Mietteitä kirjasta LI: Tyhjä valtaistuin, Haltiaelämää ja Aaltojen kutsu

Moikka!

Tyhjä valtaistuin on Bernard Cornwellin Uthred-sarjan kahdeksas osa. Wessexin ja Mercian joukot ovat liittoutuneet tanskalaisia vastaan, mutta epävakaus ja viikinkien hyökkäyksien jatkuva uhka varjostavat Britannian valtakunnan rauhaa. Mercian valtias Aethelred kuolee ilman perillistä, ja pöytä on katettu taistelelle valtaistuimesta. Bebbanburgin Uthred, Mercian suurin soturi, on aina kannattanut Athelflaedia seuraavaksi hallitsijaksi, mutta hyväksyvätkö ylimystö ja soturit koskaan johtajakseen naista? Edes naista, jolla on kaikki ainekset johtajaksi ja joka on Aethelredin leski ja Wessexin kuninkaan sisko? Kun mercialaiset keskittyvät riitelemään keskenään, ilmestyy pohjoisesta uusia vihollisia.

Ihan parasta, kun Uthred vanhenee, näistä kirjoista tulee koko ajan kiinnostavampia. Koko mätää pursuava haava –episodi ja sen parantaminen oli aivan kultaa. Vähän kyllä ihmetytti, että eikö Uthredilla ollut omaa tai Athelflaedin kustantamaa parantajaa/puoskaria hoitamassa haavaa, ettei se olisi ollut viikkoja kerrallaan puhdistamatta. Luulisi myös kivun lisäksi olevan ikävää kirjaimellisesti maustua omassa liemessään – tai siis mädässään. Prologi oli hauskasta kerrottu Uthredin pojan (myöskin nimeltään Uthred) näkökulmasta. Tykkäsin Eardwulf-herran siskosta Eadithista, Aethelredin entisestä rakastajatteresta, joka oli vihollistenkin joukossa rohkea. Myös Uthredin tytär Stiorra oli hyvä hahmo. Jotenkin hellyyttävää, kun Uthred kokee olleensa huono isä lapsilleen. Taistelukuvaukset maustoivat jälleen mukavasti tarinaa, mutta niitä ei ollut liiaksi asti.

Pienessä burgundilaiskylässä asuva Maria-tyttö oivaltaa, että hänellä on erityinen lahja: hän kuulee oksien ja lehtien laulun; hän puhelee metsän eläinten kanssa. Satojen kilometrien päässä Italiassa kymmenenvuotias Clara soittaa pianoa ylimaallisen kauniisti, ja hänet lähetetään maaseudun rauhasta Roomaan kehittämään taitojaan. Yliluonnolliset lahjat johdattavat nämä kaksi löytölasta yhteyteen elämää suurempien voimien kanssa. Jos he löytävät toisensa, voi harmoniansa kadottaneen maailman tulevaisuus olla toinen. Siilin eleganssista tunnetun Muriel Barberyn kauan odotettu uutuusromaani on myyttisiin mittoihin kasvava kertomus hyvän ja pahan ikiaikaisesta kamppailusta ja viisas mietelmä luonnon, musiikin, taiteen ja tarinankerronnan voimasta.

Haltiaelämää oli tosi kauniisti kirjoitettu, ihania sanastollisia yksityiskohtia ja vertauksia, mutta minä en oikein saanut henkilöistä kiinni tunnetasolla. Se oli harmi, koska henkilöt vaikuttivat hirvittävän kiinnostavilta. Dialogista on annettava plussaa, koska siinä perusproosassa piiloon jäävät yksittäiset luonteet tulevat kivasti esiin. Etenkin Claran kohdalla sieltä on luettavissa mukavaa kipakkuutta. Maaseudun kuvailu on paikoittain sydäntäsärkevän ihanaa ja minun romanttinen puoleni nautti kovasti. Toisaalta Barbery romantisoi tiettyjä arkkityyppejä välillä liiaksikin; juroissa maamiehissä on oma viehätyksensä, mutta tuntui koomiselta, ettei Marian (otto)isä Andre muka puhua pukahda juuri koskaan mitään. Haltianeuvostosta olisin lukenut mielelläni paljon enemmän. Kaunista kieltä voi kirjoittaa, vaikka toisi tarinan maan päälle pilven haihtuvan keveydestä.

”Kutsu julistaa, että on koittanut aika jättää perhe ja koti.. Aika lähteä matkaan maailman pohjaan asti, omaan seikkailuun.” Sapphire ja Conor sekä heidän Meren kansaan kuuluvat ystävänsä Faro ja Elvira ovat valmiita tekemään Ingon ylityksen, Meren kansan peinteisen aikuistumismatkan, jonne vain vahvimmat nuorista kutsutaan. Yksikään ihminen ei ole ennen saanut yrittää tätä vaikeaa taivalta. Ingon ylityksestä suoriutuminen on tärkeää, sillä Ingon ja Maan tulevaisuus riippuvat Sapphiren ja Conorin onnistumisesta. Mutta Ingon johtajuutta tavoitteleva Evrys ei hyväksy puoliverisiä ja on päättänyt pysäyttää sisarukset keinoja kaihtamatta. Vaarallinen matka halki hyisien vesien on alkanut. Ingo – Aaltojen kutsu on brittiläisen Helen Dunmoren palkitun nuortensarjan neljäs ja viimeinen osa.

Olen iloinen, kun tämä sarja loppuu, sillä olen hyvin selkeästi kasvanut Ingon ohi. Kirjoittamistyyli tuntuu hyvin lapselliselta. Tapahtumat ovat periaatteessa ihan jännittäviä, mutta todellisuudessa ne eivät sisällä lainkaan riskejä. Kaikki aukenee päähenkilöille parhainpäin turhan helposti. Ervys on melkoisen stereotyyppinen pahis. Dunmore on selvästi hakenut yhteyksiä rodun puhtautta puolustaviin reaalimaailman oppeihin ja muuta perustelua Ervysillä ei tunnu olevankaan. Siis yleensä tarinassa esiintyy myös joku henkilökohtainen syy – tässä tapauksessa se olisi voinut kliseisesti olla vaikka Ervysin läheisen kuolema ihmisten käsissä. Sapphiren ja Conorin isäsuhdetta käsitellään koko kirjasarjan ajan pintapuolisesti siihen nähden kuinka tärkeä se kokonaisuuden kannalta on. Ingon ylitys voisi olla paljon kiinnostavampi matka. Kyllähän tämä kirja vielä meni, kun tiesi, ettei jatkoa ole enää tulossa.

                                                                        -Roona-

Täällä minä nukun

Moikka!

Inspiraationa tähän pieneen satutekstiin ovat olleet Päivänsäde ja menninkäinen -laulun lyriikat sekä Emeli Sanden kappale Where I Sleep

Takametsän halmeilla kuljeskeli menninkäinen. Hänen nimensä oli Hammar, hän oli nuori eikä hänellä ollut mitään erityistä tekemistä. Takametsä oli menninkäisten valtakunta. Kuuset olivat niin tuuheita ja soivat varjoa niin, että menninkäiset saattoivat liikkua päivälläkin. Sillä tavallisesti he ovat yön kulkijoita ja päivänvalo polttaa ja sokaisee heitä. On myös sanottava, että valtakunta ei merkitse ihan samaa menninkäisille kuin meille ihmisille. Menninkäisillä ei ole alamaisia. Metsän eläimillä on oma valtakuntansa limittäin menninkäisten kanssa. Lisäksi Takametsässä asuu muiden valtapiirien muita olentoja, joiden menninkäiset antavat hoitaa omat asiansa. Sen sijaan ihmisille rajat ovat olemassa. He käyvät kauppaa menninkäisten kanssa, mutta jos he valloittaisivat metsän, he alistaisivat menninkäiset ja muut metsän olennot ja eläimet.

Hammar joka tapauksessa vihelteli menessään eikä huolehtinut lainkaan tulevasta. Hän hyppeli mättäältä toiselle ja pyrähteli välillä juoksuun silkasta olemisen ilosta. Helea päivä värjäsi metsä miellyttävän smaragdinvihreään hämyyn. Hammar väisteli aukeita, joita oli yhä enenevässä määrin, sillä hän oli lähellä Takametsän laitamia. Puustoon oli jo sekoittunut joitakin koivuja ja leppiä eikä aluskasvillisuuskaan ollut enää pelkkiä varpuja ja sammalia. Ohitettuaan erään aukean taitavalla sivuhypyllä Hammar pysähtyi. Hän terästi korviaan ja totta tosiaan kuuli hentoa naurua. Hän kääntyi takaisin kohti aukeaa ja huomasi, että siellä oli joukko aurinkolapsia. Menninkäispienokaisia kehotettiin aina pysymään erillään aurinkolapsista, jotka rakastivat päiänvaloa eivatkä voineet elää ilman sitä. Heitä saa ihailla, mutta koskeminen voi sattua, sanoivat menninkäisvanhemmat.

Hammar oli tietysti myös kuullut tuon virren. Mutta nyt hänen luontainen uteliaisuutensa voitti ja hän lähestyi varovasti varjon rajaa aukean reunalla. Aurinkolapset leikkivät hippaa äitinsä säteiden alla. Ja he olivat kauniita. Hammarin henki oli lähes salpautua. Hän ei ollut kuitenkaan havainnut, että leikistä sivussa lähellä aukean äärtä oli tyttö, muita tuhannesti kauniimpi, joka hiipi hänen luokseen. Hammar säikähti, mutta säikähdys muuttui pian ihanaksi hämmenykseksi kuten usein käy, kun kohtaa vienoja olentoja. Tyttö hymyili, Hammar hymyili takaisin ja sitten tyttö oli poissa, takaisin muiden aurinkolasten parissa. Typertyneenä Hammar lähti pois. Jalat johdattivat hänet kotiin ja sinne päästyään hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta, mitä reittiä oli tullut ja kuinka pitkä aika oli kulunut.

Seuraavana päivänä Hammar ohjautui kuin ohuen ohuen silkkilangan kiskomana takaisin aukean reunalle samaan aikaan. Mutta hän ei nähnyt aurinkolapsia. Pettymys nosti jo päätään, kun eilinen tyttö ilmaantui hänen eteensä kuin yllätävä kevättuuli. Takaa tuleva kullanvaalea valo hohti hänen hiuksissaan, jotka ylettyivät vyötäisille. Kasvot loistivat ylimaallisesti yhtä paljon niillä kuplivan naurun kuin valon ansiosta. Aurinkolapsityttö kirmasi metsäniittyaukealle ja teki pienen lenkin palaten sitten yhä pöllämystyneenä tuijottavan Hammarin luo. Hammar joutui siristämään silmiään lähes satuttavan paljon, mutta hänen näkönsä halusi ahmia kauneutta. 

”Kerro minulle nimesi, jos voit”, hän sai sanotuksi. 

”Sorja”, aurinkolapsi vastasi sipaisten poskeaan, johon oli tarttunut kutittava heinänkorsi.

Siitä lähtien he tapasivat salaa monena päivänä siinä kirkkaan ja pimeän kohtauspaikassa, hämärän rajamailla. Sorja paljasti auringonpaisteen salaisuuksia Hammarille ja Hammar kertoi, millaisia lääkkeitä ja rohtoja menninkäiset valmistivat metsän pimennossa ja myivät sitten ihmisille. Sorja lauloi ja hänen äänensä oli raikas kuin vuoristopuro. Laulussa kerrottiin, kuinka ihmiset eivät tiedä aurinkolapsista, sillä he kykenevät näkemään vain auringonsäteitä. Niinpä laulun aurinkolapset kiusoittelivat ihmisiä, kutittelivat heidän neniään ja tekivät heille silmänkääntötemppuja. Hammar hihitti hassuille sanoille ja hänen sydämensä sykähteli solisevalle sävelelle. Huomaamattaan kumpikin ensin ihastui ja lopulta rakastui toiseen.

Ennen pitkää kesän on kuitenkin päätyttävä, sillä Takamatsän talvi on synkkä ja pimeä. Hammar ja Sorja makasivat siis syksyn viimesenä lämpimänä päivänä rajalla käsi kädessä, toinen aukean puolen auringossa, toinen lehvien pehmeässä hämärässä. 

Sorjan silmiin kohosivat kyyneleet, kun hän kuiskasi: ”Minun täytyy lähteä.” 

Hammar puristi hänen pientä kättään. ”Etkö voisi tulla luokseni? Kotonani on lämmintä, poltamme tulta takassa. Menisit muiden aurinkolasten perässä vasta paljon myöhemmin. Ja palasit takasin paljon heitä aikaisemmin.” 

Sorjan rinnanalaa puristi kuulla toive Hammarin äänessä ja hän puristi tämän kättä takaisin. 

”Minä kuolen, jos jään. Äiti Tulen valo ei riitä minulle, kuihdun näkymättömäksi pilkahdukseksi.” 

Nyt Sorja itki jo avoimesti.

Hammar yritti lohduttaa häntä. ”Onhan aina ensi kevät. Minä tulen silloin tänne ja tapaan sinut taas.”

Sorja käänsi kyyneleiset silmänsä Hammariin. ”Vuodenajat eivät muuta sinua, mutta minä olen silloin toinen, enkä enää muista. Sellainen on aurinkolasten luonto.” 

Tämän oli Äiti Aurinko hänelle kertonut, kun oli huomannut Sorjan tunteiden kääntyneen kohti menninkäistä. Ja Sorja kertoi nyt saman Hammarille. Hammar nousi ja astui ensimmäistä kertaa koskaan auringon puolelle ja halasi Sorjaa voimakkaammin kuin ketään aiemmin. Kummankin nyyhkytys oli laannut ja tuulikin oli tyyntynyt kuin kunnioittaakseen heidän jäähyväisiään. Heidän irrottauduttuaan ja Hammarin harpattua takaisin varjoon, Sorja ponnisti ilmaan, teki pienen kierroksen tuon heille rakkaaksi muodostuneen aukean yllä ja katosi sitten. Hammar ei nähnyt häntä enää milloinkaan, vaikka heidän paikkansa – kuin muistona – kasvoi tulevina kesinä lemmikkejä

Seuraavan talven hailakkana päivänä (talvella valoa kimpoaa vain lumesta) Hammar meni aukean luo ja asettui makamaan siihen kohtaan, jossa valon ja pimeän rajan olisi kesällä leikannut hänet siististi keskeltä kahtia. Hän ajatteli Sorjaa ja suri asioita, joihin ei voinut vaikuttaa. Kun hän palasi muutama päivä myöhemmin, hän asettui makuulle samaan paikkaan mieli varmana. Me, hän ajatteli, meidän rakkautemme oli täällä. Täällä minä nukun.

Elokuvissa XLII: Emma

Heippa!

Emma on Autumn de Wilden ohjaama elokuva Jane Austenin klassisesta romaanista. Emma Woodhouse on nuori nainen, jolla kaikkea. Hän on rikas, kaunis ja fiksu. Ja järjestelee innokkaasti ystäviensä lemmenelämää. Nimiosassa nähdään Anya Taylor-Joy. Muissa rooleissa ovat Johnny Flynn (George Knightly), Bill Nighy (herra Woodhouse), Mia Goth (Harriet Smith), Josh O´Connor (pappi herra Elton), Callum Turner (Frank Churchhill) ja Miranda Hart (neiti Bates).

Minun on ensiksi myönnettävä etten ole eläessäni lukenut yhtään Austenin kirjaa. Olen toki nähnyt elokuvasovituksen Järjestä ja tunteista, tv- ja elokuvasovituksia Ylpeydestä ja ennakkoluulosta sekä viimeisimpänä tv-sovituksen kesken jääneestä Sanditon-romaanista. Jonkinlainen tuntuma minulla siis kuitenkin on Austenin tyyliin ja hahmoihin.

Heti alku, jossa Emma valmistautuu kotiopettajattarensa häihin veti mukaansa. Herra Woodhouse hyppimässä ympäriinsä ja valittelemassa kuinka surkeaa onkaan, kun tuleva rouva Weston (Gemma Whelan) lähtee talosta ja vieläpä kolme kertaa pienempää taloon! Emma, joka oli järjestänyt koko avioliiton oli tietenkin paljon rauhallisempi. Anya Taylor-Joyn kasvoissa on tiettyä ylimielisyyttä, joka sopi hyvin tähän rooliin. Kiinnitin huomiota, etteivät hän ja herra Knightlyn näyttelijä Johnny Flynn olleet kaikkein perinteisimmän Hollywoodin kauneusihanteen mukaisia, mikä oli virkistävää. Kauniita ihmisiä he toki ovat, mutta kummallakin on erikoiset kasvonpiirteet.

Emman ja Harriet Smithin ystävyys oli kuvattu kivasti. Aluksi ajattelin, että Emma haluaa olla hänen ystävänsä vain sen aikaa, että saa jälleen uuden onnistuneen avioliittoyhteyden luotua. Harrietissa oli haastetta, hän kun on avioton lapsi. Heidän suhteensa kuitenkin suureksi ilokseni kehittyi aidoksi ystävyydeksi ja kyllä Emma ystävää tarvitsikin. Väärinkäsitykset, joita sulhasen hankinnassa Harrietille sattuu olivat huvittavia ja toisaalta todella samaistuttavia. Herra Elton osoittautui aika ikäväksi tyypiksi, mutta arvasin kyllä heti, että hän oli kiinnostunut Emmasta eikä Harrietista. Oli muuten veikeää ajatella Josh O´Connoria huikentelevaisena pappina, kun on tottunut häneen no, huikentelevaisena nuorena kirjailijana Durrelin perheessä.

Tykkäsin myös Emman ja herra Knightlyn suhteesta, joka oli mukavan sisaruksellinen, vaikka heistäkin näki heti, että he tulevat olemaan tarinan pääpari. Dialogi oli varmaan aika lailla Austenille uskollista ja todella hauskaa. Pidin siitä, miten Knightly välillä läksytti Emmaa. Se ei ollut millään tavalla ilkeämielistä, vaan rehellistä palautteen antoa. Churchillin ja Emman suhdetta en ihan tajunnut, luultavasti sitä avataan kirjassa enemmälti. Emma on ihastunut häneen, mutta ovatko he kirjoitelleet tai viettäneet esimerkiksi jonkun aiemman kesän yhdessä, ei käy elokuvasta oikein ilmi. Joten heidän romanssinsa jäi minulle vähän köykäiseksi. Jouduin miettimään kovasti, mistä Callum Turner on niin tuttu, mutta hänhän näyttelee Newt Scamanderin veljeä Theseusta Ihmeotuksissa.

Puvustus ja lavastus olivat hienot. Tykkäsin paljon siitä, miten kuvat oli usein rajattu niin, että Emma oli suoraan kuvan keskellä. Tanssiaskohtaus oli myös mielestäni kiva ja jotenkin ihanasti erilainen kuin yleensä, en kyllä osaa selittää miten. Hupia tuottivat myös Hartfieldin palvelijaparat, jotka joutuivat siirtelemään niitä sermejä.

Suosittelen leffaa ilman muuta Jane Autenista pitäville ja muillekin, sillä se on kekseliäs, hauska ja valloittava-aivan kuten päähenkilönsäkin loppujen lopuksi.

                                                                         -Roona-

Pelin henki on hävitä

Moikka!


Disclaimer: Nälkäpelin hahmot ja maailma ovat Suzanne Collinsin luomuksia. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Collinsille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

Maa on minulle tummunut. Kaikki näyttää harmaansekaiselta, paitsi jos eteen sattuu jokin kirkuvan kirkkaanvärinen läikkä. Poltetunkeltaisia leinikkejä ojan pientareella tai ensilumen valkoiset kummut. Minä olen jo nähnyt yhden talven entisen elämäni loppumisen ja uuden elämäni alkamisen jälkeen. Siksi voin taas puhua ensilumesta. Minä äänestin entisessä elämässäni uuden Nälkäpelin puolesta. Capitoliumin hemmotellut aikuiset olisivat lastensa kautta oppineet, että sen pelin henki on aina hävitä. Uutta Nälkäpeliä ei tule. Monet nostivat jo sillloin kätensä sitä vastaan. Myös Peeta. Nyttemmin on järjestetty uusi äänestys, jossa meistä kumpikaan ei ollut mukana. Se päättyi Pelin vastustajien murskavoittoon. Peeta kertoi minulle niin. Kai hän oli lukenut siitä lehdestä.

Peeta sanoo, ettei kosto ole hyvästä. Kostonkierre on vielä pahempi. En osaa vastata hänelle. Tiedän vain, etten halua olla enää koskaan yhdenkään koston tai kumouksen välikappale. Tuo tieto sykkii sisälläni kuin punahehkuinen liekki kylmistä harmaakivistä muuratussa takassa. Se sopii erinomaisesti minulle, joka aiemmin tunnettiin liekehtivänä tyttönä. Muistan yhä Cinnan tummat ja vaaleat puvut, jotka voitiin sytyttää paloon. Cinna itse pukeutui aina mustaan. Kuin kaikki väri olisi valunut hänen päällään olevista vaatteista hänen suunnittelemiinsa. Ainoa mistä hän piti kiinni oli silmien vihreys ja kulta niiden ympärillä. Muisto Cinnasta on niin kipeän kirkas, että se on löydä ilmat keuhkoistani. Riemun kirjava Effie virnuilee jossakin saman muiston reunamilla.

Tuijotan hetken aikaa voittajan taloni mitäänsanomatonta seinää. Pääni selkiytyy pian tai ei, se vain palaa tähän hetkeen. Alueella 12 asiat ovat nyt paremmin. Kaivokset ovat muuttuneet turvallisemmiksi ja räjähdysten vaara on vähentynyt huomattavasti. Äidit uskaltavat lähettää poikansa töihin ja vaimot miehensä. Minä en lähetä ketään, sillä Peeta leipoo ja Gale on Capitoliumissa. Ja Prim on kuollut. Kylmän väristys käy lävitseni ja sekunnin ajan silmissäni näkyy sinistä utua. Ei enää koskaan Primin oljenvaaleita lettejä ja huomaan täriseväni vähän. Sisään tulvahtaa lämpöä, kun Peeta avaa oven. Hän ei häiritse minun ja tunteitaherättämättömän seinän kilpailua siitä kumpi on toljottaa pidempään mykkänä, vaan menee keittiöön. Huomaan kuin ohimennen, että hän tuoksuu vienosti paisteltulta leivältä.

Kipinät sytyttävät tulipaloja. Matkijanärhimerkkini oli kultainen. Tulenkeltainen. Minulla on se vieläkin jossain. Ajatteleekohan kukaan, mitä kipinälle tapahtuu sitten, kun palo on jo sammunut ja sen tuhoja korjataan? Peeta laskee kätensä olalleni ja kysyy haluaisinko juotavaa. Hän kuulostaa huolestuneelta. Hän tietää kyllä, että näen maailman vain viitenäkymmenenä harmaan sävynä, sen ei pitäisi huolestuttaa häntä. Seinä on sävyä kaksikymmentäviisi. Hymyilen ja sanon haluavani vettä. Peeta noutaa minulle lasin ja jättää minut huokaisten yksin, kun en reagoi häneen muuten. Tämä kipinä ei koskaan palanut liehuvana liekin vartena, vaikka kaikki kuvittelivat niin. Se oli vain esitystä, propoa, johon olen väsynyt. Hidas hiillos haipuu minussa edelleen enkä tiedä yltääkö se vielä joskus päällisiinkin kerroksiin.

Peetan lempiväri on oranssi, niin kuin auringonlaskussa. Ehkä hän näkee sitä kuolevaa oranssia minussa ja pysyy siksi luonani. En ollut ylentävää seuraa vanhassa elämässäni ja taivas tietää, etten ole sitä nytkään. Peetan käsissä mikä tahansa vaivautuu uudeksi, hänen oma minuutensa mukaan lukien. Minä olen liian ankara hänelle, koska hän kykenee unohtamaan toisin kuin minä. Peeta puuhuu tulevaisuudesta, lapsista. Vaikka peitän korvani, teidän, että hän haluaa niiden lapsien olevan myös minun. En halua saattaa lapsia harmaaksi tummuneeseen maailmaan. Pelkään, että hekin olisivat hailakoita tai että viimeistään minä tekisin heistä sellaisia. Olisin surkea äiti. Peetasta tulisi loistava isä. Voin kuvitella hänet leikkimässä heidän kanssaan, olemassa heille ystävällinen, murtamassa heille tuoretta leipää...

Huomaan itkeväni kaikkea menetettyä. Maailma on päälaellaan ja kaikille se tarkoittaa parempaa huomista. Minä olen nyrjähtänyt lopullisesti ja peruuttamattomasti ja katson maailmaa siitä näkökulmasta. Peeta tulee taas ja käskee minua lempeästi nousemaan. Jalat ovat puutuneet risti-istunnassa enkä oikeastaan haluaisi lähteä ollenkaan. Tässä on on ainakin turvassa uusilta pettymyksiltä. Ulkona on huikaisevan kirkasta. Kävelemme hyvää vauhtia jonnekin, kuljen Peetan perässä kiltisti kuin lammas narussa. Rakkaaseen harmauteeni on alkanut tunkeutua kummallisia vihreitä pisteitä. Kevät, ääni päässääni muistuttaa minua, kevät. Menemme läpi aidasta, jossa ennen saattoi kulkea sähkö, mutta niin ei enää ole.

Metsästysmaat. Ammuin täällä joskus jousella ja nuolella riistaa, että saimme syödäksemme. Ja ansastin, pääasiassa sitä. Peeta johdattaa minut vihertävälle niitylle, jossa on pieni lampi. Asetumme sen äärelle. En muista tätä paikkaa omilta retkiltäni. Peeta vetää minut syyliinsä ja kuiskii korvaani. Näe vihreä, hän sanoo, maailmassa on jäljellä onnellisen huumaavia asioita, totta vai ei? Totta, minä vastaan ja näen hentojen värien sykettä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Nälkäpelin henki voi olla hävitä, mutta elämän pelissä toiveet ovat aina sinun puolellasi.

                                                                -Roona-