella, siis sillä onko Neira kruunajaisten aikaan neljätoista- vai kuusitoistavuotias, on oikeasti merkistystä juonen kannalta. En siis valita tässä jutussa tehdystä virheestä ihan huvikseni. Sitä paitsi kaikkeen muuhun, mitä olen esittänyt vaikkapa henkilöiden luonteista, olen varsin tyytyväinen.

                                                        -Roona-