Matkalla (Livia 5)

Moikka!

Jatkoa tarinoille  Lehmuksen alla ja Matka alkaa.

Aamulla herätessämme satoi kaatamalla, mutta isäntä, jolle paikan kissa oli selvästi palauttanut kielen, sanoi, että se oli vain rankka kuuro, joka menisi pian ohi. Hän oli oikeassa ja me pääsimme matkaan vain noin pari tuntia aiottua myöhemmin. Maa oli muuttunut kuravelliksi ja vaikka tie oli hyvä Kimon jalat likaantuivat hetkessä. Seuraavat päivät kuluivat ratsastaessa ja se alkoi pian tunta alaselässä ja takapuolessa. Koska pyrimme päivittäin ratsastamaan mahdollisimman pitkän matkan, yövyimme kaikenlaisissa paikoissa. Eräässä majatalossa patjamme kuhisivat syöpäläisiä niin, että katsoimme parhaaksi nukkua lattialla. Toisaalla yövyimme niin puhtaassa heinäladossa, ettei varmasti edes yksikään rotta ollut koskaan astunut sinne. Harly sanoi sinä iltana, että jos kaikki ihmiset huolehtisivat omaisuudestaan näin hyvin, maailman ongelmat olisivat hyvin toisenlaisia. 

Me juttelimme matkatessamme niitä näitä milloin mistäkin. Harly oli lukenut paljon kirjoja ja eläimistä hän tiesi työnsä kautta. Elämästään Cortinassa hän puhui vain vähän muutamia hauskoja pikku sattumuksia lukuunottamatta. Sen sijaan vaatteista ja kengistä, joita tarvitsin hän sen sijaan puhui sitäkin enemmän. Ja myönnettäköön etten ollut itse koskaan aiemmin ollut yhtä kiinnostunut puhumaan kankaan kappaleista, joita käytin joka päivä. Perinteiset cortinalaiset vaatteet olivat kovin erilaiset kuin minä olin tottunut. Se johtui tietenkin osittain ympäri vuoden kuumasta ilmastosta kuten Harly huomautti, mutta myös paikallisista uskomuksista. Naiset peittivät hiuksensa kaikkialla muulla paitsi kotonaan perheen kesken. Harly sanoi, että minunkin olisi totuttava tekemään niin. Arvelin, ettei se olisi lainkaan vaikeaa, sillä olin jo kotona halunnut peittää tukkani, jolla oli vähintään puolena päivistä täysin oma tahto. Äiti oli tietenkin vastustanut varsinkin, kun oli selvinnyt, että halusin suorittaa peittämisen isän metsästyslakeilla.

Olimme matkanneet kuukauden saapuessamme rannikolle Mestaan. Täältä meidän oli tarkoitus purjehtia Pienmeren yli Mertaan, josta Cortinaan oli vielä puolentoistakuun matka. Minun oli jatkuvasti muistutettava itseäni siitä kuinka etelässä olimme, sillä kehollani tuntui olevan vaikeuksia hyväksyä, että oli edelleen loppukesä, vaikka syksyn viimojen olisi pitänyt jo puhaltaa. Olin tiennyt, että Mesta ja Merta olivat sisaruskaupunkeja ja yhtälailla kilpakumppaneita kuin ystäviäkin, mutta Harly selitti tarun kertovan kaupungit perustaneista veljeksistä, jotka olivat tulleet toimeen paremmin, kun Pienmeri erotti heitä. Mesta oli suurin kaupunki, jossa olin kuunaan käynyt. Pelkästään satama oli valtava, mutta olin aiemmin nähnyt pelkkiä sisävesisatamia, joten oma hämmästykseni ei ihmetyttänyt minua. 

Harly oli ostanut meille paikat laivasta, joka purjehtisi muutaman isoimman saaren kautta jättäen ja ottaen niistä lastia. Hän oli saanut hyvät hytit halvalla näytettyään papereitaan, koska laiva oli Mestan kauppakomppanian virallinen alus. Itse asiassa hän oli vaatinut niitä ilmaiseksi, mutta komppanian laivojen matkustajista vastaava laihanpuoleinen satamasihteeri oli sanonut, että Harlyn olisi pitänyt olla virallisella asialla voidakseen edes pyytää moista. Hän ei voinut sääntöjen mukaan antaa enempää kuin puolet alennusta. Meidän onneksemme Mestan lokin kapteeni käveli juuri silloin sisään satamakonttoriin. Kuultuaan erimielisyydestämme hän kysyi suostusiko Harly tulemaan vastaan ja maksamaan neljäsosan alkuperäisestä hinnasta. Setäni ilmoitti suostuvansa tähän pitkin hampain. Sihteeri näytti kauhistuneelta ja yritti tukahtuneesti muistuttaa kahta muuta miestä säännöistä. Hän varmaan pelkäsi, että puuttuvat rahat perittäisiin hänen palkastaan ja hän laihtuisi entisestään, kun ei voisi ostaa leivän päällystettä.

Niinpä matkamme jatkui nopeammin kuin olimme odottaneet, sillä Mestan lokki nosti ankkurin jo seuraavana päivänä siitä, kun juttelimme satamasihteerille. Harly vakuutti minulle, että ehtisin tutustua Mertaan paljon paremmin, koska siellä joutuisimme taatusti odottamaan jonkin aikaa. Löyttäytyisimme mukaan Cortinaan menevään karavaaniin ja seuraava sellainen lähtisi vasta noin viikon kuluttua saapumisestamme. Lokki kynti aaltoja hyvää vauhtia ja nautin täysillä sinisen taivaanrannan ja ulapan tarkkailusta. Kapteeni sanoi, että minä olin varsinainen merikarhu ja naureskeli Harlylle, joka pysytteli tyynelläkin mielummin hytissä. 


                                                        -Roona-