Jälleennäkemisen riemu (Ragar 7)

Heippa!

ja hyvää uutta vuotta!

Tämä on toistaiseksi viimeinen osa Ragaria. Kuten Livian ja muiden jatkisten suhteen, tämänkin kohtalo on päätyä reiluksi vuodeksi telakalle. Tosin en ole varma kirjoitanko jatkoa enää olleenkaan. Saa nähdä. 

He makasivat vieretysten kirjaston lattialla. Takan hiillos kyti ja loi tarpeetonta lämpöä ympärilleen. Repin nojasi päätään kämmeneensä ja piirteli sormellaan kuvioita Ragarin paljaaseen rintaan. Ragarin kädet olivat niskan takana, hän huokaisi tyytyväisenä. 

”Se teki hyvää. Vaikka itse sanonkin.” 

Repin painoi hänen rintalastaansa hieman kovempaa niin, että siihen jäi kynnen jälki ja näytti tylyä naamaa. 

”Yli-itsevarmuus ei kaunista sinua yhtään. Ei se niin kummoista ollut”, hän tuhahti. 

Ragar jatkoi lihaksiensa ääriäviivoja tapailevan sormen seuraamista. ”Anteeksi vain Teidän Korkeutenne. Kuvittelin kaikkien päästämienne äännähdysten pohjalta, että nautitte siitä kovastikin.” 

Repin tarttui häntä yllättäen leuasta ja kurottui suutelemaan. Sitten hän käpertyi Ragarin kainaloon niin, että tämän oli käärittävä toinen kätensä hänen ympärilleen.

He olivat potkineet kirjakasoja kumoon toimertautuessaan ja huoneessa vallitsi sekasotku. Toki huone oli jo valmiiksi ollut hallitun kaaoksen tilassa, sillä juuri sinne Repin oli lukittautunut märehtimään arpeutunutta sydäntään. Ikkunalaudalla oli likaisia astioita, joita palvelijat eivät vielä olleet uskaltaneet hakea pois – tai Soma ei vielä ollut ehtinyt. Takan edessä oli tätä nykyä enää yksi suuri nojatuoli, jonka ympärille oli kerääntynyt vinoja pinoja, myös papereita, sillä Repin oli raahannut osan töistään sinne, jotta ne tulisivat tehdyksi. Edus oli kuitenkin tyhjä siinä määrin, että sen upottavalla matolla mahtui makailemaan. Ja siinä he olivat oikoisenaan kuin pesässä, suojassa pahalta maailmalta. Ragar oli jossain vaiheessa vetäissyt viltin tuolinkarmilta heidän peitokseen.

”Ymh jaa”, Repin sanoi laahaten hetken kuluttua. ”Nautin minkä nautin. Sinä sen sijaan hyökkäsit kimppuun kuin raivo härkä.” 

Ragar nauraa puhahti ja raapi vapaalla kädellään kylkeään. ”No, härät tapaavat hyökätä ruhossaan roikkuvien takiaispallojen kimppuun.” 

Repiniltä pääsi tukahtunut pyrskähdyksen ja tuhahduksen sekoitus. Hän nousi hitaasti istumaan pitäen tiukasti huolta siitä, että Ragarin käsi pysyi hänen ympärillään. Ragar tunki toisen kätensä takaisin päänsä alle, jotta hän ei olisi täysin romahtanut kumppaninsa alapuolelle. Ympäryskäsi oli valahtanut – tai pikemminkin johdatettu – lonkkaluun päälle. Repin silmäili häntä arvioivasti kuin yrittäisi lukea hänen perimmäisiä ajatuksiaan. 

”Kakaise ulos vaan”, Ragar sanoi tunnustellen luun kaarta kämmenensä alla.

Repin irvisi. ”En tiedä pidänkö yhtään tästä uudesta rentoudestasi”, hän aloitti. 

”Myönnätkö joka tapauksessa, että muutama hetki sitten rakastit sitä?”, Ragar pisti väliin. 

Repin potkaisi häntä viltin alla. ”No, kyllä, helvetti sentään. Aiemmassa kankeudessa oli kuitenkin omaa hillittyä charmia”, hän noitui. ”Haluan, että kerrot heti mikäli aiot olla paskiainen ja lähteä matkoihisi yhtä yllättäen kuin tulitkin.” 

Ragar kohotti itsensä kyynärpäänsä varaan ja katsoi Repiniä kiinteästi. Tämän silmissä näkyi synkkiä pilviä, jotka todellisuuden taju oli saanut palaamaan. 

”Repin, minä makasin juuri kanssasi, en taatusti ole menossa minnekään. Minun suunnitelmani on etsiä jokin oleskelupaikka täältä ja ..... no, sitä pidemmälle en ole vielä miettinyt. Mutta on minun jossain vaiheessa käytävä Zivan luona – ihan niin kuin sinäkään et voi laiminlyödä Somaa – ja se sinun pitää vain niellä, oli kuinka kitkerää tahansa.”

Repin nousi kokonaan seisoilleen ja veti viltin ympärillee jättäen Ragarin ilkialasti. Hän tepsutti ovelle ja koluutti sitä muutaman kerran huutaen: ”Saisikohan tänne tarjoilua. Viini olisi oikein mukavaa. Joku siellä takana kuitenkin on kuuntelemassa.” 

Sitten hän marssi takaisin ja istuutui vanhalle paikalleen. 

”Entä jos siellä ei ollut ketään?”, Ragar kysyi yrittäen surkein tuloksin saada vilttiä hieman takaisin päälleen. 

”Kuulin loitontuvat askeleet”, Repin kohautti harteitaan. ”Ja suoraan sanottuna ihan yksi hailee oliko jalkojen omistaja siellä tarkoituksella vai sattumalta. Heidän pitää tottua siihen, että olet täällä jatkossa usein.” 

Ragar muikisti suutaan. ”Näköjään vastaus miellytti, kun siitä vedettiin jo noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.”

Oveen koputettiin hiljaa ja Repin meni avamaan. Sisään tuli piika, joka taisi kokea elämänsä järkytyksen nähdessään Ragarin, joka yritti peittä itseään kuten parheiten taisi. Tarjotin tärisi hänen käsissään hieman, kun hän laski sen sivupöydälle yrittäen katsoa muualle. 

”Voi Elisa-raukka. Et sinä ole mihinkään ilotaloon joutunut, joten kaada vain se viini ja juokse pois”, Repin käski tyttöä ja osoitteli kädellään. 

Elisa läikytti jonkun verran viinia tarjottimelle, niiasi hätäisesti katse lattiassa ja luikki pois. Repin ojensi toisen viinipikarin Ragarille, joka oli noussut ja etsi housujaan. 

”Olisit ollut ystävällisempi hänelle. Eivät palvelijat sinunkaan residenssissäsi sentään yhtenään törmää alastomiin vieraisiin miehiin”, Ragar sanoi ryystäen punaista juomaa.

Repin hymyili julkeasti ja aikoi juuri sanoa jotain, kun ovelta kuului uusi hyvin arka kopina. Ääni ei odottanut avaamista. 

”Herra, rouva ja lapset tulivat juuri. Minä... halusitte ehkä tietää.” 

Lause päättyi epäröivään hiljaisuuteen ja piika varmaan häipyi oven takaa. Tieto pani Repiniin vauhtia. Hän kolautti pikarin pöydälle ja alkoi myllätä vaatteitaan takaisin päälleen. Ragar pyöritti päätään ja keskittyi laittamaan jalkaan kalsonkinsa ja housunsa, jotka oli ehtinyt löytää. Repin viskasi paitansa häntä päin. 

”Hyvä ystävä, jollet halua selittää miksi olemme vaihtaneet vaatteita, voisit heittää minua mielummin omalla paidallani.”

He saapuivat alas sellaisella vauhdilla, että saivat juuri takista riisutun Sevan hämilleen. 

”Onko isillä ja setällä kiire jonnekin”, poika sopersi äitinsä helmoille. 

Soma loi heihin varoittavan katseen. ”Isillä on kiire kuulemaan mitä kerrottavaa sinulla on vierailusta”, hän rohkaisi poikaa. Sevan ilme valaistui ja kiljahtaen riemusta hän juoksi isänsä jalkoihin. Repin nosti hänet syliinsä. 

”Taidat olla aika väsynyt, kun olet noin riehakas”, hän sanoi ilmeillen pojalle samalla hassusti. Seva nauroi. ”En yhtään, isi. Mummi antoi meille kaakaota ja helmiä ja...” 

Soma oli saanut ulkovaatteensa pois ja tuli ottaamaan Sevan itselleen. ”Tulehan sieltä senkin hedelmien syöjä. Isi hyvästelee vieraansa ja tulee sitten sanomaan sinulle ja siskolle hyvää yötä.”

Ragar oli edennyt vaivihkaa ovelle. Lapsia ei kannattanut riehaannuttaa illalla, joten hänen oli parasta lähteä vähin äänin. Seva ei onneksi kiinnittänyt häneen enää mitään huomiota vaan pulisi äidilleen ja Siri nukkui palvelijan sylissä. Repin katseli perheensä perään virnistäen vienosti. 

”Löysin takkini ja menen nyt ulos. Laitan aamulla jonkun tuomaan sanan mistä osoitteesta saat minut kiinni”, Ragar sanoi avatessaan ovea. 

Repinin huomio kääntyi häneen. ”Parasta olisi,” hän pihahti. ”Parasta olisi”.



                                                                -Roona-

Elokuvissa XXXVIII: The Lighthouse

Moikka!

Blogi toivottaa hyvää joulua elokuva-aiheisella tekstillä.

Kaksi majakanvartijaa saapuu myrskyisälle luodolle. Tehtävänä on hoitaa majakkaa. Vanhempi on vanha tekijä, nuorempi ensikertalainen. Komennuksen on tarkoitus kestää neljä viikkoa, mutta huoltolaivaa ei määräpäivänä näy myrskyn vuoksi tai muutoin. Tekevätkö eristyneisyys ja majakan lamppu tulokkaan hulluksi? Mitä tapahtui konkarin edelliselle apulaiselle? The Lighthousessa näyttelevät Robert Pattinson ja Willem Dafoe ja sen on ohjannut Robert Eggers.

Minusta tämä oli outo elokuva. Mustavalkoisuuteen tottui, vaikka aluksi tuntui, että värit vain yksinkertaisesti puuttuivat. Ohjaaja käytti aika paljon vanhan mustavalkoelokuvan estetiikkaa, mikä auttoi asiaa. Etenkin kasvojen varjostukset toimivat ajoittain kuin klassisissa kauhuelokuvissa konsanaan. Toisaalta kuvanlaatu oli nykyisen standardin mukainen eli väliin hämäävän terävä mustavalkoisuuteen nähden. Yökuvat toimivat mielestäni kaikkein parhaiten ja niissä valittu tyyli pääsi oikeuksiinsa.

Minulle ehkä suurin ongelma oli etten tiedä kovin paljon majakoista ja niiden vartijoista. Siksi jäin esimerkiksi silloin, kun heiltä loppui viina, ihmettelemään, että mitä he sitten makeuttivat hunajalla ja joivat. Tuskinpa 1800-luvun lopun majakoissa oli Lasolia, jota paatunut alkoholisti olisi voinut hädän tullen juoda. Katsojaa hämmentää kovasti, kun ei voi esittää mielessään valistuneita arvauksia, voiko keitoksen juomiseen vaikkapa kuolla vai onko sillä vain normaaleja, pahoinvointia tuottavia seurauksia. Siis ymmärsin kyllä elokuvan tarinan sinänsä ja sen sisälmät fantasia-, painajais- ja hulluusosiot olivat kiehtovia vinksantaneella tavalla. Mutta välillä loogisuus vain napsahti poikki, kun yleisölle jäi jokin pikku vihje näyttämättä. Tällainen vihje olisi puolestani saanut johtaa harhaankin, kun vain katsojaa ei välillä olisi jätetty miettimään sinänsä juonen kannalta mitätöntä yksityiskohtaa kuten tuota alkoholijuttua.

Willem Dafoe ja Robert Pattinson tekevät kumpainenkin hienot roolit. Dafoe esittää vanhempaa majakanvartijaa, entistä merikarhua sellaisella pieteetillä, että heikompaa hirvittää. Onneksi Pattinson ei jää pekkaa – tai thomasia* – pahemmaksi. Viiksetkin istuivat hänelle yllättävän hienosti, vaikka trailerissa ne näyttivät minusta päälleliimatuilta. Robert ja Willem muuten näyttävät välillä hämmästyttävän samannäköisiltä, josta varmaan voi laittaa kiitokset maskeeraus- ja valaisutiimeille, koska todellisuudessa miehet eivät kovin samannäköisiä ole. Näyttelijät ovat jatkuvasti hahmojensa päällä, vaikka katsoja ei aina tiedä mikä on totta ja mikä tapahtui vain jomman kumman (pääasiassa Pattinsonin hahmon) mielessä.

Etenkin alussa leffan äänimaailma on hyvinkin osoitteleva ja dramaattinen. Siis tyyliin: lokki lentää täräräntäntän, astutaan sisälle huoneseen täräräntäntän! Vaikka siellä majakassa tulisi hulluksi, ei jokaista askelta tarvitse ryydittää pahansuovilla äänillä edes katsojan hämäämiseksi. Tämä on kuitenkin enemmän psykologinen draama kuin kauhuleffa. Loppupuolikkaan musiikki on kuitenkin sopiva. Symboliikka oli myös ajoittain värikästä. Esimerkiksi oli joitain fallisia symboleita, jotka eivät liittyneet elokuvan aiheeseen mitenkään, kunhan vain olivat siellä. Ja lopussa lokit kaiketi saivat kostonsa.

Jos tykkää erikoisemmista elokuvista, tämä leffa uppoaa varmasti. Keskivertokatsojalle se saattaa olla vähän liian outo.

(*Spoiler: kummankin hahmon oikea nimi on Thomas)

                                                                          -Roona-

Joululahja: Finikesän runot

Moikka!

Nämä lyhyet runot on kirjoitettu viime kesänä FinFanFun-foorumin erääseen Finikesä 2019 -haasteeseen. Haasteen idea oli aloittaa oma runonsa samalla rivillä, jolla edellinen kirjoittaja oli omansa lopettanut (rivi saattoi siis sisältää vain yhden sanan). Haaste kesti kaksi viikkoa ja kuten runojen määrästä huomaa, osallistuin kolmenatoista päivänä. Runot eivät ole kesäisiä eivätkä talvisia. Jotakin yhteistä niillä kuitenkin on, nyt uudelleen lukiessani huomasin. Jokainen päätelköön itse mitä.

I

Loppu

Kaikki sen kohtaavat

Minne se menee

Pois

Lähtee

Kuka tietää minne

Ikuisiksi ajoiksi

Sille puolen

II

Hukkuva tarttuu viimeiseen korteen

Rehellinen katsoo silmiin

Mitä minä täällä teen

Hyvien ihmisten parissa

Paikkani oikeasti

Maailman laidalla

Yön tummassa sylissä

III

Minut nielaisi suuri korppi

Odinin lintu

En pelännyt lainkaan

Pääsin näkemään Freijan vaunut

Kissojen vetämät

Viikset vain hipoivat maata

Thorin ukkosen

Lokin kepposet

Friggan taiat

Kaiken näin

Ja sitten yhtäkkiä

Olin hereillä

IV

Tuulessä näin sinut

Vedessä sinä näit minut

Kaksi samaa

ja silti niin erilaista

Rakkaus liekkinä välillämme

paloi

yhdessä

tukahdutimme sen

V

Vetehis-ikävä kalvaa sitä

Joka uskaltaa lammelle

Yöllä

Sitä joka uskaltaa lammelle

Päivällä

Sanoivat vanhat mummot

Minä en välittänyt

Uskallan lammelle

Aina

VI

Lukossa

ovi ja mieli

miksei sovi avaimet

Sinut rikottiin palasiksi

tulevaisuudessa olet taas

avoinna

VII

Rakkaita

Olen oppinut rakastamaan

Epäilys on haihtunut mielestäni

Ei kuitenkaan kokonaan

Katulapsi ei pääse

Pelostaan koskaan

Ja vaistoistani

En haluakaan päästä

Mestari opetti minut

Ottamaan uskon loikkia

Tärkein opetus oli kuitenkin

Luottamus

VIII

Tosi-tv

pudottaa sinut pyllylleen

Tosi-tv

tirkistelet kuin naapurin mummo

Tosi-tv

"miten noi voikin tehdä noin"

Tosi-tv

viisaat katsoo vain dokumentteja

Tosi-tv

tanssii tähtien kanssa

IX

Kotiin käy tie

Pitkän matkan jälkeen

Savuista tietä

Silmät vetistävät

Leuat natisevat haukotuksesta

Ovi on jo lähellä

Kaukana kavala maailma

X

Poissa

Mutta ei kokonaan kadonnut

Lähtenyt

Mutta ei ikuisiksi ajoiksi

Näkymättömissä

Mutta kuitenkin täällä

Edessämme

Kun vain näemme sen

XI

Jatkuu huomenna

"Mikä?" sinä kysyt

Elämä ja ohjelma

Vastaan

Huomenna

Ja taas huomenna

Mutta ei koskasn

Tänään

Maailma on juossut itsensä perässä

Ja saa itsensä kiinni

Huomenna

XII

Lunta satelee hiljalleen

mies katselee ikkunasta

ja leikkaa ruisleipää

Ei ajattele mitään

tuvassa yksin

ei seurana toista

Silaa voita leivälleen

ikkunan takana

hiljalleen satelee lunta

XIII

Mitään ota

Kai nyt jotain

Mitään ota!

Tuollainen tuo on

Anteeksi nyt vain

Pankin puolelta otetaan

Pöydässä

Hiljaa

Murjottaa

-Roona-

Mietteitä kirjasta XLVI: Kolmen liitto, Neljä tyttöä ja viimeinen farkkukesä sekä Sysimetsän valtakunta

Heippa!

Kolmen liitto on Conn Igguldenin 1400-luvun Englannin valtataisteluja kuvaavan Ruusujen sota –sarjan toinen osa. Kuningas Henrik VI on sairastunut. Tiedottomaan tilaan vajonneen kuninkaan sijasta maata johtaa Yorkin herttua Richard. Henrikin puoliso kuningatar Margareeta pelkää, että Richard havittelee Englannin kruunua, ja hän on valmis mihin tahansa puolustaakseen poikansa perintöoikeutta. Samaan aikaan kuningasta tukevan Percyn ja Yorkia kannattavan Nevillen sukujen riita roihahtaa ilmiliekkeihin. Maa jakautuu kahtia, kun Englannin aateliset joutuvat valitsemaan puolensa. Mahtisukujen juonittelua, hurjia taisteluja ja keskiajan julmuutta – Ruusujen sodan verisissä taisteluissa ei ole sijaa armolle, kun petokset salaliitot ja miekaniskut ratkaisevat Englannin kruunun kohtalon.

En ole edelleenkään yhtä ihastanut tähän kuin Igguldenin aiempiin sarjoihin, mutta kyllä Kolmen liitto ensi osaa enemmän lämmitti sydäntäni. Tämä johtuu siitä, että hahmojen nuorempi polvi alkaa olemaan minulle ennestään tuttua. Olen katsellut useampaa tv-sovitusta, jotka alkavat siitä, kun Yorkin Edvardista tulee kuningas. Tietysti myös vanha polvi on edellisestä osasta nyt tuttu. Minusta tuntui, että Iggulden käytti vähemmän etunimiä Kolmen liitossa, mikä on tuon ajan etunimipoolin huomioon ottaen selkeyttävä ratkaisu. (Pojille oli tapana antaa isien tai isoisien nimiä, silläpä tässäkin seikkailee ainakin kolme Richardia ja kaksi Edvardia.) Kuningatar Margareeta nousi jonkinlaiseksi keskushahmoksi kuten olin arvellutkin. Iggulden kuvailee paljon isojen sotajoukkojen odottamista. Siis sitä mitä tehtiin odottaessa, että taistelukutsu käy. Itse taisteluja kuvataan mielestäni verrattain vähän, vaikka niillä voisi hyvin täyttää leijonan osan kirjasta (kuten Bernard Cornwell varmaan tekisi).

Viimeinen farkkukesä on Ann Brashares kirjoittaman Neljä tyttöä –sarjan kolmas osa. Lenan, Tibby, Bridgetin ja Carmenin tiivis ystävyys uhkaa olla takanapäin kokonaan, sillä kesän jälkeen kukin on lähdössä eri paikkaan opiskelemaan. Maagiset farkut seuraavat tyttöjä kolmantenakin kesänä – farkut vaihtavat omistajaa ja tytöt kirjaavat muistojaan. Tibby alkaa seurustella Brianin kanssa – mutta voiko ystävyys muuttua rakkaudeksi? Bridget lähtee jalkapalloleirille. Eric, ihastus kahden kesän takaa, on yllättäen samalla leirillä... Lena on vastoin isänsä tahtoa lähdössä opiskelemaan taidealaa ja nyt isä uhkaa kieltää tyttäreltään taloudellisen tuen. Äkkipikaisen Carmenin suhde äitiin on koetuksella, kun hän saa kuulla tämän olevan raskaana. Tytöt ovat uuden elämän alussa ja farkkujen taikaa tarvitaan kipeämmin kuin koskaan.

Olipa kiva palata Carmenin, Bridgetin, Lenan ja Tibbyn tykö. Monia YA-kirjoja vaivaava henkilöiden täydellisyys loisti tässä poissa olollaan. Tytöt olivat sopivasti keskeneräisiä niin kuin juuri high schoolin päättäneiden tuleekin olla. Tietyt sanavalinnat – esimerkiksi magee – ottivat silmään ja tuntuivat vähän yliyritetyn puhekielen tavoittelulta. Mutta toisaalta, jos mageen tilalla olisi ollut OMG, en olisi varmaan silmääkään räpäyttänyt. Farkut esiintyvät teoksessa yllättävän vähän, toki tytöt pukevat ne päälleen, kun tapahtuu tärkeitä asioita. Mutta esim. Carmenin äiti synnyttäisi vauvan joka tapauksessa ja Tibby olisi häntä tukemassa ilman farkkujakin. Eipä Brashares ole tainut koskaan yrittääkään sanoa, että hyvät asiat johtuisivat farkuista. Ne ovat taikakalu, joka antaa taustatukea – kuten Dumbon höyhen – mutta todellisuudessa kaikki ovat vastuussa omista elämistään.

Sysimetsän valtakunta on Colin Meloyn Sysimetsän kronikat –trilogian päätösosa. Sysimetsä kohtalo on vaakalaudalla. Tiedonpuu on antanut Pruelle tehtävän; Metsän pelastaakseen hänen on saatettava yhteen vanha leluntekijäpari ja autettava heitä herättämään henkiin kuollut, mekaaninen prinssi. Mutta kun Prue, polkupyöräneito ja vallankumouksen esitaistelija palaa Metsään, hän huomaa sen ajautuneen sekasortoon. Hänen ystävänsä, ryöväreihin liittynyt Curtis on teillä tietämättömillä. Ja pian Prue itse joutuu pahaan kiipeliin, Metsää uhkaavien voimien vangiksi. Metsän ulkopuolella teollisuusalueella Curtisin siskot Rachel ja Elsie ja orpokodista karanneet lapset tekevät uskaliaan suunnitelman. He haluavat pelastaa Metsää kohti kurottavien teollisuuspamppujen vangitsemat ystävänsä Teollisuusalueen korkeimmasta, tarkkaan vartiodusta tornista.

Harvassa lapsille tai nuorille suunnatussa kirjassa vallankumous esitetään näin raa´an realistisesti. Meloy kuvaa sekavuutta ja sitä kuinka valtatyhjiöön on jos minkälaista pyrkijää. Sysimetsä ei edelleenkään sovi kaikkein pienimmille ja herkimmille, sillä giljotiini on kannettu mukaan kumoukseen ja Metsän asukkaat huutavat ihan rehellisesti päitä poikki luulotelluilta vastavallankumouksellisilta. Itse asiassa kumouksen alkukipinä polkupyöräneito Prue ja hänen ystävänsä Curtis selviävät kaikesta aika vähin vammoin. Vanha vihollinen leskikuningatar Aleksandra on luotu kekseliäästi uudelleen. Pääsemme tutustumaan myös robottiprinssi Alekseihin. Tykkäsin myös toukoneito Zitasta, joka herätti Aleksandran hengen henkiin. Myös Elsien, Rachelin, adoptoimattomien ja sabotoijien kuljettama kakkosjuoni on hauska. Tämä sarja olisi varmasti hyvä vanhemman ja vähän isomman lapsen yhdessä ääneen luettavaksi, jolloin mieleen jäävistä asioista voisi yhdessä keskustella.

                                                                 -Roona-

Game of Thrones inspired poem

Moikka!

Sain inspiksen kirjoittaa tämän nähtyäni Podrikin laulun Jenny of Oldstones Youtubesta. GoT:n kahdeksas kausi oli tätä kirjoittaessa muutoin näkemättä (ja on vieläkin). Ajattelin myös Hobitti-elokuvien lauluja.

The last goodbye

For what is worth

Sword through the heart

So the gods will claim

We´ll see the light

Of days gone by

And the darkness

That comes around

All are worth

The last hurrah

Swords close at hand

So the fame grows old

We´ll see the grey

Of days gone by

And the light

That comes afterwards

For brothers lost

And to those alive

We sing this song

We sing this song

-Roona-