Mietteitä kirjasta XXI: Hopeinen valtakunta ja Hedelmätarhan Kilmeny

Moi!

Hopeinen valtakunta on Conn Igguldenin Valloittaja-sarjan neljäs osa. Tsingis on kuollut ja heimot odottavat, että seuraajaksi nimetty Ögedei kutsuu ne vannomaan uskollisuutta. Tsagatai työntää kuitenkin vielä kapuloita rattaisiin yrittämällä vallankaappausta. Tilanne kuitenkin rauhoittuu, kun Ögedei paljastaa veljelleen suuren salaisuuden ja saa hänet suostumaan odottamiseen. Sotapäällikkö Tsubodai lähtee veljesten lapset mukanaan valloittamaan länttä ja Euroopassa leviää kauhu, kun mongoleja ei näy pysäyttävän mikään. Muistattehan, että mongolivaikutus on ylettänyt myös Suomeen ainakin niiltä osin kuin nykyisen Suomen osia kuului Novgorodiin, joka maksoi jonkinlaista pakkoveroa mongoleille.

Jälleen erittäin taitava romaani Igguldenilta. Kerronta hajoaa ehkä hieman, kun Ögedein ja Tsagatain lisäksi on keskityttävä jonkin verran myös tulevaisuuden kaaneihin Bakuun ja Kublaihin. Mutta uuteen sukupolveen onnistutaan kyllä siirtymään sujuvasti ja Tsingisin veljien kuolemat kuvataan kiinnostavasti ja sopivalla tavalla. Ögedein nuorimman veljen Toluin vaimo Sorkhokhtani nuosee valtakunnan voimanaiseksi, joka saa masentuneen kaaninkin ylös ja ulos. Lisäksi lopussa oli vielä Tsagataihin liityvä tvisti, mikä onnistui yllättämään minut, mikä on aina positiivista.

Myös lopun historiallisen tausta ja kirjoitusprosessin avaus on taas kiinnostava. En väsy koskaan suosittelemaan Igguldenia, joten: lukekaa, lukekaa, lukekaa!

Hedelmätarhan Kilmeny on Anna-romaaneista tutun L. M. Montgomeryn kirjoittama psyologinen tarina, jossa päähenkilönä onkin tällä kertaa mies. Nimihenkilö Kilmeny on mykkä, mutta hyvin kaunis tyttö, jota perhe on pitänyt eristyksissä muusta maailmasta. Eric saapuu opettajaksi Prinssi Edvardin saarelle ja siellä hän kohtaa Kilmeny Gordonin hylätyssä unenomaisessa hedelmätarhassa.

Olen Anna-fani henkeen ja vereen, etenkin myöhempien romaanien aikuisempi Anna on makuuni. Siksi olen kiinnostuksella lukenut Sisko Ylimartimon viime vuosina suomentamia Montgomeryn vähemmän tunnettuja romaaneita. Tähän mennessä olen pitänyt käsillä olevasta Kilmenystä kaikkein vähiten. Päähenkilön vaihtuessa naisesta mieheksi Montgomeryn tuntuu unohtavan Annojen varsin positiivisen tyttö- ja naiskuvan. Eric holhoaa Kilmenyä äärimmäisen ärsyttävästi. Tämän musiikillinen lahjakkuus on lähinnä söpöä, vaikka toki Eric kysyy onko Kilmeny saanut oppia joltakin. Muutenkin kaksi asiaa ylitse muiden viehättää Kilmenyssä Ericiä: tämän sanoinkuvaamaton kauneus ja hyvänlaatuinen säälittävyys. Kilmenylle oli tapahtunut monia ikäviä asioita ja hän tosiaan oli mykkä, mutta minusta hän oli kaikkea muuta kuin säälittävä. Hänellä on toki kasvatuksen takia saatuja vääriä luuloja itsestään, mutta niin olisi hänen sijassaan itse kullakin. 

Minusta oli myös typerää, että Ericin isä, joka hyvin tervehenkisesti epäili poikansa tunteiden pitävyyttä, heti nähtyään Kilmenyn oli vain, että siitä vaan naimisiin, kun tyttö on noin kuvankaunis ja ”siveä”. Tietysti tässä tarkoitetaan, että hän kykeni näkemään Kilmenyn hyvän luonteenlaadun heti (kuten joistakin ihmisistä voi ihan todellisuudessakin nähdä), mutta tuota kohtaa on helppo lukea kuin piru Raamattua. Pidin kuitenkin jälleen kovasti ympäristön ja tunnelman kuvailusta, mutta siinähän Montgomery onkin mestari. Kyllä tämän lukee, kun keskittyy Saaren maisemiin ja sivuhahmoihin sekä Ericiin ja Kilmenyyn, mutta erillisinä hahmoina.

                                                              -Roona-