Mietteitä kirjasta CII: Tarkoin vartioitu talo, Leijona ja Pimeitten vetten paholainen

Heippa!

Venäjä, 1915. Kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatsmenev pelastaa Venäjän suuriruhtinaan hengen, ja hänen elämänsä mullistuu. Georgi palkataan tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Pian Romanovien valta kuitenkin alkaa horjua ja tarpeekseen saaneen kansan viha kuohahtaa verenpunaisena. Lontoo, 1980. Kahdeksankymmentävuotias Georgi on tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä eikä halua muistella nuoruuttaan Venäjällä. Hänen sairaan vaimonsa Zojan viimeinen toive kuitenkin on päästä vielä kerran lähelle lapsuutensa maisemia, joten pariskunta matkustaa Suomeen, ja Suomesta matka jatkuu Pietariin. Georgi ei voi enää vältellä menneisyyden aaveita, ja muistot noista verisistä vuosista hyökyvät hänen mieleensä.

Juonen koukku oli aika helposti arvattava. Ainakin jokainen, joka on katsonut Dreamworksin Anastasia-piirretyn osaa sen arvata. Se ei toki mielestäni vähennä tarinan kiinnostavuutta yhtään. Minusta oli hauskasti kuvailtu, kuinka tsaariperheessä kaksi vanhinta siskoa olivat hyviä kavereita keskenään ja sitten taas kaksi nuorinta. Se tuntui tosi luontevalta ja sitten oli Aleksei, joka tuntui tavallaan ylimääräiseltä, koska hän oli poika ja häntä piti koko ajan sairautensa vuoksi suojella. Minäkin kyllä ihmettelin miksei Aleksein sairaudesta kerrottu Georgille heti. Häneen kuitenkin oli luotettu niin paljon, että hänet oli määrätty tsarevitsin vartijaksi ja ei sitten luotettu kuitenkaan niin paljon, että hänelle olisi uskottu sen tehtävän kannalta erittäin keskeinen tieto. Tykkäsin kirjasta kovasti, Boyne kirjoittaa minusta mukavasti.

Kiihkeä seikkailuromaani vie historian kuohuttavimmille taistelukentille ja politiikan ytimeen. Samalla se herättää henkiin muinaisen Ateenan jokapäiväisen elämän tuoksut, maut ja äänet. Myytit ja legendat saavat väistyä suurmiesten tieltä: tässä on Ateenan leijona. Soturina urhoollinen ja peloton nuori Perikles on vankkumaton demokratian kannattaja ja viisas johtaja – mies, jollaista antiikin mahtavin kaupunki tarvitsee kukoistaakseen jälleen. Mutta ensin on voitettava sota ja saavutettava rauha.

On jälkeenpäin katsottuna aika hauskaa, ettei Ateenassa (tai useassa muussakaan Kreikan kaupunkivaltiossa) saanut toimia hallintoviroissa ennen kuin täytti kolmekymmentä vuotta. Siispä tässä kirjassa emme pääse käsiksi Perikleen uskomattomaan poliittiseen uraan vielä lainkaan. Toisaalta keski-ikä oli paljon nykyistä matalampi, vaikka olisi saanut elääkin kaatumatta sodissa. Jäin pohtimaan kirjan loppua ja Perikleen äkillistä takinkääntöä Kimonille. Jos kyseessä on cliffhanger, se varsin huonosti kirjoitettu. Se tulee lukijalle puun takaa. Vielä pari sivua ennen Perikles on ajatellut, että Kimonin päätökset ovat oikeita. Minun teki enemmän mieli tulkita se näytelmäksi, jota esitettiin Efialteelle, joka tietysti tulkitsi sen omiin tarkoitusperiinsä sopivasti. Pohtikaapa kohtausta lukiessanne Perikleen sanavalintoja: viittaus heidän isiinsä, ajastus siitä, että he tekevät nyt samoin ja historia toistaa itseään. Olihan Perikles toki varmasti harjoitettu puhuja kuten kuka tahansa nuori eupatridi, mutta tuo on jo vähän liian nättiä ja tilanteeseen sopivaa ollakseen ihan spontaania.

Vuonna 1634 valtamerilaiva Saardam lähtee matkalle Itä-Intiasta kohti Amsterdamia. Aluksella matkaa myös tunnettu mestarietsivä Samuel Pipps, joka on kuitenkin suljettu laivan vankityrmään. Miksi, sitä ei kukaan tunnu tietävän. Merelle selittämättömät tapahtumat alkavat seurata toisiaan: yössä loistaa outoja valoja, laivaan lastattu karja kuolee kuin salamaniskusta ja yksi matkustajista löydetään murhattuna lukitusta huoneesta. Kykeneekö Samuel Pipps ratkaisemaan mysteerin kammottavasta vankityrmästään käsin? Pirullisen koukuttavan murhamysteerin tapahtumat sijoittuvat valtamerilaiva Saardamille, joka seilaa pimeämmillä vesillä kuin kukaan uskoisi. Oletko valmis astumaan kyytiin?

Tässä oli samalainen yllättävä murhaaja kuin Turtonin edellisessä kirjassa Evelynin seitsemän kuolemaa. Myöskään murha ei ole pelkkä murha, vaan siihen liittyy taustalle juoni. Arentia ja Saraa, jotka oikeastaan ovat kirjan päähenkilöt ei mainita takakannessa lainkaan, vain Sammy, joka on kyllä presensillään läsnä paljonkin, vaikkei niinkään fyysisesti. Lia oli hyvin terävä tyttö, mutta en ihan ymmärrä ylenmääräistä suojelua. Varmasti tavallinen kansa olisi tosiaan katsonut häntä vähän oudoksuen, mutta miksi ihmeessä muut aateliset/saman säädyn edustajat olisivat häntä ryhtyneet kivittämään? Ainakin ne lipsautukset, joista hän oli jäänyt ulkopuolisille kiinni, perustuivat ihan saatavilla olevaan matematiikkaan (ne olivat tyyliin miten toisenlainen kulma parantaisi tykkien kantamaa tms.). Tykkäsin siitä, miten Arentia ja Sammya kutsuttiin karhuksi ja varpuseksi. Juuri sopiva tapa, jolla tuota kaksikkoa voisi odottaa tarinoissa kutsuttavan.

-Roona-

Veljen itku

 Moikka!

Tuotiin veli lavetille

laskettiin kovalle puulle.

Pestynä pyhällä vedellä

saippualla hangattuna

 

Vakaana itki vanhimmainen

pisaroita poskelle valutti

”Meni meiltä puskatukka,

veli mainio Tuonen taa.”

 

Toinen nenäänsä nyyhki

kasvot tuhkan harmahina

vitivalkoisna tummat huulet

ei lausunut sanan sanoa

 

Kolmas suri katkerasti

”Selkähän upposi nuoli,

terä karvas puri luuhun,

ulos kiehnäsi rinnasta.”

 

Neljäs, rakkain veikkosista

virutti, varutti kyyneleitä.

Kastui paita surusta,

pellava tuskasta vetistyi.

 

Viides, nuorin, märkäkorva

vähiten vainajan tunteva

lausui oikeita säkeitä

valitti kaunista runoa.

 

Kuudes oli Pohjan tyttö

pajunvitsa, tuulitukka

kuolleen miehen suojelema

urhon valan alainen.

 

Viimein astui etehen

prinssi, ylkä Pohjan tytön

Käden liitti kätehen

vannoen oikeuden tapahtuvaksi.

 

Surtiin päivä, surtiin toinen

kohta kolmaskin itkettiin

mukaan vanhojen tapojen

perinteiden iänikuisten.

 

Vaikersivat veljet, vaikersi tyttö

vieläpä prinssikin tuskitteli

kuolemaa kunnon miehen

katoa ystävän aimon.

-Roona-

Elokuvissa LXXXIV: Poor Things

 Heippa!

Poor Things on Yorgos Lathimoksen elokuva. Pääosissa näyttelevät Emma Stone (Bella Baxter), Willem Dafoe (tohtori Godwin Baxter), Mark Ruffalo (Duncan Wedderburn), Ramy Youssef (Max McCandles), Vicki Pepperdine (rouva Prim, Baxterien taloudenhoitaja), Hanna Schygulla (Martha von Kurtzroc), Jerrod Carmichael (Harry Astley), Margaret Qualley (Felicity), Kathryn Hunter (Swiney, huoratalon emäntä) ja Suzy Bemba (Toinette, prostituoitu). Poor Things perustuu Alasdair Grayn romaaniin ja käsikirjoituksen on laatinut Tony McNamara.

Godwin Baxter on herättänyt eloon sillalta hypänneen nuoren naisen laittamalla tämän aivojen tilalle tämän oman vielä syntymättömän, mutta itsemurhasta eloonjääneen lapsen aivot. Bellalla on siis aikuisen naisen ruumis, mutta lapsen mieli. Godwin kutsuu yhden kirurgian opiskelijoistaan, Max McCandlesin, tekemään havaintoja Bellasta ja kirjaamaan tieteellisen tarkasti ylös kaiken, mitä tämä tekee. Lopulta hän sopii Maxin kanssa, että tämän tulee naida Bella, jotta nuori nainen olisi aina suojassa. Mutta Bella tapaakin elostelija Duncan Wedderburnin, joka houkuttelee hänet mukaansa maailmalle. Suorasanainen ja sosiaalisia normeja ymmärtämätön Bella saa pian Duncanin yhtä lailla repimään hiuksiaan kuin rakastumaan itseensä tulisesti. Seikkailullaan Bella kuitenkin oppii, että elämällä on myös nurja ja useimmiten ihmiset haluavat vain omistaa hänet. Voimakkaasti seksuaaliviettinen Bella jättääkin Duncanin jälkeensä ja siirtyy elättämään itsensä huoraamalla. Lopulta Lontoosta tulee ilmoitus, että hänen luojansa ja isänsä Godwin on kuolemassa ja Bella palaa juurilleen.

Lathimoksen elokuva on ajoittain kuin hullu uni. Aluksi mustavalkoinen, sitten purskahtaa täyteen värejä ja fantasiaa. Bella on eräänlainen Frankensteinin hirviö, joskin Mary Shelleyn hirviöstä poiketen kaunis ja ainakin aluksi kaikkien suosikki. Hän kutsuu Godwinia Jumalaksi (oletettavasti vain sanaleikki, lapsekas lyhennys miehen etunimestä) eikä muista edellisestä elämästään mitään. Bella löytää oman seksuaalisuutensa ja tietynlaisen puhtaan idealistisen ajattelun, mutta se ei oikein pelastaa leffaa siltä, että Bellaa katsotaan miesten himojen kautta. Myös loppu, jossa Max ja vuoheksi muutettu Bellan/Victorian ex-aviomies jäävät elämään ”naisten” valtakuntaan, muistuttaa minua enemmän antiikin ”näin hullua on, jos naiset hallitsevat maailmaa” -kauhisteluista kuin varsinaisesta naisen emansipaatiosta.

Näyttelijäntyö on laadukasta kautta linjan eikä herätäkään ihmetystä, että elokuva on kerännyt näyttelijäpalkintoehdokkuuksia erilaisissa gaaloissa. Olin Favouritessa häikäistynyt (no pun intented) valaistusratkaisuista, mutta Poor Thingsissa en kokenut niillä olevan niin paljon merkitystä, vaikka sekin osa-alue oli hyvin tehty. Puvustus oli värikäs ja pidin siitä, että Bella muista poiketen käytti aina lyhyitä hameita.

Ehkä hyväksyn enemmän asioita tällaisessa fantasiamaisessa elokuvassa, sillä en pitänyt Poor Thingsiä yhtä outona kuin Favouritea, vaikka se varmasti todellisuudessa onkin oudompi. Suosittelisin enemmin aloittamaan Lathimoksen elokuviin tutustumisen tästä.

-Roona-

Miekkailuharjoitus

 Moikka!

Iltapäivä levitteli puutarhaan kevyitä sumun hiukkasia auringon alettua paistaa aamun sateen jälkeen. Sonja tarkkaili miekan tarkkoja ja hiljaisia suhauksia Taranin harjoitellessa sarjojaan. Mies ei antanut itselleen armoa vaan harjoitteli edelleen päivittäin, vaikka kukaan ei sitä häneltä vaatinut. 

Sonja silmät kiinnittyivät väkisin miehen vartalon kiertävään lohikäärmetatuointiin, joka liikkui kuin eläisi, kun Taran kiepahteli jalalta toiselle. Hän tiesi, että oli säädytöntä ajatella, miten se jatkui housujen alle lonkalle ja aina nilkkaan asti. Mutta mitkään sanat eivät saisi häntä lopettamaan kuvittelua. Sonja läpsäytti käsivarrestaan laiskan hyttysen ja kirahti kivusta osuttuaan hieman liian kovaa. Hänenkin ihonsa oli saanut väriä kesän aikana ja oli nyt kevyen rusehtava. Taran oli tummentunut entisestään, vain ranteiden vaaleat rannut osoittivat, että tämä oli joutunut eräässä vaiheessa elämäänsä käyttämään kiduttavan tiukkoja käsirautoja. 

Mies löi lyönnin, joka olisi leikannut paperin juuri kultaisen leikkauksen mukaisesti. Ja suoraan vastustajan kilven läpi, Sonja ajatteli hymähtäen. Hän kaivoi pukunsa laskoksista kypsän hedelmän ja puraisi sitä. Tänä vuonna osa persikoista oli ehtinyt mädätä puuhun äkillisen kuumuusaallon satuttua kohdalle. Lohikäärme aaltoili hupaisasti; näytti kuin se olisi venytellyt. Persikkamehu valui Sonjan suupielistä ja hän lähes toivoi, että Taran tulisi nuolemaan sen pois. Hän oli auttamattomasti rakastunut tuohon hölmöön. Taran kuvitteli yhä, että pystyisi lopettamaan hänen ihailunsa, se mahdollisuus oli laukannut ohi jo aikaa sitten. 

Kirkas miekan välähdys ja terä asettui nojaamaan maahan. Liike loppui niin äkisti, että Sonjan aivot eivät ehtineet heti mukaan. Hän tajusi asian vasta, kun Taran jo verkkaan asteli hänen luokseen. Salakavala, viileä tuulenhenkäys pörrötti Sonjan hiuksia ja jatkoi matkaansa Taranin tukkaan. Miekka kolahti tantereeseen ja mies kohotti kätensä koskettaakseen. Peukalo liikkui huulten ohi ja jäi silittämään poskea. Auringon harhasäteen hohde kiilasi heidän väliinsä ja sokaisi kummankin hetkeksi. Nähdessään taas heidän ei tarvinnut enää haaveilla suudelmista.

-Roona-